Avioelämää (Married Life) (2007)
Siis ihan uskomattoman tympeä elokuva. Leffa kesti alle puolitoista tuntia ja tuntui kolmituntiselta. Naimisissa oleva mies rakastuu toiseen naiseen ja päättää säästää vaimonsa tuskalta ja häpeältä ja tappaa tämän. Samaan aikaan vaimollakin on suhde, mutta hän päättelee, ettei mies voisi elää ilman häntä, eikä siis tee asialle mitään. Sitten vielä miehen paras ystävä rakastuu miehen rakastajattareen. Aika soppa. Tylsä, laahaava, tavanomainen, tympeä. Kiinnostavinta dvd:llä olivat vaihtoehtoiset loput, jotka poikkesivat aika paljonkin elokuvan lopusta. Ja kumma kyllä leffaan oli valittu kaikkein tylsin mahdollinen lopetus. En suosittele (edes Rachel McAdamsin takia).
140. kulttuuriteko 3.6.2011
Delirious (2006)
IMDB:ssä tällä leffalla on vain 0.1 pisteen verran korkeampi arvostus kuin edellisellä - ei niin että kukaan hullu näitä kahta vertailisi villeimmissä unissaankaan - mutta mielestäni tämä oli todella paljon parempi raina. Tämä elokuva, samoin kuin Poika raidallisessa pyjamassa -kirja, käsittelee tavallaan erästä aitaa, joskin aita konkretisoituu vasta loppukohtauksessa. Kyse on aidasta VIP-porukan ja tavisten, julkkisten ja tavisten, tähtien ja valokuvaajien välissä.
Les (loistava Steve Buscemi) on paparazzi, joka asuu nuhjuisessa loukossa ja on maailmalle vihainen. Sattuman kautta hän kohtaa Tobyn (Michael Pitt), joka on hänen vastakohtansa: maailmalle avoin, toiveikas, nuori ja vähän naiivi. Toby on koditon ja tuppautuu Lesin assistentiksi, mistä palkaksi hän saa nukkua Lesin vaatekaapissa. Miehet ystävystyvät, Toby onnistuu sulattamaan jään Lesin ympäriltä ja vähän aikaa heillä on hauskaa. Sitten kuitenkin nainen mutkistaa kuvion.
Toby rakastuu popdiiva K'harmaan (ihana Alison Lohman), jonka tosielämän vastine varmaankin olisi Britney Spears, jo ennen kuin tapaa hänet. Kun tapaaminen toteutuu, myös K'harma menettää sydämensä Tobylle. Les näkee kuviossa tilaisuutensa päästä VIP-bileisiin ottamaan kuvia, joita muilla paparazzeilla ei ole mahdollisuus saada. Seuraa lisää hankaluuksia ja lopulta Lesillä naksahtaa.
Lesin persoona on kiistämättä elokuvan mielenkiintoisin elementti. Miksi Les on niin suoraan sanoen vittumainen, vittuuntunut ja syyttelee kaikesta kaikkia muita? Osittain näihin kysymyksiin vastataan, mutta ei täysin. Loppukohtaus, jossa Les ja Toby ovat aidan eri puolilla, on tunnelmaltaan hämmentävä. On vaikea kuvitella ajatuksia, jotka Lesin päässä silloin liikkuvat, vaikka ne toisaalta ovat niin yleisinhimillisiä.
Se aitakin on toisaalta yhtä keksitty kuin juutalaisten ja ei-juutalaisten välinen. Kuka päättää, kuka saa kävellä punaisella matolla, ja kuka kuolata sen vieressä? Entä kun joku onnistuu vaihtamaan puolta? Kaikki me olemme samanlaisia, mutta silti rakentelemme aitoja väliimme. Jännä juttu.
141. kulttuuriteko 4.6.2011
Anna-Leena Härkönen: Palele porvari! ja muita kirjoituksia (2007)
Anna-Leena Härkönen on Suomessa niin suuri kulttuurivaikuttaja, että jokainen joutuu väkisinkin tekemisiin hänen kanssaan tavalla tai toisella elämänsä aikana. Mainittakoon, että tänä vuonna olen katsonut jo kaksi sarjaa ja yhden elokuvan, joissa Härkönen näyttelee. Tämän Image- ja Anna-lehtien kolumneista koostetun kirjasen löysin eilen kirjaston kierrätyshyllystä ja avattuani sen en voinut lopettaa ennen kuin olin lopussa. Jos kirjan takakannessa luvataan, että se aiheuttaa lukijalle mielipuolisen kohtauksen ratikassa, se melko harvoin pitää paikkansa. Tämän kirjan kohdalla lupaus kuitenkin toteutui melkein kirjaimellisesti, vaikkakin sain kohtauksen ratikan sijaan bussissa. (Voi, tulisipa se ratikka jo Tampereelle!)
Samalla kuin tämän kirjan löysin kierrätyskärrystä Härkösen toisen kolumnikokoelman, Terveisiä pallomerestä ja muita kirjoituksia, joka meni löytöjenjaossa mukana olleelle ystävälleni, koska olin jo lukenut sen. Sen takakannessa puolestaan Härkösen tyyliä luonnehdittiin vastaansanomattomaksi. Sekin pitää paikkansa täysin. Näitä tekstejä lukiessa on koko ajan sellainen tunne, että "Nii-i! Just nii!" vaikkei Härkösen usein karrikoitu määritelmä edes ihan täysin sopisi itseen. Mutta mitäpä sanotte esimerkiksi tästä määritelmästä, joka sisältyy nimiä käsittelevään kolumniin Pete, Make, Heljä-Marjatta ja mä?
"Heljä-Marjatta Hepo-oja-Tarvaista ei ole. Mutta nimi ei piittaa siitä, vaan kertoo, että hän on joku posliinikuppien maalaaja ja ryijyjen tekijä maakunnasta. Hän pitää näyttelyitä tiuhaan tahtiin ja sukulaiset ostavat."Itseni löysin selvästi tekstistä Juonivammaiset. Olen maininnut aiemmin että Coenin veljesten leffat saavat minut repimään hiuksiani ja Kummisedät ensimmäistä lukuunottamatta olivat yhtä sekasotkua jossa motiivit olivat kateissa. Anna-Leena Härkösen termein olen siis juonivammainen.
"Varoitan sinua vakavasti elokuvasta 'Tahraton mieli'. Älä mene katsomaan sitä, meilasin vuosi sitten monelle ihmiselle. En halua minulle tärkeitten tyyppien tuhlaavan rahojaan turhuuteen. Toinen varoittava esimerkki oli sotku nimeltä 'Vanilla Sky'. Siis voiko noin sotkuista tekelettä edes olla? Juonivammaiselle tyypillinen tilanne on tämä: elokuva alkaa. Odotukset ovat korkealla. Kymmenen ensimmäistä minuuttia menee hyvin, mutta sitten tarinaan alkaa sataa liikaa uusia ihmisiä ja koko kerronta muuttuu sietämättömän sirpaleiseksi. - Mitä, mitä, mitä? minä sähisen ja nyin miestäni puseron hihasta. - Kulta, puhutaan tästä sitten kotona, mies vastaa."Itse en yleensä kehtaa alkaa sähistä elokuvateatterissa, minkä vuoksi avomieheni valitsemat leffat ovat usein vähän tuskaisia kokemuksia valkokankaalta katsottuina. Ähisen ja puhisen paikallani mitään ymmärtämättä ja yritän keskittyä parhaiden karkkien tonkimiseen pussista mitään näkemättä (taiteenlaji sekin). Kun katsomme kotona avomieheni valitsemia elokuvia, pysäytämme leffan keskimäärin kymmenen kertaa selitystaukoa varten. Kyllä, videolaite on juonivammaiselle armollinen keksintö.
142. kulttuuriteko 4.6.2011
Elizabethtown (2005)
Tätä leffaa katsoessani mietin, että pitäisi taas vakaasti harkita ehdotusta, jonka avomieheni heitti joskus ilmaan: että katsoisimme vain leffoja, joiden pisteet IMDB:ssä ovat vähintään kahdeksan. Keskivertohyvissä leffoissa ei ole mitään vikaa, mutta kolme sellaista kolmen päivän aikana meinaa jo riittää.
Jos olisin etukäteen tiennyt, että leffan on ohjannut Cameron Crowe, joka on ohjannut sellaiset modernit klassikot kuin Melkein julkkis (huom. IMDB-pisteet tasan 8) ja Jerry Maguire, sekä sellaisen "sekasotkun" kuin Vanilla Sky (josta kyllä tavallaan ihan tykkään, vaikken voikaan sitä ymmärtää), olisin ollut hyvin pettynyt tähän elokuvaan. Onneksi en tiennyt, eli en siis odottanut leffalta mitään erityistä. Eikä se mitään erityistä ollutkaan.
Kirjoitusmittani alkaa tältä päivältä olla täysi, joten tiivistän erittäin lyhyesti. Iso bisnesmoka, itsemurha-aikeet, isän kuolema, tutustuminen sekapäiseen sukuun ja vielä sekapäisempään lentoemoon, hautajaiset, road trip, puspus.
Ehkä tämä johtuu juonivammastani, mutta en kertakaikkiaan tajunnut, mikä se iso bisnesmoka oikein oli. Liittyi jotenkin kenkään, jonka päähenkilö oli suunnitellut, ja miljardin tappioihin, mutta MITÄ, MITÄ, MITÄ? Olisin kiitollinen jos joku voisi valottaa asiaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti