keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

"Jännitystä" kesään

162. kulttuuriteko 29.6.2011
Rebecca James: Ystävä hyvä (2010)
Suom. Peikko Pitkänen

Olen joutunut hyvään lukuputkeen. Tämä oli epäilemättä juuri sellainen kirja joka edisti sitä, kuten ennakkoon aavistelinkin. Kirjaa luki mielellään nopeasti, vaikkei (ja juuri siksi) se mikään korkeakirjallinen saavutus olekaan. Superjännittäväksi tarkoitettu nuortenkirja tuotti kuitenkin hienoisen pettymyksen, sillä vaikka käänteitä ja kikkoja on monia, onnistuin arvaamaan joka ikisen yllätyksen etukäteen. Lopulta odotinkin siis vielä jotain isoa yllätystä, mutta lopun tapahtumat kuitataan turhan nopeasti ja päälle liimataan kaunis kiiltokuva.

Romaani liikkuu kolmella aikatasolla. Nykyhetkessä Katherine on pienen tyttären yksinhuoltajaäiti. Nelisen vuotta aiemmin hän on lopettelemassa high schoolia yrittäen samalla toipua sisarensa väkivaltaisesta kuolemasta. Vielä aiemmalla aikatasolla kuvataan tapahtumia ennen sisaren kuolemaa. Suurimman sivumäärän saa keskimmäinen aikataso, jolloin Katherinen elämässä tapahtuu paljon.

Siskon kuoleman jälkeen Katherine on vaihtanut kaupunkia ja nimeä yrittäen päästä menneestä yli, vaikka syyllisyys jumputtaakin takaraivossa jatkuvasti. Hän tapaa viehättävän ja eloisan Alicen, joka aluksi vaikuttaa juuri sellaiselta kepeältä seuralta, jota Katherine kaipaakin. Pian Alicesta kuitenkin alkaa löytyä varsin epämiellyttäviä piirteitä, jotka vain lisääntyvät ja kasvavat. Alicen pauloissa on myös Robbie, jolle ei poikaystävän titteliä myönnetä, vaikka hän haluaisi naida Alicen ja elättää tämän kuusi lasta. Robbie on aidosti mukava ihminen ja hänestä Katherine saa todellisen ystävän. Kun Katherine rakastuu päätä pahkaa ja tulee raskaaksi, vaikuttaa elämä äkkiä auvoiselta ja äitikin rientää kertomaan, että tytöllä on oikeus onneen. Mutta kohtalolla on vielä pari korttia taskussaan.

En ymmärrä, miksi ihmeessä melkein koko loppuratkaisu kerrotaan heti kirjan alussa! Kun lukija onnistuu keksimään Alicen motiivin (jo sivulla 71 tähän tarjoutuu mahdollisuus) ei ole enää muuta jännitettävää kuin se, mitä reittejä loppuratkaisuun päädyttiin.

Yksi ärsyttävä juttu täytyy vielä mainita. Nämä 17-vuotiaat viettävät mielestäni ihan liian aikuista elämää sen ikäisiksi. Kaikkien vanhemmat on jotenkin kätevästi lakaistu sivuun tarinan tieltä. (Katherinen vanhemmat ovat niin surun murtamia että päästävät tyttärensä muuttamaan ja täti jonka luona tämä asuu tekee koko ajan ulkomaanmatkoja ja vilahtaa tarinassa vain pari kertaa. Alice asuu yksin ja taustalla on mitä sekavin perhekuvio. Robbien isä on hautautunut yksin suruunsa vaimon kuoltua eikä kiinnitä mitään huomiota pojan tekemisiin.) Nuoret käyvät jatkuvasti ulkona syömässä sekä yökerhoissa ja pubeissa, kokkailevat toisilleen täydellistä currya ja tekevät margaritoja keittiössä kikatellen. Kukaan ei katso heidän peräänsä ja mielestäni tämä on vähän epäuskottavaa niin vaarallisessa iässä. (Kuulostan paasaavalta tädiltä, mutta minun perääni ainakin katsottiin vähän tarkemmin.)

Lisäksi kirjassa tapahtuu ihan liikaa. Pelkkä Alicen psykoottisuus siskon kuoleman päälle olisi riittänyt mainiosti, mutta Katherinen täytyy lisäksi rakastua. Ensikohtaaminen on uskomattoman halju: poika on ensin tyly, mutta parantaa sitten Katherinen päänsäryn akupisteitä painelemalla, minkä jälkeen PAM, molemmat tajuavat, että tätä he ovat etsineet. Kun Katherine sitten tulee teini-ikäisenä raskaaksi, hän on ensin kauhuissaan, mutta jo päiväunien jälkeen vauva alkaakin tuntua vain ihanalta asialta. Ja isäkin on innoissaan. Sitten pitää vielä käydä läpi keskenmenon uhka, missä ei ole mitään järkeä, koska jo ensimmäisellä sivulla paljastetaan, että nykyhetkessä Katherinella on lapsi.

Mielestäni kirja onnistun parhaiten kuvatessaan iltaa, jona Katherinen sisko kuoli. Ne jaksot herättävät sympatiaa ja Katherinen tunteita ja ajatuksia kuvataan yksityiskohtaisen realistisesti. Muuten tulin tästä vähän vihaiseksi, vaikka olikin koukuttava ja nopealukuinen.

Kesäkuun kotimaiset

Tämän merkinnän molemmat kirjat "löysin" Tammen kirjailijaillassa viime talvena. Molemmat sattuivat osumaan tielleni yhtä aikaa kirjastossa käydessäni. Riitta Jalosen tuotanto ei ole minulle tuttu, lukuunottamatta Enkeliöitä, jonka luin joskus ala-asteella. Minua kuitenkin kiehtoi se, että hän kertoi kirjailijaillassa kirjoittavansa kaikki kirjansa edelleen pieniin muistikirjoihin käsin.

Niina Hakalahden tuotannosta olen lukenut aiemmin Uimataidon, joka oli hauska ja lukupiirissämmekin menestyksekäs. Hakalahti on myös käynyt luennoimassa yliopistolla ja hänen persoonansa on niin värikäs, että kiinnostus hänet nähtyään herää hänen kirjojaankin kohtaan. Kirjailijaillassa Hakalahti kertoi saaneensa inspiraation Aavasaksaan tarkkailtuaan Ideaparkin Raxissa työskennellyttä miestä.

160. kulttuuriteko 26.6.2011
Riitta Jalonen: Hyvää yötä Irma Noora (2010)

Kirjoitan tästä ihan lyhyesti, koska en oikein tiedä mitä tällaisista kirjoista pitäisi sanoa. Minusta on aina ollut vaikea päästä näin lyhyiden romaanien maailmaan mukaan, joten tämäkin tarina jäi vähän etäiseksi. Osaltaan siihen vaikuttaa sekin, että teksti on kirjoitettu tarkoiteuksellisen salamyhkäisesti. Se ei päästä lukijaa sisäänsä vaikka tämä kuinka yrittää, vaan jää ikään kuin tuorekelmun taakse.

Noora on äitinsä synnytykseen kuoltua tätinsä kasvattama opettaja, jolle on rippijuhlapäivänä tapahtunut jotain kamalaa. Rebekka-tädin kuoltua kirjan alkupuolella Noora muuttaa tämän asuntoon, jossa jokainen esine kertoo omaa tarinaansa. Jokaisen luvun alussa olevat esineiden kuvat ovat kuin lukuohje, sillä Noora hahmottaa ympäristönsä ja historiansa elollistamalla ja nostalgisoimalla esineitä - tapa jonka hän on Rebekalta oppinut.

Tarina hyppelehtii aikatasolta toiselle, kuitenkin täysin ymmärrettävästi. Kieli ja kerronta on aika ajoin kaunista, ja mukana häälyy jatkuvasti rajapinta luonnollisen ja yliluonnollisen välillä. Rebekka on ollut näkijä, joka auttoi ihmisiä hädässä, ja toivoo Nooran jatkavan samalla tiellä kuolemansa jälkeen.

Päähenkilöön on aika vaikea kiintyä, mutta kaikkiaan ihan hyvä kirja.



161. kulttuuriteko 27.6.2011
Niina Hakalahti: Aavasaksa (2010)

Niina Hakalahden kolmannen romaanin nimi on hieman harhaanjohtava, sillä Aavasaksalle ei siinä kiivetä. Kyseessä on kirjan toisen päähenkilön Sepon suuri kesälomaunelma. Joku hahmoista kysyy, miksi mennä sinne lomalle, eihän siellä ole mitään. Tärkeintä on kai se, että on edes joku unelma. Sepon laaduntarkkailijana toimiva äiti on sitä mieltä, että Seppo tyytyy kaikessa jauhelihaan, vaikka voisi saada sisäfilettäkin. Ruokavertaus on osuva, sillä Seppo on ammatiltaan kokki ja laittaa kaikille ihanaa ruokaa rakkaudella ja hyväntahtoisuudella. Työkseen hän kuitenkin paistaa pizzoja Ideaparkin Raxissa - jauhelihaan tyytymistä puhtaimmillaan.

Seppo on ihan tyytyväinen työhönsä, vuokrayksiöönsä ja kerran viikossa oleviin korttipeli-iltoihin kaverinsa Jonin kanssa. Hänen maailmansa muljahtaa ympäri kun hän palveluksena työkaverille suostuu majoittamaan tämän häädetyn poikaystävän asuntoonsa. Pian uusi asukas, Aleksi nimeltään, on vallannut Sepon sängyn, lehtikokoelmat ja vaatehuoneen. Vierailu vaan venyy ja venyy, eikä Aleksi näytä millään saavan uutta kämppää. Kaikeksi huipuksi hän ottaa vielä koiran, jonka ulkoiluttaminen jää pian Sepon vastuulle. Mutta kun Seppo on ensin tottunut yhteiseloon, hän alkaa kaikesta huolimatta pitää siitä että on seuraa. Mielellään hän kokkaa iltapalaa sängyssä röökaavalle lusmulle ja tämän hevosen kokoiselle hurtalle.

Toisella puolen Eurooppaa, Firenzessä, Sepon sisko Sarita on naimisissa ruhtinassuvun vesan kanssa ja asuu suuressa linnassa miehensä, lapsensa ja filippiiniläisen taloudenhoitajansa kanssa. Sarita on jäänyt välivuotenaan sille tielleen, mutta treenaillessaan italialaisrouvien pakaralihaksia personal trainerina hän alkaa haikailla mennyttä tulevaa uraansa näyttelijänä. Vesilahti alkaa tuntua niin ihanalta Firenzeen verrattuna, että se on jo melkein kornia. Saritan todellisuudesta vieraantuminen ja moderni ahdistus on niin kliseistä että ärsyttää. Saritan mielestä kaikilla muilla on parempi tai jännittävämpi elämä kuin hänellä. Jopa entinen ihastus, joka dyykkaa ruokansa ja on autistisen lapsen yksinhuoltaja, elää Saritan mielestä täydempää elämää kuin hän. Tämän Sarita huomaa kun hän tulee vierailulle Suomeen. Hän vierailee anarkistisessa näyttelijäryhmässä, joka tuntuu melskaavan vain melskaamisen ilosta. Hän tuntee riemua ja halua näytellä, mutta kyseenalaistaa lopulta touhun järjellisyyden.

Kun Saritan taloudenhoitaja ylirasitettuna Suomen pakkasten armoilla vajoaa sairaalavuoteelle, Sarita joutuu ensimmäistä kertaa huolehtimaan itse pojastaan ja tutustumaan tähän. Äitiys valkenee hänelle ihan uudella tavalla ja lapsi muuttuukin vaativaksi ja ärsyttäväksi ja uskomattoman tylsistyttäväksi heitellessään tuntikausia palloa, eikä Sarita ymmärrä, kuinka naiset jaksavat sitä tunnista, päivästä, viikosta, vuodesta toiseen.

Vaikka Sarita on siis kaikin puolin hemmoteltu prinsessa, hänellä on sydän paikallaan kuten Sepollakin. Tämä ilmenee ennen kaikkea siinä kuinka hän puolustaa Seppoa suurella rakkaudella vähättelevää äitiä vastaan. Tietenkin Suomen-vierailun aikana saadaan aikaan suuri konflikti, joka saa kaikki osapuolet näkemään toisensa uudessa valossa.

Sepon persoona on pitkään avainasemassa tässä romaanissa. Muumimaisuudessaan ja loputtomassa kiltteydessään Seppo on uskomattoman herttainen ja vähän surkuteltavakin. Kirjassa on paljon dialogia ja jatkuvaa dialogista syntyvää humoristisuutta, joten sen lukee mielellään kerralla. Mielestäni tämä on lämminhenkinen, herttainen, hauska ja oivaltava kirja - siis sanalla sanoen tykkäsin tosi paljon.

Löysin kirjasta paljon samaistumispintaa, vaikka en uskokaan muistuttavani kumpaakaan päähenkilöistä. Oli myös mukavaa lukea jotain näin paikallista, kotinurkilleni sijoittuvaa kertomusta, joka kaikessa absurdiudessaan on niin kouriintuntuvan realistinen.

tiistai 28. kesäkuuta 2011

Austen aikaansa edellä

159. kulttuuriteko 22.6.2011
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (1817)
Suom. Eila Pennanen

Työni saavuttaa kesäisin aina sellaisen pisteen, jossa sitä ei meinaa kestää ilman iPodia. Koska en juuri kuuntele musiikkia, lainaan kirjastosta niitä audiokirjoja joita sattuu olemaan saatavilla, ja kuuntelen niitä. (Usein paikalla on hillitön rivi dekkareita, minkä vuoksi valitettavasti myös Ilkka Remeksen tuotanto on tullut tutuksi.) Ennen Sodankylään lähtöä en ehtinyt siirtää uusia äänikirjoja koneelle, joten kuuntelin menomatkalla tätä, jonka olin jo viime kesänä kertaalleen kuunnellut, ja saatoin sen loppuun töissä viikkoa myöhemmin. Äänikirjan kuuntelu kahteen kertaan ei ole lainkaan huono juttu, sillä kuunnellessa helpommin kuin lukiessa ajatukset saattavat useiden minuuttien ajaksi karata jonnekin muualle, ja juonesta voi missata jonkun olennaisenkin osan. Äänikirja vaivuttaa välillä transsiin, mistä syystä sitä ei voi arvioida samoilla kriteereillä kuin kirjaa.

Lukuun ottamatta niitä lukuisia filmatisointeja, joita olen pienestä asti katsellut, tämä (ääni)kirja oli ensikosketukseni Austeniin. Ihan ensimmäisenä minua hämmästytti se, kuinka trendikkään metafiktiivinen Austen oli jo parisataa vuotta sitten. Alusta asti kirjailija tai kertoja tai sisäistekijä tai kuka vaan viittaa itseensä, kertoen kuinka hän toimii välillä kaikkia sääntöjä vastaan esimerkiksi "alentamalla" sankaritartaan, kertoen kuinka hänen sankarittarensa poikkeaa siitä, millaisia sankarittarien pitäisi olla, ja viitaten muiden aikansa kirjailijoiden tapoihin. Austen siis kommentoi koko kirjallisuuden kenttää, kirjan kirjoittamista itseään ja lisäksi etualaistaa kaikkitietävän kertojansa, joka viittaa itseensä sanalla minä. Lyhyesti siis, yllätyin siitä, kuinka nykyaikainen Austen kirjassaan on. Kirja on Austenin tuotannosta ehkä vähemmän tunnettu. Se on ensimmäinen kirja, jonka hän sai julkaisukuntoon, mutta se julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Kirjan sankaritar, 17-vuotias Catherine, on puhjennut kukkaan oltuaan pienenä aika ruma. Hän matkustaa perhetuttujen kanssa Bathiin kesäksi kokemaan vähän muutakin elämää kuin kotitilan arki. Catherine saa pian uusia ystäviä ja ihastuu ensimmäiseen mieheen, joka häntä tanssittaa.

Kirja jakautuu mielestäni selvästi kolmeen osaan. Ensimmäisessä kuvataan monimutkaistuvia sosiaalisia kuvioita Bathissa, tavallista elämää ylhäistön lomanviettopaikassa, jossa tanssiaiset rytmittävät elämää. Toinen osa alkaa kun Henry ja Eleanor Tilney (mies johon Catherine on ihastunut ja tämän sisko) kutsuvat hänet viettämään aikaa kotiinsa, joka on vanha linna. Tämä on kirjan "goottilaisromanttinen" osa, joka poikkeaa muista aika paljon. Liikaa jännitysromaaneja lukenut Catherine alkaa kuvitella linnassa piilevän synkkiä salaisuuksia, Henryn ja Eleanorin isän lavastaneen heidän äitinsä kuoleman ja pitävän tätä nyt vankina jossain linnan monituisista huoneista. Kun tämä osoittautuu kuvitteluksi ja Catherine on syvän häpeän vallassa, alkaa teoksen kolmas osa. Siinä kuvataan taas sosiaalisia kuvioita, jotka ovat mutkistuneet entisestään. Catherinen ja Henryn kiintymys lisääntyy pikkuhiljaa samalla kun Catherinen Bathin-ystävä on kihlautunut hänen veljensä kanssa, mutta liehittelee samalla Henryn ja Eleanorin veljeä. Meininki on siis kuin Kauniista ja rohkeista.

Tarina etenee mukavan leppoisaan tahtiin, eikä siinä rakkauskuvioiden lisäksi tapahdu juuri mitään. Joutilaisuus leimaa kaikkien päähenkilöiden elämää, mistä kertoo sekin, että Catherinen täytyy keksiä elämäänsä lisäjännitystä. Oikein mukava ja hyvin kärryillä pitävä kuunneltuna, eikä lukija Erja Mannosta voi sanoa mitään pahaa.

Sodankylä: Le Havre

158. kulttuuriteko 18.6.2011
Le Havre (2011)

Töiden ja juhannuksen passivoittamana edessäni on taas melkoinen kirimisurakka. Sodankylä on enää haalistuva muisto aivojeni perukoilla, mutta palatkaamme siihen vielä hetkeksi.

Aki Kaurismäen tuorein elokuva, joka oli Cannesissakin ehdolla, oli Sodiksessa loppuunvarattu jo ennakkoon. Jälleen jonkun pätevän systeemisuunnittelijan ansiosta tämä ei kuitenkaan tarkoittanut täyttä mahdottomuutta päästä sitä katsomaan, sillä lippuja ripoteltiin joka aamu "muutamia" myyntiin vielä paikan päällä. Niitä myytiin erilliseltä tiskiltä koulun ulko-ovien edessä ja niitä jonotettiin retkituolien ja termospullojen kanssa.

Mennessäni kahdeksaksi töihin eräänä päivänä Le Havre -jono oli tämän näköinen. Lipunmyynti alkoi yhdeksältä ja tunnissa jono ehti vielä kasvaa tuplasti näin pitkäksi.
En meinannut oikein ymmärtää, miksi ihmiset niin tulenpalavasti halusivat nähdä tämän elokuvan. En ole katsonut yhtään Kaurismäen elokuvaa loppuun saakka, koska olen aina nukahtanut kesken. (Kerroin tätä myös kaverilleni niin kovaan ääneen että selkäni takaa juuri silloin minut ohittanut Kaurismäki varmasti kuuli. Hups.) Mutta ihmisten odottava ja jonottava innostus tarttui minuun, ja kun elokuva päätettiin sittenkin uusia samana iltana kuin ensimmäinen näytös oli ollut, ostimme siihen seurueeni kanssa liput. Ensimmäisen Le Havren aikana iso teltta oli kuulemma tungettu niin täyteen, että ihmiset pyörtyilivät siellä. Toinenkin näytös oli täynnä, mutta ei ihan niin kohtalokkaasti. Ihmisillä oli omia kossupulloja mukana, Kaurismäki ja Peter von Bagh kävivät esittelemässä leffan lyhyesti, ja paikalla oli oikein tunnelmallista. Havaitsin jälleen eturivin hyväksi paikaksi istua, sillä yömyöhään siinä sai istua lähellä lämmitintä, eikä tarvinnut väistellä päitä. Ja huolimatta siitä, että olin ollut kuusi tuntia raskaassa ravintolatyössä ja katsonut jo kaksi leffaa sinä päivänä, tästä tuli ensimmäinen Kaurismäki-elokuva, jonka valvoin alusta loppuun (enkä edes torkahdellut).

Mikrofonin takana Peter von Bagh. Kaurismäki erottuu juuri ja juuri seinästä.
Leffa oli siis oikeastaan kaikin puolin positiivinen yllätys. Ehkä aiempien nukahtamiskokemusteni vuoksi kuvittelin, että Kaurismäen elokuvat ovat hidastempoista tuijottelua ja vaikeasti tulkittavia matkoja ihmismielen syvimpiin syövereihin. Lopun voi tulkita vähän niin kuin haluaa, mutta muuten elokuva ei ole ollenkaan vaikea, eikä missään nimessä tylsä. Naurunremakat saattelivat leffan alusta loppuun ja Kaurismäki viittaili hauskasti sekä omaan tuotantoonsa että kotimaahansa Fazerin sinisen konvehtirasian muodossa.

Elokuva kertoo entisestä kirjailijasta ja nykyisestä kengänkiillottajasta, joka tapaa laittomasti maahan tulleen pojan ja päättää auttaa tämän turvallisesti Lontooseen, minne hän oli kuvitellut olevansa matkalla. Samaan aikaan miehen vaimo sairastuu ja joutuu sairaalaan, mutta miehen sosiaalinen verkosto tukee häntä sympaattisesti kaikissa vaikeuksissa. Mies saa myös kimppuunsa tapausta tutkivan poliisin, joka tuo vahvasti mieleen Hercule Poirotin.

Enempää juonesta ei kannata kertoa, koska enempää siinä ei juuri ole. Kuten sanottua, hyvin simppeli ja ymmärrettävä elokuva. Aihe on varsin ajankohtainen, erityisesti Ranskassa, mutta siihen ei oteta paasaten kantaa. Leffa herättää pienillä valinnoilla ajatuksia.

Täytyy sanoa, että Kaurismäen persoona alkoi Sodankylässä kiehtoa minua suuresti. Kumarainen tuiman näköinen mies, joka ei meinannut päästä festariklubille sisään ja joka seuraavana aamuna muiden mennessä aamiaiselle oli terassilla kaljalla, jonka ei nähty vilkkaasti elehtien puhuvan kenenkään kanssa, vaan kököttämässä maassa piilossa katseilta lavatansseissa... Miten tällainen ihminen pystyy elokuvan ohjaamiseen vaadittaviin sosiaalisiin voimanponnistuksiin? Ei tarvitse kuin katsella kuvia Kaurismäestä Cannesissa kun ymmärrätte mitä tarkoitan.

Yksi Sodankylän erikoisuuksista on maailman pohjoisin Lidl. Siis koko maailman. Vau.

Maisema Porttikoskella.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Sodankylän leffat 4

156. kulttuuriteko 18.6.2011
A Letter to Elia (2010)

Valitsin tämän Martin Scorsesen ylistyslaulun Elia Kazanille lähinnä siksi, että elokuvateatteri Lapinsuussa, jossa se näytettiin, oli koko festareiden mukavimmat penkit. Suosittelen suosimaan Lapinsuuta jos monesta elokuvasta on vaikea valita. Se on ainoa paikka Midnight Sun Film Festivalilla, jossa katsomo nousee asianmukaisesti ja penkit ovat pehmeät. Molemmissa teltoissa ja koululla nähdyt elokuvat aiheuttivat vakavia niskakipuja kun jouduin väistelemään edessä olevien päitä ja pyörimään kovalla tuolilla.

Scorsese tai Kazan eivät kumpikaan ole minulle kovin tuttuja ohjaajia, joten dokkari soljui ohi herättämättä suuria tunteita muuta kuin ihania penkkejä kohtaan. Osittain tämä johtui myös tekstityksen puutteesta. Scorsese kertoo dokumentissaan rakkaudestaan Elia Kazanin elokuviin, jotka suuresti määrittävät hänen omiaan. En ollut ikinä kuullutkaan Kazanin nimeä, mutta sen takaa paljastuivat mm. sellaiset klassikot kuin Eedenistä itään ja Viettelyksen vaunu. Dokumentti keskittyi leffojen lisäksi Kazanin "kaksoiselämään", siihen että hän oli 1930-luvulla kommunisti ja pystyi tekemään "rehellisiä" elokuvia vasta tultuaan kaapista tämän asian suhteen. Mielestäni leffa jää aika pintaraapaisuksi aiheeseen ja siinä näytetään turhan paljon katkelmia Kazanin elokuvista. Loppupuolella Scorsese äityy liikuttavaksi, jopa imeläksi.

157. kulttuuriteko 18.6.2011
Eedenistä itään (East of Eden) (1955)

Varmaankin joku nokkela ohjelmasuunnittelija oli tehnyt tässä hyvää työtä ja järjestänyt Kazanin klassikkoleffan näytännön heti Scorsesen dokumentin jälkeen. Koska dokkari onnistui herättämään lievää kiinnostusta Kazania kohtaan vaihdoin jälleen isoon telttaan niska kenossa nököttämään. (Eturivi on ainoa hyvä paikka, koska siinä ei tarvitse väistellä päitä, mutta ei pää takakenossa istuminenkaan herkkua ole.)

Elokuva perustuu John Steinbeckin samannimiseen kirjaan, joka taas on ottanut vaikutteensa Raamatusta, ja sitä sanotaan James Deanin läpimurtoelokuvaksi. Elokuva on kertomus hyvän ja pahan kamppailusta, Kainista ja Abelista eli Calebista ja Aronista. Toinen on perinyt äitinsä pahuuden ja toinen isänsä hyvyyden. Todella arvostettu leffa, mutta meni vähän metsään, koska nykyajan mittapuilla en mitenkään pystynyt pitämään bordellinpitäjä-äitiä pahuuden ruumiillistumana, puhumattakaan James Deanista, jonka piti olla paha poika. (SEURAA SPOILEREITA.) Sympatiani olivat koko ajan pahan pojan puolella ja mielestäni lopussa roolit menevätkin sekaisin ja loppukohtaus on kaikin puolin hämmentävä. Toisin kuin Raamatussa, paha poika saa tytön ja jäädä kotiin asumaan, kun hyvä poika pahuudesta säikähtäneenä lähtee sotaan tapattamaan itsensä. Hmm.

Nyt olen kahlannut Sodankylän leffat läpi viimeistä lukuun ottamatta. Tulossa on vielä se, jota olette Sodiksen lippujonoista päätellen eniten odottaneet, Le Havre. Palaan siihen kun ehdin.

(Kuvien lisääminen epäonnistui, lisään myöhemmin.)

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Sodankylän leffat 3

152. kulttuuriteko 16.6.2011
Love Like Poison (Un Poison Violent) (2010)

Muu festariseurueemme kävi kuulemma edellisenä päivänä töissä ollessani katsomassa kolme leffaa, jotka kertoivat nuoren naisen matkasta omaan seksuaalisuuteensa. Minun Sodankylässä näkemistäni elokuvista tämä on ehdottomasti ainoa sellainen – ja oikein hyvä. Nuori nainen tosin on tässä vielä nuorempi kuin niissä muissa, 14-vuotias. Onneksi seksirintamalla ei siis tapahdu mitään kovin dramaattista ja päähenkilö etsiskelee seksuaalisuutensa ohella paljon muutakin.

Anna viettää kesää kotonaan katolisessa pikkukylässä valmistautuen konfirmaatioonsa. Perhe on hajoamaisillaan, isä muuttanut muualle ja äiti eksyksissä. Anna huolehtii kuolemaa tekevästä isoisästään, joka puhuu kaksimielisyyksiä ja kaipaa saada vielä kerran nähdä ”paikan josta on maailmaan tullut”. Samalla kun kuoropoika Pierre yrittää parhaansa mukaan uida tytön housuihin, Anna kyseenalaistaa myös kirkon opit ja oman uskonsa.

Ei mikään maata tärisyttävän oivaltava elokuva, mutta ranskalaiseksi varsin ymmärrettävä ja jopa hauska. Katalogin mukaan tämä kilpailee ”festivaalin kauneimman elokuvan arvonimestä” ja musiikkitaustaa kehutaan sanoin: ”laulut hahmottavat hienosti ilmapiiriä sekä tapahtumien ja ympäristön välisiä suhteita”. Ohjaaja on kolmikymppinen Katell Quillévéré ja leffan voi nähdä olevan jokseenkin omaelämäkerrallinen, sillä hän kasvoi katolisessa perheessä ja menetti uskonsa noin 14-vuotiaana. (Itse en tulkinnut leffasta varsinaisesti mitään uskon menetystä, joten asian voi varmaan nähdä niin kuin haluaa.)


153. kulttuuriteko 17.6.2011
Dogtooth (Kynodontas) (2009)

Edellisestä hyvästä leffasta innostuneena menin katsomaan vielä toisen putkeen uhkaavasta aamuvuorosta huolimatta. Ei olisi pitänyt. Olisi pitänyt nukkua hetki ja mennä katsomaan Varesta aamuyöllä. En ehtinyt edes ottaa selvää mistä leffa kertoi, mutta parikin ihmistä sanoi sen olevan ”perus perhesettiä” ja uskoin sokeasti. Sitä se ei ollut, ei vähimmässäkään määrin. Näillä ennakko-odotuksilla katsoin leffaa ihan väärin ja koko perusajatus valkeni minulle vasta tunnin jälkeen. Siihen saakka olin ihan pihalla.

Keski-ikäinen pariskunta on kasvattanut kolme teini-ikäistä lastaan täysin maailmalta eristyksissä ja opettanut heille kaikki asiat aivan päin mäntyä. Kun lentokoneen ääni kuuluu, äiti heittää lelulentsikan nurkan takaa, joten lapset luulevat, että lentokoneita oikeasti tipahtelee heidän takapihalleen. Vanhemmat opettavat, että ”pussy” on lamppu ja zombie on pieni keltainen kukka, ja että kissat ovat ihmisiä syöviä petoja.

Eikä siinä kaikki, sillä tämän olisi vielä voinut kestääkin, jos olisi jotain ymmärtänyt. Isä palkkaa työpaikaltaan naisen tyydyttämään poikansa herääviä seksihaluja, ja kun homma lopulta menee pieleen, saa vanhempi tytär ottaa pestin hoitaakseen. Pahinta on se, että vanhempien motiivit jäävät ikuisiksi ajoiksi täysin kateisiin. Välillä leffalle on pakko nauraa, koska muuten sen katsominen olisi liian kamalaa.

Elokuvan kävi esittelemässä joku nainen, jonka yhteyden leffaan missasin, ja hän lohdutti yleisöä sanoen, että on aivan normaalia rakastaa tai vihata sitä. Minä vihasin. Ja se ainakin on normaalia.


154. kulttuuriteko 17.6.2011
The Force That Through the Green Fire Fuels the Flower (2011)

Tämä Useful Lifen alkukuvana näytetty tuore tuotos jäi sekä ainoaksi lyhärikseni että ainoaksi mykkäelokuvakseni festareilla. Aihe on varsin mukaansatempaava ja kuvaus taianomaista. Vanha mies palaa kaljatuoppinsa äärellä muistelemaan mennyttä elämää. Dialogia ei ole, mutta esineet puhuvat kekseliäästi. Leffan on ohjannut suomalainen Otto Kylmälä, mutta se on kuvattu Iso-Britanniassa, koska projektin aikana ohjaaja asui siellä.

155. kulttuuriteko 17.6.2011
A Useful Life (La Vida Útil) (2010)

Olen Sodankylässä onnistunut aika menestyksekkäästi murtautumaan ulos amerikkalaisten elokuvien vankilasta ja olen siihen tyytyväinen. Olen jo pitkään tuntenut jonkinlaista ähkyä Hollywood-leffoista, koska sellainen ennalta-arvattavuus on aika tylsää jos katsoo kolmekin leffaa viikossa. (Mutta nyt kun olen tehnyt virkistävän vierailun muihin kulttuureihin, odotan jo innolla seuraavaa romanttista komediaa Sarah Jessica Parkerilla varustettuna.) Tämä leffa on uruguaylais-enspanjalainen ja varmasti ensimmäinen sellainen, jonka olen nähnyt.

Jorge on herttainen keski-ikäinen mies, joka on työskennellyt 25 vuotta Montevideon elokuva-arkistossa (joka on oikeastikin olemassa). Pääasiallisena tarkoituksenaan arkisto näyttää laatuelokuvia, joita käy katsomassa muutama ihminen. Jorge repii lippuja, juontaa arkiston radio-ohjelmaa, esittelee ohjaajavieraat ja pistää hyllystä leffan pyörimään samalla kun syö seisaaltaan. Leffateatteri muistutti minua Lahden Kino Iiriksestä, jossa kuten Sodankylässäkin näin sellaisia elokuvia joita en muuten olisi nähnyt, koska ystäväni oli siellä töissä ja pääsin usein näytöksiin ilmaiseksi.

Jorgen maailma romahtaa kun elokuva-arkisto päätetään kannattamattomana lopettaa. (Oikea Montevideon arkisto on yhä olemassa.) Itkeskeltyään nolosti bussissa hän päättää mennä parturiin ja päätyy sitten aika erikoisiinkin tekoihin, ja lopun aikaa katsoja saa jännittää, saako Jorge tytön vai ei. Symppis, söpö ja ihan mukiinmenevä leffa. (Katalogin mukaan ”elegia cinefilialle”.)


maanantai 20. kesäkuuta 2011

Sodankylän leffat 2

151. kulttuuriteko 16.6.2011
Poetry (Shi) (2010)

Kaksi- ja puolituntinen eteläkorealainen leffa kymmeneltä aamulla on sellainen juttu, jota ei normaalielämässä tulisi ikinä toteutettua. Sodankylässä kaikki tällainen on kuitenkin mahdollista. Elokuva on aihepiiriltään melko raskasta katsottavaa, mutta jostain syystä se ei edes aamutuimaan onnistunut vaivuttamaan masennuksen (tai unen) syövereihin. Kaikesta kurjuudesta huolimatta lopputulos on aika lämminhenkinen.

66-vuotias nainen huolehtii raivostuttavasta teini-ikäisestä tyttärenpojastaan sekä työskentelee vanhan halvaantuneen miehen kotiapulaisena. Tyttärenpoika vaikuttaa sekaantuneen tapahtumiin, jotka ovat johtaneet teinitytön itsemurhaan ja mummo joutuu setvimään asiaa muiden poikien isien kanssa, jotka tekevät parhaansa lakaistakseen tapahtumat maton alle. Tässä yhteydessä korostuvat sukupuolien väliset erot sekä kulttuuri, jossa äideiltä ei kysytä mitään. Luonnollisesti mummo on tapahtuneesta järkyttynyt ja töissäkin ilmenee ongelmia kun huollettava alkaa osoittaa liiallista kiinnostusta häntä kohtaan. Kaiken kukkuraksi mummolla todetaan vielä Alzheimerin tauti.

 

Surkeuden vastapainoksi nainen ilmoittautuu runouden kurssille ja alkaa epätoivoisesti kamppailla luodakseen runon. Hän ottaa asian elämäntehtäväkseen ja löytää sen avulla maailmasta kauneutta tehden jatkuvasti muistiinpanoja ympäristöstään. Runous tuo mukanaan myös uusia ihmissuhteita ja hengähdystaukoja arjesta.

Leffassa on monia aspekteja, joiden ratkeamista voi jännittää, eikä se niin ollen tylsistytä, vaikka onkin välillä pelottavan hiljainen ja vähäeleinen. Teinipojan hahmo on mielestäni erittäin onnistunut ja kuvaa yleismaailmallisesti sitä miten nuorten poikien käyttäytymistä. Loppua kohti alkaa tuntua koko ajan pahemmalta mummon puolesta ja pojan haluaisi vain kuristaa.

Tosi hyvä. Erittäin positiivinen yllätys.

Sodankylän leffat 1

150. kulttuuriteko 15.6.2011
Roskisprinssi (2011)

Leffafestarit pyörähtivät omalta osaltani upeasti käyntiin kun pääsin ennen ensimmäistä työvuoroani katsastamaan elokuvan, jonka näkemistä olin kaikkein eniten odottanut. Oli hienoa nähdä leffa ennen kuin se alkaa pyöriä Finnkinolla, ja tietysti kokemuksen ainutlaatuisuutta lisäsi ohjaajan läsnäolo tilaisuudessa. Elokuva perustuu Tuija Lehtisen 20 vuotta vanhaan samannimiseen nuortenkirjaan, joka kuuluu mielestäni Lehtisen tuotannon kärkijoukkoon. Sen on ohjannut Raimo O. Niemi (Susikoira Roi, Poika ja ilves) ja käsikirjoittanut hänen tyttärensä, runoilija Juuli Niemi.

Siitä on useita vuosia kun olen viimeksi lukenut Lehtisen Roskisprinssin, joten muistan siitä enää lähinnä tunnelman, joka on aivan ainutlaatuinen. Mielestäni elokuva tavoittaa juuri tämän tunnelman mainiosti ja henkilöhahmot ovat juuri sellaisia kuin pitääkin. Lulun persoona nousee melkein leffan tärkeimmäksi elementiksi. Ihanasti elokuvaan on löydetty aivan uudet nuoret naamat Pihla Maalismaa ja Jon-Jon Geitel, joiden kemia toimii ja jotka tulkitsevat roolejaan antaumuksella.

Ohjaaja Raimo O. Niemi (oikealla) Sodankylässä.
Leffan juoni on melko tavanomainen ja poikkeaa jonkin verran kirjasta. Monet elokuvan nähneet pitivät sitä ihan perussettinä. En aio huutaa äänekkäitä vastalauseita tai suosittaa sitä Suomen Oscar-ehdokkaaksi, mutta pidin elokuvasta kovasti. Parasta siinä on huumori, joka on jatkuvasti läsnä. Joka kerta kun Lulu (Maalismaa) avaa suunsa, katsoja saa nauraa. Käsikirjoitus tavoittaa Tuija Lehtisen persoonallisen kielenkäytön ja nuorten erikoiset päähänpistot. Jedin ja Lulun suhdetta kuvataan lämpimän realistisesti ilman liiallista imelyyttä. "Matka kermaperselinnasta kaatopaikalle voi tuoda eteen aika yllättävän prinsessan."


Mutta aina löytyy jotain mikä ärsyttää. Tässä tapauksessa se on se, että leffassa on turhan paljon samaa kuin Elokuussa (119. kulttuuriteko). Rikkaan perheen poika joutuu lakkiaisten jälkeen vähän hukkaan ja lähtee pois Helsingistä, rakastuu tyttöön joka on jollain lailla väärä kaikkien elitistien mielestä, mutta jossa on virkistävää se kuinka tämä jatkuvasti kettuilee pojan stadilaisuudesta. Jos en olisi nähnyt Elokuuta, ei tässä olisi mitään ongelmaa, ja Roskisprinssissä on muuten tuhat kertaa enemmän sisältöä kuin siinä. Suosittelen siis lämpimästi skippaamaan Elokuun ja katsomaan vain tämän. Luulen, että tämän jaksaisi katsoa muutamaankin otteeseen. (Katso traileri.)

Kotona taas

Olen palannut Tampereelle, nukkunut, juonut kahvia, laittanut pesukoneen pyörimään ja siivonnut muovipussilaatikon (koska olen vähän hukassa sen suhteen mitä nyt pitäisi tehdä). On siis aika alkaa kirjoittaa viime päivistä Sodankylässä. Kuten arvelinkin, siellä ei ollut aikaa edes avata tietokonetta edellisen merkinnän jälkeen, sillä jokaisen vapaahetkeni vietin joko nukkuen, syöden tai leffassa (ja yhden illan Porttikoskella lavatansseissa). Varoitan, että tähän saattaa kulua jokunen tovi, sillä viikon ja kahdeksan leffan referoiminen vaatii aikansa. Lisäksi pitää käydä etsimässä uudet farkkuleggingsit festareilla räjähtäneiden tilalle. Seurailkaa tilannetta.

Midnight Sun Film Festivalin pubiteltta terasseineen. (Kuva: Santeri Happonen) 

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Rakas matkapäiväkirja

148. kulttuuriteko 13.6.2011
Hiljaiset sillat (The Bridges of Madison County) (1995)

Eeei, ei tätä näytetty Sodankylässä, vaan katsoin sen matkan varrella Oulussa kun satuin löytämään dvd:n kolmella eurolla sieltä. Jostain syystä tämä on yksi niistä leffoista, joita katsoin toistuvasti joskus aika pienenä. Ja onhan siinä tunnelmaa. Hetket, jotka Robert (Clint Eastwood) ja Francesca (Meryl Streep) viettävät keittiössä jutellen ja tanssien ovat täynnä latausta. Harmillista kyllä leffaan on täytynyt tunkea myös sellaista draamaa, jota ei kirjassa ole, ja se horjuttaa jo muutenkin epäuskottavaa tarinaa elämänmittaisesta rakkaudesta joka perustuu vain neljään yhdessä vietettyyn päivään. Meryl Streep on ihana kuten aina, mutta Eastwoodiin en käynyt kuumana nuorempana, enkä varsinkaan nyt.


149. kulttuuriteko 14.6.-
Midnight Sun Film Festival @ Sodankylä

Nyt se alkaa! Lippuja leffanäytöksiin aletaan juuri parhaillaan myydä ja ensimmäinen elokuva lähtee pyörimään kahden tunnin päästä. Talkootyöpanokseni täällä olkoon kokonaisuudessaan yksi kulttuuriteko, sillä tulen huolehtimaan siitä, että festariväellä on napa täynnä pullaa, lättyjä, kahvia ja viinaa. Kunhan festari pyörähtää käyntiin yritän tietty nähdä mahdollisimman monta elokuvaa, enkä uskalla sanoa mitään siitä, kuinka paljon ehdin täällä ollessani kirjoitella.

Ilokseni voin kertoa sen, että matkapullojen etiketit vaikuttavat kestävän suihkussa oikein hyvin, enkä siis joudu pesemään hiuksiani naamarasvalla kuten pelkäsin. Harmillisempaa on se, että talkootyöläisten majoituskoululla suihkusta tulee suhteellisen jäätävää vettä.

Eilen ei tapahtunut juuri mitään. Syötiin ja nukuttiin ja istuttiin infossa, ja kuten festareilla yleensä, työhön liittyvät yksityiskohdat ovat edelleen ihan hakusessa. Kävin pelastamassa Sodankylän todennäköisesti ainoan pesukarhun mukaani ja join kaksi kammottavaa kupillista kahvia, jota ostin Ärrältä. Ihan totta, maailman pahinta myrkkyä.

Tänään työvuoroni alkaa illalla kahdeksalta ja palvelen pubiteltassa tappiin asti. Sitä ennen tarkoitukseni on yrittää mahtua katsomaan ainakin Roskisprinssiä, joka on ainoa leffa, jonka haluan ehdottomasti nähdä täällä ollessani.

Sodankylässä on tällä hetkellä lämpimämpää kuin Oulussa oli, mikä on käsittääkseni aika harvinaista. Hyttysiä on näkynyt jonkin verran ja Offiin joudutaan varmasti vielä turvautumaan.

Koska lipunmyynti on tätä kirjoittaessani alkanut, lähden takaisin ulkoilmaan aistimaan ensimmäisten festarivieraiden mukanaan tuomaa tunnelmaa ja yritän pyydystää lisää kahvia jostain. Sitä ennen, annetaan aplodit Free Sodankylä -nettiyhteydelle, joka kaaduttuaan eilen nousi kunniakkaasti tänään ja toimii huomattavasti helpommin kuin Langaton Tampere!

Kitisenrannan koulu, jonka luokissa yövymme ja jossa myös näytetään leffoja ja myydään niihin lippuja. Ulkoa päin ei kovin juhlava, mutta jahka piha täyttyy jonoista, festarifiilis lienee taattu.
Vanhoja Sodis-julisteita koulun alakerrassa.
Toinen kahdesta elokuvateltasta koulun pihalla. Muistaakseni pienempi.
Työpisteeni, pubiteltta. Noin 20 kertaa pienempi kuin Provinssin päälavaa vastapäätä oleva teltta, johon olen tottunut. Eiköhän tästäkin siis selvitä.
Festivaalin eka leffa!

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Pakkaustunnelmissa


Lähdön hetki on melkein käsillä. Huomenna aamupäivällä suuntaan kohti Oulua, missä hengailen pari päivää ja jatkan tiistaiaamuna kohti Sodankylää ja Midnight Sun Film Festivalia. Toivottavasti Oulusta löytyy joku kiva kulttuurikohde ja Sodankylästä netti, jotta pääsen toteuttamaan gonzobloggausta paikan päältä.

Ennen lähtöäni haluan hehkuttaa Clas Ohlsonilta ostamaani matkapullopakkausta, joka kustansi reilut seitsemän euroa ja sisälsi 16 pulloa ja purnukkaa, joihin kaikenlaiset naiselliset puhdistustarvikkeeni sujahtivat niin että ne vievät nyt erittäin vähän tilaa rinkassani. Siis aivan mielettömän käteviä! Olen useita vuosia etsinyt purkkisarjaa, joka vastaisi tarpeitani, ja tässä se nyt on. Kätevyyttä lisäävät mukana tulleet etiketit, jotka teippailin purkkeihin kiinni. Vielä jää tosin nähtäväksi, kestävätkö etiketit suihkun vai pesenkö ensimmäisen päivän jälkeen hiukseni naamarasvalla. Lupaan raportoida siitäkin.

Jäin keskiviikon jälkeen lomalle ja kulttuuritekoja ehti jälleen kasaantua sen verran, ettei niistä tässä helteessä jaksaisi edes kirjoittaa. Antakaa siis anteeksi jos vähän pikakelaan ennen vuoden suurinta kulttuuririehaa.

144. kulttuuriteko 8.6.2011
James Patterson & Andrew Gross: Ei toista tilaisuutta (2002)
Suom. Jukka Sirola

Okei, tuli dekkarifiilis, joten luin Naisten murhakerho -sarjan toisen osan. (Katso ensimmäinen osa tästä.) Toisessa osassa liikkeellä on jälleen sarjamurhaaja, joka tällä kertaa vaikuttaa tulittavan mustia ihmisiä kuoliaaksi. Vähän epäkiinnostava konsepti, mutta kirja kyllä rullaa sujuvasti lyhyiden lukujen ja koukuttavien luvunlopetusten avulla. Lindsay Boxer on saanut ylennyksen ja muillekin murhakerhon naisille sattuu ja tapahtuu yksityiselämän puolella. Lindsayn parikymmentä vuotta poissa kuvioista ollut isä palaa ja yrittää hieroa sovintoa, mutta miksi? Onko isä hyvis vai pahis?

Enempää tästä kirjasta ei ole mielekästä kertoa, eikä siitä paljon pohdittavaa jääkään. Sen sijaan olen mietiskellyt, miksi ihmiset lukevat juuri dekkareita kesäisin. Googlasin, mutten löytänyt tyhjentävää vastausta. Yleisin selitys kai on se, että kesällä luetaan hömppää, jotain kevyttä ja helppoa. Mutta tässä selityksessä häiritsee se, että oletuksena on rikoksilla mässäilyn "helppous". Selitänkin mieluummin asian niin, että valoisaan aikaan pelottavat asiat tuntuvat vähemmän pelottavilta ja enemmän kaukaisilta. Avomieheni tarjosi kuitenkin asiaan liiankin järkevää selitystä. Kesällä ihmiset lukevat yleensä enemmän ja ne ihmiset, jotka eivät muuten lue paljon, lukevat dekkareita (ja ehkä romantiikkaa).


145. kulttuuriteko 10.6.2011
Audrey Niffenegger: The Night Bookmobile (2010)

Yritin epätoivoisesti saada kotoa poistumatta välillä jotain muitakin kulttuuritekoja kuin kirjoja ja leffoja, joten päädyin lukemaan tämän graafisen romaanin. Google-kääntäjä suomentaa sen sarjakuvaksi, mutta luulisin, että se ei ole ihan sama asia. Välillä sivuilla on aika paljon tekstiä ja mukana on koko tarinan ajan minämuotoa käyttävä kertoja. Menköön nyt sarjakuvien luokkaan silti.

Tapeltuaan poikaystävänsä kanssa nainen kävelee öisillä kaduilla ja näkee kirjastoauton. Hän menee sisään ja huomaa pian, että autossa on vain sellaisia kirjoja, jotka hän on lukenut, mukaan lukien hänen oma päiväkirjansa kouluajoilta. Kirjastonhoitaja selittää, että Kirjasto kokoaa kaiken materiaalin, minkä kukaan tällä hetkellä elävä olento on koskaan lukenut, mukaan lukien muropakkaukset ja muut tekstipitoiset asiat. Outo juttu.

Seuraa spoilereita. Kirjastoautosta tulee naiselle pakkomielle ja yö toisensa jälkeen hän kävelee ympäriinsä sitä etsimässä. Poikaystävä jättää, koska luulee naisen tapailevan jotain toista. Vuosia kuluu eikä nainen löydä autoa uudestaan. Silti hän ei menetä uskoaan, vaan alkaa lukea jokaisena hetkenä jonka viettää hereillä ja vapaalla kartuttaakseen kirjastoauton kokoelmaa. Hän haaveilee pääsevänsä töihin autoon. Kuluu edelleen vuosia ja lopulta nainen löytää auton jälleen. Kirjastonhoitaja ei suostu palkkaamaan häntä, joten hän hankkiutuu kirjastoalan koulutukseen. Ja taas vuosien jälkeen auto ilmestyy, mutta nainen ei vieläkään pääse siihen töihin. Kotona hän viimein tajuaa miten on haaskannut elämänsä lukien ja lukien ja lukien - ja viiltää ranteensa auki. Mutta ei hätää, sillä se oli kaikki mitä vaadittiin. Nainen pääsee viimein Kirjastoon ja saa huolehdittavakseen vasta lukemaan oppineen pikkutytön oman yökirjastoauton.

Aika erikoinen tarina, mutta tunnelmallinen.



146. kulttuuriteko 11.6.2011
The Science of Sleep (2006)

Varmaan muistatte kun kirjoitin Anna-Leena Härkösen kirjasta Palele porvari! ja muita kirjoituksia ja siinä yhteydessä juonivammaisuudesta, josta Härkönen kirjoittaa. (Ai et muista? Kertaa.) Kyseisessä kolumnissa Härkönen kertoo varoittaneensa ystäviään vakavasti elokuvasta Tahraton mieli. Täten tahdon varoittaa Anna-Leenaa ja hänen juonivammaisia ystäviään, että tämä elokuva (samalta ohjaajalta) on paljon, paljon pahempi. Todellisuuden ja unen rajamaista ei ole mitään mahdollisuutta pysyä kärryillä - ja se lienee tarkoituskin. Mutta Charlotte Gainsbourg on tosi söpö!


147. kulttuuriteko 11.6.2011
Robert James Waller: Hiljaiset sillat (1993)
Suom. Kaijamari Sivill

Yksi niitä harvoja tapauksia, joista voi sanoa, että leffa on parempi kuin kirja. Perusongelma on tämä:
"Lapset, koettakaa käsittää että yritän ilmaista jotain sellaista mitä ei voi pukea sanoiksi."
Kun yrittää sanoa jotain sellaista, mikä on sanojen yläpuolella, siitä tulee yleensä latteaa. Niinpä tämä kirja ei poikkea mitenkään niistä miljoonista ainutkertaisen rakkauden kuvauksista, jotka jo on kirjoitettu. Silti tätä oli ihan kiva lukea aurinkoa ottaessa ja kirja sopi meneillään olevaan hellekauteen kuin nenä päähän, koska siinäkin vietetään kuumia kesäpäiviä Iowassa. Juonta on varmaan enää turha selittää, koska kaikki ovat nähneet elokuvan (joka on käsittämättömän ihana). Loppua vanutetaan mielestäni aivan turhan pitkälle ja itse romanssi on melko lyhyt.

Clint Eastwood ja Meryl Streep Hiljaisissa silloissa.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Erilainen maailmanloppuleffa

143. kulttuuriteko 5.6.2011
Melancholia (2011)

Tästä leffasta riittää pureskelemista vähäksi aikaa. Ensimmäinen reaktio siihen oli jokseenkin hämmentynyt ja myös helpottunut siitä, että leffa oli ohi. Seuraavan vuorokauden aikana pohdintaprosessi kuitenkin lähti kunnolla käyntiin ja elokuva tuntui paisuvan ja paisuvan kun sain linkitettyä pikku yksityiskohtia loogisiin kokonaisuuksiin niin että sekasotkulta tuntunut leffa alkoi tuntua tarkoin harkitulta ja yhä hienommalta. Elokuva kasvoi kun siihen sai etäisyyttä, eikä se jättänyt minua rauhaan. Jo alle vuorokauden kuluttua halusin nähdä sen uudestaan ja kerron kohta miksi.



Ihan alkuun täytyy tehdä selväksi, etten todellakaan pitänyt Lars von Trierin edellisestä leffasta, Antichristista. En osaa kertoa hienoja elokuvatermejä käyttäen miksi en, mutta oman sanastoni mukaan se oli ällöttävä, hirveä, karsea, yököttävä, oksettava ja tuskallinen. Uuden Suomen Mikko Pielan mukaan Antichristissa ilmenee von Trierin naisviha (lue) ja Charlotte Gainsbourgin hahmo on "yksinkertaisesti hirveä". Todellisuutta ja fiktiota on joskus vaikea erottaa ja siksi en ole Antichristin jälkeen tuntenut suuria sympatioita Gainsbourgia kohtaan. Melancholia muutti tämän. Jos (ja korostan sanaa jos) Antichrist todella viestii ohjaajan naisvihasta, Melancholia on ylistys naiseudelle. Kun Perheen Pää eli kaikesta kaiken tietävä mies saakin huomata olevansa väärässä, hän jänistää, pakenee, juoksee karkuun, jättää perheensä oman onnensa nojaan. Sen sijaan alusta asti peloissaan ollut nainen ryhdistäytyy, kokoaa itsensä ja paistaa lapsille ja sairaille vohveleita.

Koko elokuvaa kannattelee kaksi naista, sisarukset Justine (Kirsten Dunst) ja Claire (Gainsbourg). Leffa jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen kerrotaan Justinen näkökulmasta ja toinen Clairen. Ensimmäisessä osassa vietetään Justinen häitä mahtavassa linnassa. Episodi alkaa varsin perinteisesti, mutta juhlien kulkiessa yötä kohti tapahtumat muuttuvat käsittämättömiksi. Justinen toimintaa ja motiiveja on kertakaikkiaan mahdoton ymmärtää, ja siksi olin elokuvaan ärtynyt jo ennen kuin toiseen osaan päästiin.



Toisessa, Clairen fokalisoimassa osassa, vietetään jälleen perheen kesken aikaa linnassa. Masentunut Justine raahataan sinne lihamurekkeella paranneltavaksi. Melancholia-planeetan puhutaan lähipäivinä ohittavan Maan läheltä ja tuomiopäivän ennustajat ovat internetissä vauhdissa ennustaen maailmanloppua. Clairen mies rauhoittelee vaimoaan kertoen, että kaikki todelliset tiedemiehet ovat yhtä mieltä siitä, ettei planeetta tule törmäämään Maahan. Mies ja pariskunnan poika ovat planeetasta innoissaan ja tiirailevat sitä kaukoputkella, mutta Claire on peloissaan ja yrittää hakea tukea Justinelta. Sitä ei heru, sillä kaikki mitä Claire tältä saa on: "Elämä Maan päällä on pahaa. Ei sitä pidä jäädä suremaan." Totta kuin mikä, mutta planeetan lähestyessä uhkaavaa vauhtia aloin kaikesta huolimatta kaivata Bruce Willisiä paikalle. Mutta Bruce Willis ei tule, sillä hänelle ei ole sijaa Lars von Trierin elokuvissa, vaikka Jack Bauer ja Eric Northman ovatkin mukana.

Toisessa osassa Justinesta paljastuu asioita, jotka selittävät ensimmäisen osan omituisuuksia. Siksi haluaisin nyt nähdä elokuvan uudestaan. Se pitäisi katsoa nyt näiden lasien läpi, jotka toinen osa antoi, jotta ensimmäisen osan voisi todella nähdä. Luulen että siinä on enemmän kuin miltä ensi katsomalta näyttää. (Enkä suoraan sanoen malta odottaa tulevan dvd:n ekstroja!)



Luulen, että Justine edustaa elokuvassa luovaa hulluutta/neroutta ja Claire normaalia ihmistä, tervettä järkeä, äidinvaistoa ja kaikkea sitä mikä meidät normaalit ihmiset pitää kiinni elämässä. Ei liene yllätys, että von Trier on kertonut Justinen hahmon perustuvan itseensä, sillä eiköhän se ole jo tullut selväksi, että jätkä pitää itseään luovan hullun prototyyppinä.

Juuri Clairen tunteet tekevät elokuvan toisesta osasta niin sydäntä puristavan. Samastuin täysin Clairen maailmanlopun pelkoon ja epätoivoiseen kauhuun, kun hän yrittää takertua siihenkin mahdollisuuteen, että jossain muualla voisi olla paikka, jossa hänen poikansa voisi kasvaa. Lämpenin Gainsbourgille huomattavasti enemmän nyt kun hän näytteli samaistuttavaa hahmoa sen sijaan että olisi raiskannut ja pahoinpidellyt miestään metsässä. Se, miten ilkeä Justine on Clairelle juuri ennen loppua, tuntuu kohtuuttomalta, väärältä, murskaavalta. Mutta siihenkin onnistuu löytämään selityksiä, kun tarpeeksi miettii. Kun loppu tulee, se on kaunis, ahdistava, valtava ja hirveä, ja yhdessäkin kaikki ovat sen tullen yksin.

Lars von Trier yhdistelee kuvastoaan maailman taideaarteisiin tehokkaasti, enkä puutu siihen sen enempää, mutta suosittelen lukemaan syvempää tulkintaa täältä.

Teitä, jotka kaipaatte virikkeitä 19. reiän suhteen, suosittelen lukemaan kommentteja leffan Facebook-ryhmästä täältä. Sivua täytyy selata alaspäin koska kommentteja tulee koko ajan lisää, mutta kyseisen jutun on aloittanut sivuston ylläpitäjä 31. toukokuuta.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Juonivammainen täällä taas hei!

139. kulttuuriteko 2.6.2011
Avioelämää (Married Life) (2007)

Siis ihan uskomattoman tympeä elokuva. Leffa kesti alle puolitoista tuntia ja tuntui kolmituntiselta. Naimisissa oleva mies rakastuu toiseen naiseen ja päättää säästää vaimonsa tuskalta ja häpeältä ja tappaa tämän. Samaan aikaan vaimollakin on suhde, mutta hän päättelee, ettei mies voisi elää ilman häntä, eikä siis tee asialle mitään. Sitten vielä miehen paras ystävä rakastuu miehen rakastajattareen. Aika soppa. Tylsä, laahaava, tavanomainen, tympeä. Kiinnostavinta dvd:llä olivat vaihtoehtoiset loput, jotka poikkesivat aika paljonkin elokuvan lopusta. Ja kumma kyllä leffaan oli valittu kaikkein tylsin mahdollinen lopetus. En suosittele (edes Rachel McAdamsin takia).


140. kulttuuriteko 3.6.2011
Delirious (2006)

IMDB:ssä tällä leffalla on vain 0.1 pisteen verran korkeampi arvostus kuin edellisellä - ei niin että kukaan hullu näitä kahta vertailisi villeimmissä unissaankaan - mutta mielestäni tämä oli todella paljon parempi raina. Tämä elokuva, samoin kuin Poika raidallisessa pyjamassa -kirja, käsittelee tavallaan erästä aitaa, joskin aita konkretisoituu vasta loppukohtauksessa. Kyse on aidasta VIP-porukan ja tavisten, julkkisten ja tavisten, tähtien ja valokuvaajien välissä.

Les (loistava Steve Buscemi) on paparazzi, joka asuu nuhjuisessa loukossa ja on maailmalle vihainen. Sattuman kautta hän kohtaa Tobyn (Michael Pitt), joka on hänen vastakohtansa: maailmalle avoin, toiveikas, nuori ja vähän naiivi. Toby on koditon ja tuppautuu Lesin assistentiksi, mistä palkaksi hän saa nukkua Lesin vaatekaapissa. Miehet ystävystyvät, Toby onnistuu sulattamaan jään Lesin ympäriltä ja vähän aikaa heillä on hauskaa. Sitten kuitenkin nainen mutkistaa kuvion.



Toby rakastuu popdiiva K'harmaan (ihana Alison Lohman), jonka tosielämän vastine varmaankin olisi Britney Spears, jo ennen kuin tapaa hänet. Kun tapaaminen toteutuu, myös K'harma menettää sydämensä Tobylle. Les näkee kuviossa tilaisuutensa päästä VIP-bileisiin ottamaan kuvia, joita muilla paparazzeilla ei ole mahdollisuus saada. Seuraa lisää hankaluuksia ja lopulta Lesillä naksahtaa.

Lesin persoona on kiistämättä elokuvan mielenkiintoisin elementti. Miksi Les on niin suoraan sanoen vittumainen, vittuuntunut ja syyttelee kaikesta kaikkia muita? Osittain näihin kysymyksiin vastataan, mutta ei täysin. Loppukohtaus, jossa Les ja Toby ovat aidan eri puolilla, on tunnelmaltaan hämmentävä. On vaikea kuvitella ajatuksia, jotka Lesin päässä silloin liikkuvat, vaikka ne toisaalta ovat niin yleisinhimillisiä.

Se aitakin on toisaalta yhtä keksitty kuin juutalaisten ja ei-juutalaisten välinen. Kuka päättää, kuka saa kävellä punaisella matolla, ja kuka kuolata sen vieressä? Entä kun joku onnistuu vaihtamaan puolta? Kaikki me olemme samanlaisia, mutta silti rakentelemme aitoja väliimme. Jännä juttu.


141. kulttuuriteko 4.6.2011
Anna-Leena Härkönen: Palele porvari! ja muita kirjoituksia (2007)

Anna-Leena Härkönen on Suomessa niin suuri kulttuurivaikuttaja, että jokainen joutuu väkisinkin tekemisiin hänen kanssaan tavalla tai toisella elämänsä aikana. Mainittakoon, että tänä vuonna olen katsonut jo kaksi sarjaa ja yhden elokuvan, joissa Härkönen näyttelee. Tämän Image- ja Anna-lehtien kolumneista koostetun kirjasen löysin eilen kirjaston kierrätyshyllystä ja avattuani sen en voinut lopettaa ennen kuin olin lopussa. Jos kirjan takakannessa luvataan, että se aiheuttaa lukijalle mielipuolisen kohtauksen ratikassa, se melko harvoin pitää paikkansa. Tämän kirjan kohdalla lupaus kuitenkin toteutui melkein kirjaimellisesti, vaikkakin sain kohtauksen ratikan sijaan bussissa. (Voi, tulisipa se ratikka jo Tampereelle!)

Samalla kuin tämän kirjan löysin kierrätyskärrystä Härkösen toisen kolumnikokoelman, Terveisiä pallomerestä ja muita kirjoituksia, joka meni löytöjenjaossa mukana olleelle ystävälleni, koska olin jo lukenut sen. Sen takakannessa puolestaan Härkösen tyyliä luonnehdittiin vastaansanomattomaksi. Sekin pitää paikkansa täysin. Näitä tekstejä lukiessa on koko ajan sellainen tunne, että "Nii-i! Just nii!" vaikkei Härkösen usein karrikoitu määritelmä edes ihan täysin sopisi itseen. Mutta mitäpä sanotte esimerkiksi tästä määritelmästä, joka sisältyy nimiä käsittelevään kolumniin Pete, Make, Heljä-Marjatta ja mä?

"Heljä-Marjatta Hepo-oja-Tarvaista ei ole. Mutta nimi ei piittaa siitä, vaan kertoo, että hän on joku posliinikuppien maalaaja ja ryijyjen tekijä maakunnasta. Hän pitää näyttelyitä tiuhaan tahtiin ja sukulaiset ostavat."
Itseni löysin selvästi tekstistä Juonivammaiset. Olen maininnut aiemmin että Coenin veljesten leffat saavat minut repimään hiuksiani ja Kummisedät ensimmäistä lukuunottamatta olivat yhtä sekasotkua jossa motiivit olivat kateissa. Anna-Leena Härkösen termein olen siis juonivammainen.
"Varoitan sinua vakavasti elokuvasta 'Tahraton mieli'. Älä mene katsomaan sitä, meilasin vuosi sitten monelle ihmiselle. En halua minulle tärkeitten tyyppien tuhlaavan rahojaan turhuuteen. Toinen varoittava esimerkki oli sotku nimeltä 'Vanilla Sky'. Siis voiko noin sotkuista tekelettä edes olla? Juonivammaiselle tyypillinen tilanne on tämä: elokuva alkaa. Odotukset ovat korkealla. Kymmenen ensimmäistä minuuttia menee hyvin, mutta sitten tarinaan alkaa sataa liikaa uusia ihmisiä ja koko kerronta muuttuu sietämättömän sirpaleiseksi. - Mitä, mitä, mitä? minä sähisen ja nyin miestäni puseron hihasta. - Kulta, puhutaan tästä sitten kotona, mies vastaa."
Itse en yleensä kehtaa alkaa sähistä elokuvateatterissa, minkä vuoksi avomieheni valitsemat leffat ovat usein vähän tuskaisia kokemuksia valkokankaalta katsottuina. Ähisen ja puhisen paikallani mitään ymmärtämättä ja yritän keskittyä parhaiden karkkien tonkimiseen pussista mitään näkemättä (taiteenlaji sekin). Kun katsomme kotona avomieheni valitsemia elokuvia, pysäytämme leffan keskimäärin kymmenen kertaa selitystaukoa varten. Kyllä, videolaite on juonivammaiselle armollinen keksintö.

142. kulttuuriteko 4.6.2011
Elizabethtown (2005)

Tätä leffaa katsoessani mietin, että pitäisi taas vakaasti harkita ehdotusta, jonka avomieheni heitti joskus ilmaan: että katsoisimme vain leffoja, joiden pisteet IMDB:ssä ovat vähintään kahdeksan. Keskivertohyvissä leffoissa ei ole mitään vikaa, mutta kolme sellaista kolmen päivän aikana meinaa jo riittää.

Jos olisin etukäteen tiennyt, että leffan on ohjannut Cameron Crowe, joka on ohjannut sellaiset modernit klassikot kuin Melkein julkkis (huom. IMDB-pisteet tasan 8) ja Jerry Maguire, sekä sellaisen "sekasotkun" kuin Vanilla Sky (josta kyllä tavallaan ihan tykkään, vaikken voikaan sitä ymmärtää), olisin ollut hyvin pettynyt tähän elokuvaan. Onneksi en tiennyt, eli en siis odottanut leffalta mitään erityistä. Eikä se mitään erityistä ollutkaan.

Kirjoitusmittani alkaa tältä päivältä olla täysi, joten tiivistän erittäin lyhyesti. Iso bisnesmoka, itsemurha-aikeet, isän kuolema, tutustuminen sekapäiseen sukuun ja vielä sekapäisempään lentoemoon, hautajaiset, road trip, puspus.

Ehkä tämä johtuu juonivammastani, mutta en kertakaikkiaan tajunnut, mikä se iso bisnesmoka oikein oli. Liittyi jotenkin kenkään, jonka päähenkilö oli suunnitellut, ja miljardin tappioihin, mutta MITÄ, MITÄ, MITÄ? Olisin kiitollinen jos joku voisi valottaa asiaa.

lauantai 4. kesäkuuta 2011

Aita

138. kulttuuriteko 30.5.2011
John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa (2006)

Minulla kestää aina jonkin aikaa tarttua kaikkeen todella suosittuun. Esimerkiksi Twilight-saaga ehti valmistua kokonaan ennen kuin tartuin ensimmäiseen kirjaan - samoin kolme siitä filmattua leffaa. Seinfeldia aloin katsoa vasta viime vuonna ja Bridget Jonesit luin vasta tänä vuonna. Harry Pottereita en ole lukenut vieläkään. Kai kyse on jostain luontaisesta valtavirran vastustuksesta, siitä että haluaisin olla vähän erikoisempi kuin olen ja tykätä vähän eri jutuista kuin kaikki muut. Mutta yleisesti ottaen olen joutunut toteamaan, että miljoonat ihmiset ovat harvoin väärässä, ja tykkään kaikista massasuosikeista kun niihin vihdoin tartun.

Kaikki itseään kunnioittavat kirjabloggaajat ovat siis varmaan jo lukeneet ja puineet tämän kirjan aikaa sitten. Esitän nyt kuitenkin oman vaikutelmani siitä, olkoonkin että jälkijunassa. Suoraan sanoen tämän kirjan lukeminen on jarruttanut blogini päivittämistä kaikki nämä päivät, koska olen ollut niin epävarma tunteistani sitä kohtaan. Nyt olen kuitenkin laatinut niistä kolmiosaisen tulkinnan ja esittelen sen kohta.

Ensin perusasiat juonesta. Yhdeksänvuotias Bruno joutuu muuttamaan isänsä työn takia pois kotoaan Berliinistä, jonnekin kauas, hän ei tiedä minne. Hän ei tiedä edes mitä isä tekee työkseen, mutta hän ei tykkää lähtemisestä ollenkaan. Hänen kolme parasta ystäväänsä elämän loppuun saakka jäävät Berliiniin ja uusi talo on paljon tylsempi kuin vanha, jossa oli viisi kerrosta ja kaikkia jännittäviä sopukoita. Uudella alueella on harmaata ja masentavaa, eikä naapurissa ole lapsia joiden kanssa leikkiä. Lisäksi sotilaita ravaa uudessa talossa sisään ja ulos kuin he omistaisivat paikan. Ainut elämänmuoto joka uudessa paikassa on, on Brunon kodin vieressä oleva suuri aidattu alue. Sen sisäpuolella ihmiset saavat kulkea päivät pitkät pyjamissaan, mutta he eivät näytä silti onnellisilta. Välillä joku kaatuu maahan eikä enää nouse, ja useimmat itkeskelevät ja näyttävät kurjilta. Joko tajusit?

Bruno ei koko aikana tajua mitään. Kirjailija itse kommentoi jälkisanoissaan, että Bruno on "vieläpä erityisen naiivi lapsi", ja juuri sellainen mielikuva lukijalle syntyykin. On tosin väärin olla aikuinen ja tietoinen historiallisista tosiasioista ja kritisoida pientä (fiktiivistä) lasta, joka elää jonkin niin karmean keskellä, ettei sitä edes voi ymmärtää, siitä ettei tämä ymmärrä mitään. Mutta joka tapauksessa Bruno on tosi naiivi.

Eräänä päivänä Bruno lähtee tylsistyneenä löytöretkelle, sillä hän haluaa isona löytöretkeilijäksi. Hän kävelee aidan viertä nähdäkseen minne se päättyy, ja löytää aidan toisella puolella olevan pojan, Shmuelin. Vuoden päivät Bruno kävelee melkein joka päivä tapaamaan Shmuelia ja he juttelevat aita välissään kaikesta mahdollisesta. Sitten kertomuksessa täytyy luonnollisesti tapahtua käänne, mutta siihen en puutu, koska se pilaisi lukuelämyksen. Siirryn siis kertomaan kolmiosaisesta vaikutelmasta, jonka tämä kirja minussa synnytti.



Ensivaikutelma: Uu, tämäpä on helppolukuinen!

Minulla on aina kirja mukanani joka paikassa (kuten Rorylla Gilmoren tytöissä, hän ottaa kirjan mukaan tanssiaisiinkin). Useinkaan en pysähdy lukemaan kirjaa mihinkään randomiin paikkaan tai edes lue bussissa (joissa istun paljon arkipäivisin), mutta heti on turvaton olo jos minulla ei ole kirjaa mukana. Kun minulla on kirja, ei ole väliä vaikka tapahtuisi jotain yllättävää, kuten että joku tekisi oharit tai missaisin junan. En olisi yksin, koska minulla olisi kirja. Tämä kirja oli erityisen hyvä mukana pidettävä kirja, sillä siihen teki mieli oikeasti tarttua aina kun koitti pienikin hetki istuskelua tai seisoskelua jossain. Luinkin sen melkein kokonaan työmatkojen aikana. Lapsen näkökulmasta kerrottu tarina on niin helppolukuinen, että lukija ymmärtää koko ajan enemmän kuin tarinan fokalisoija, joten lukeminen ei pinnalta katsoen vaadi paljon aivotyötä. Kirja eteni valitettavan nopeaa tahtia, sillä tällaiset koukuttajat saisivat olla pitempiä.

Toinen vaikutelma: Ooh, onpas tämä syvällinen!

Samalla kun kirja on helppolukuinen, se herättää ajatuksia ja tarjoaa erilaisia tulkintamahdollisuuksia. Melkein huokaisin ihastuksesta, kun Bruno alkaa viimein pohtia, miksi toiset ihmiset ovat aidan toisella puolella ja toiset toisella.
"Mutta mikä se ero oikeastaan oli? Bruno ihmetteli itsekseen. Ja kuka päätti, ketkä käyttivät raidallisia pyjamia ja ketkä käyttivät univormuja?"
Tämähän on tietysti ihmiskunnan ikuisimpia kysymyksiä. Luulen, että Brunoa estävät tajuamasta koko juttua psykologiset tekijät. Brunon sisko kyllä tajuaa vähän myöhemmin, mutta hän onkin jo kolmetoista. Bruno palvoo univormussaan komeaa ja ankaraa isäänsä, muttei ymmärrä, mitä tämä tekee työkseen ja miksi tämä ravaa aidan toisella puolella, kun Bruno ei saa sinne mennä (vaikka siellä olisi lapsia joiden kanssa voisi leikkiä). Juuri isän palvonnan takia Bruno ei voi ymmärtää, mitä aidan toisella puolella tapahtuu, sillä sitten hän joutuisi kyseenalaistamaan isänsä oikeassa olemisen ja valitsemaan isän ja Shmuelin välillä.

Tämän ilmiselvän meiningin lisäksi kirjassa on jatkuvasti meneillään muita tapahtumia, joita Bruno ei myöskään ymmärrä. Ne välittyvät lukijalle Brunon ajatusmaailman kautta erikoisesti värittyneinä, mutta lukija ymmärtää suurimman osan ja täydentää mielikuviteksensa avulla loput. Kirjasta syntyy kokonainen maailma kun osa siitä on tekstin kätköissä. Kiinnostavaa on esimerkiksi, miksi Brunon sisko ripustaa karttoja seinilleen ja siirtelee sitten päivän lehden luettuaan nuppineuloja kartalla. Brunon mielestä sisko on tullut hulluksi, mutta miten lukija tulkitsee asian?

Kirjan loppupuolen tapahtumat ovat vaikuttavia ja Bruno-parka on niin uskomattoman tyhmä, ettei lukija meinaa sitä kestää. Samalla sitä joutuu kuitenkin pohtimaan, miten tyhmä Shmuel on. Onko hän yhtä tyhmä kuin Bruno, vai haluaako hän kenties pikkuisen kostaa Brunolle aiemman episodin, jossa Bruno kielsi tuntevansa häntä?
"Tietysti kaikki tämä tapahtui kauan aikaa sitten, eikä mitään sellaista voisi ikinä enää tapahtua. Ei tähän maailman aikaan."
Nämä sanat summaavat koko kirjan näkökulman, päältä katsoen naiivin, pinnan alta... mitä? Yhteiskuntakriittisen? Päästyäni kirjan loppuun olin haltioissani.

Jälkivaikutelma: Hei hetkinen... 

Kun meni pari päivää, mieliteko hehkuttaa tätä kirjaa alkoi haalistua. Aloin tuntea jotain muuta, mitä en osaa sanoiksi pukea. En osaa muuta kuin verrata sitä Paulo Coelhon tuotannon jättämään tunteeseen. Parin vuoden ajan olin siitä innoissani, "just näin!" oli se tunne, joka oli läsnä aina lukiessani Coelhoa. Olin valmis menemään hänen kanssaan naimisiin. Myöhemmin kyynistyin.

Coelhohan tiivistettynä kirjoittaa maailman yksinkertaisimmista asioista: Jos todella haluat jotain, koko maailmankaikkeus auttaa sinua saavuttamaan sen. Jos et tavoittele unelmaasi, sinusta tulee katkera. Ja useimmiten aarre löytyy juuri sieltä missä olet jo. Seksi on parempaa jos rakastaa ja elämää osaa kunnolla arvostaa vasta kun se on ollut uhattuna. Kaikkia näitä yleistotuuksia koristavat new age -höpöhöpön koukerot. (Mutta Voittaja on yksin -kirja on positiivinen poikkeus kaikkeen tähän.)

Jotenkin tämä kirja siis alkoi maistua jälkeenpäin vähän samalta kuin Coelho. Yksinkertaisesti kirjoitettu juttu kaikelle kansalle, niin lyhyessä muodossa, että kuka tahansa jaksaa sen lukea, jostain minkä me kaikki jo tiedämme, mutta emme ihan ymmärrä. Tuli jotenkin huijattu olo. Etenkin yllä oleva sitaatti, joka herätti alussa ihastusta, alkoi tavattomasti ärsyttää jälkeenpäin. Halpaa lukijoiden haastamista.

Mutta. Kun suurimmasta ärsyyntymisestä on mennyt jo pari päivää, muistelen kirjaa nyt lähinnä positiivisessa valossa. Ei ole mitään väärää siinä, että kirjoittaa massoille. Coelhon ansio on se, että hän kirjoittaa niin että jokainen ymmärtää, ja saa muistutuksen (jota me usein tarvitsemme) siitä, että unelmia kannattaa tavoitella, ja muista perustotuuksista. Ja kuten tämän kirjan takakannessa lukee: "Joillekin nykyajan lapsille kirja voi olla yhtä ikimuistoinen johdatus aiheeseen kuin Anne Frankin päiväkirja on ollut heidän vanhemmilleen." Löysinkin kirjan itse asiassa nuortenosastolta, vaikka se varmaan löytyy myös aikuisten puolelta, ja luulen että olisin rakastanut sitä estoitta vähän nuorempana.

Tämäkin kirja on jo filmattu elokuvaksi.

torstai 2. kesäkuuta 2011

Yhteenveto toukokuun jälkeen

Niin se taitaa olla, kesä on taas salakavalasti luikertanut Tampereellekin. Odotan mielenkiinnolla ja kauhunsekaisella innolla kaikkia kesän kulttuuririentoja, mutta intoilen vähemmän kolminkertaistuneesta työajastani kesällä. Joka tapauksessa luvassa on kirjava joukko mielenkiintoisia tapahtumia, joiden sarjan aloittaa vajaan parin viikon päästä Sodankylän Midnight Sun Film Festival, jonne matkaan talkootöihin ensimmäistä kertaa. Viimeiset kymmenen vuotta olen ollut Provinssirockissa, joka järjestetään aina samaan aikaan kuin elokuvajuhlat, mutta pyöreiden vuosien tultua täyteen päätin loikata leffafestareiden puolelle. Vähän jännittää jo mitä siitä tulee. Onneksi saan mukaani leffatalkoilussa jo varsin kokeneen ystäväni.

Eilinen lukupiiri (jota varten luettiin tällä kertaa Regina Raskin Tänään kotona, jonka jätin lukematta, koska olen lukenut sen joskus aiemmin) verotti voimiani taas sen verran, että olen viettänyt koko helatorstain sisätiloissa ja lähinnä vaakatasossa. Katsoin yhden leffan, joka oli puuduttavan tylsä, ja lisäksi kirjoittamatta on vielä toukokuun viimeinen kulttuuriteko. Tänään olen kuitenkin kykenemätön niihin älyllisiin ponnistuksiin joita niistä kirjoittaminen vaatisi. Niinpä listaan vain tähänastiset saavutukseni, kuten on tullut tavaksi.

Leffat: 71
Kirjat: 28
Sarjakuvat: 13
Näyttelyt: 9
Tv-sarjat: 5
Keikat: 5
Festarit, messut, tapahtumat: 3
Muut: 2 (Oscar-gaala ja euroviisut)
Stand up: 1
Teatteri: 1

Yhteensä 138 kulttuuritekoa. Ja nyt numerot myös täsmäävät. Toukokuun loppuun mennessä kasassa olisi pitänyt olla 150, joten kirimistä vielä vaaditaan.

Toivotan kaikille antoisaa kesäkuuta. Jos nyt sattuisi olemaan hyviä ilmoja eikä huvittaisi mennä leffateatteriin tai museoon homehtumaan niin luetaanpa kaikki sentään joka paikassa. Rannalla, puistossa, terassilla, bussissa, junassa, parvekkeella... Kun sinulla on kirja, et koskaan ole yksin!