Melancholia (2011)
Tästä leffasta riittää pureskelemista vähäksi aikaa. Ensimmäinen reaktio siihen oli jokseenkin hämmentynyt ja myös helpottunut siitä, että leffa oli ohi. Seuraavan vuorokauden aikana pohdintaprosessi kuitenkin lähti kunnolla käyntiin ja elokuva tuntui paisuvan ja paisuvan kun sain linkitettyä pikku yksityiskohtia loogisiin kokonaisuuksiin niin että sekasotkulta tuntunut leffa alkoi tuntua tarkoin harkitulta ja yhä hienommalta. Elokuva kasvoi kun siihen sai etäisyyttä, eikä se jättänyt minua rauhaan. Jo alle vuorokauden kuluttua halusin nähdä sen uudestaan ja kerron kohta miksi.
Ihan alkuun täytyy tehdä selväksi, etten todellakaan pitänyt Lars von Trierin edellisestä leffasta, Antichristista. En osaa kertoa hienoja elokuvatermejä käyttäen miksi en, mutta oman sanastoni mukaan se oli ällöttävä, hirveä, karsea, yököttävä, oksettava ja tuskallinen. Uuden Suomen Mikko Pielan mukaan Antichristissa ilmenee von Trierin naisviha (lue) ja Charlotte Gainsbourgin hahmo on "yksinkertaisesti hirveä". Todellisuutta ja fiktiota on joskus vaikea erottaa ja siksi en ole Antichristin jälkeen tuntenut suuria sympatioita Gainsbourgia kohtaan. Melancholia muutti tämän. Jos (ja korostan sanaa jos) Antichrist todella viestii ohjaajan naisvihasta, Melancholia on ylistys naiseudelle. Kun Perheen Pää eli kaikesta kaiken tietävä mies saakin huomata olevansa väärässä, hän jänistää, pakenee, juoksee karkuun, jättää perheensä oman onnensa nojaan. Sen sijaan alusta asti peloissaan ollut nainen ryhdistäytyy, kokoaa itsensä ja paistaa lapsille ja sairaille vohveleita.
Koko elokuvaa kannattelee kaksi naista, sisarukset Justine (Kirsten Dunst) ja Claire (Gainsbourg). Leffa jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen kerrotaan Justinen näkökulmasta ja toinen Clairen. Ensimmäisessä osassa vietetään Justinen häitä mahtavassa linnassa. Episodi alkaa varsin perinteisesti, mutta juhlien kulkiessa yötä kohti tapahtumat muuttuvat käsittämättömiksi. Justinen toimintaa ja motiiveja on kertakaikkiaan mahdoton ymmärtää, ja siksi olin elokuvaan ärtynyt jo ennen kuin toiseen osaan päästiin.
Toisessa, Clairen fokalisoimassa osassa, vietetään jälleen perheen kesken aikaa linnassa. Masentunut Justine raahataan sinne lihamurekkeella paranneltavaksi. Melancholia-planeetan puhutaan lähipäivinä ohittavan Maan läheltä ja tuomiopäivän ennustajat ovat internetissä vauhdissa ennustaen maailmanloppua. Clairen mies rauhoittelee vaimoaan kertoen, että kaikki todelliset tiedemiehet ovat yhtä mieltä siitä, ettei planeetta tule törmäämään Maahan. Mies ja pariskunnan poika ovat planeetasta innoissaan ja tiirailevat sitä kaukoputkella, mutta Claire on peloissaan ja yrittää hakea tukea Justinelta. Sitä ei heru, sillä kaikki mitä Claire tältä saa on: "Elämä Maan päällä on pahaa. Ei sitä pidä jäädä suremaan." Totta kuin mikä, mutta planeetan lähestyessä uhkaavaa vauhtia aloin kaikesta huolimatta kaivata Bruce Willisiä paikalle. Mutta Bruce Willis ei tule, sillä hänelle ei ole sijaa Lars von Trierin elokuvissa, vaikka Jack Bauer ja Eric Northman ovatkin mukana.
Toisessa osassa Justinesta paljastuu asioita, jotka selittävät ensimmäisen osan omituisuuksia. Siksi haluaisin nyt nähdä elokuvan uudestaan. Se pitäisi katsoa nyt näiden lasien läpi, jotka toinen osa antoi, jotta ensimmäisen osan voisi todella nähdä. Luulen että siinä on enemmän kuin miltä ensi katsomalta näyttää. (Enkä suoraan sanoen malta odottaa tulevan dvd:n ekstroja!)
Luulen, että Justine edustaa elokuvassa luovaa hulluutta/neroutta ja Claire normaalia ihmistä, tervettä järkeä, äidinvaistoa ja kaikkea sitä mikä meidät normaalit ihmiset pitää kiinni elämässä. Ei liene yllätys, että von Trier on kertonut Justinen hahmon perustuvan itseensä, sillä eiköhän se ole jo tullut selväksi, että jätkä pitää itseään luovan hullun prototyyppinä.
Juuri Clairen tunteet tekevät elokuvan toisesta osasta niin sydäntä puristavan. Samastuin täysin Clairen maailmanlopun pelkoon ja epätoivoiseen kauhuun, kun hän yrittää takertua siihenkin mahdollisuuteen, että jossain muualla voisi olla paikka, jossa hänen poikansa voisi kasvaa. Lämpenin Gainsbourgille huomattavasti enemmän nyt kun hän näytteli samaistuttavaa hahmoa sen sijaan että olisi raiskannut ja pahoinpidellyt miestään metsässä. Se, miten ilkeä Justine on Clairelle juuri ennen loppua, tuntuu kohtuuttomalta, väärältä, murskaavalta. Mutta siihenkin onnistuu löytämään selityksiä, kun tarpeeksi miettii. Kun loppu tulee, se on kaunis, ahdistava, valtava ja hirveä, ja yhdessäkin kaikki ovat sen tullen yksin.
Lars von Trier yhdistelee kuvastoaan maailman taideaarteisiin tehokkaasti, enkä puutu siihen sen enempää, mutta suosittelen lukemaan syvempää tulkintaa täältä.
Teitä, jotka kaipaatte virikkeitä 19. reiän suhteen, suosittelen lukemaan kommentteja leffan Facebook-ryhmästä täältä. Sivua täytyy selata alaspäin koska kommentteja tulee koko ajan lisää, mutta kyseisen jutun on aloittanut sivuston ylläpitäjä 31. toukokuuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti