Aita

138. kulttuuriteko 30.5.2011
John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa (2006)

Minulla kestää aina jonkin aikaa tarttua kaikkeen todella suosittuun. Esimerkiksi Twilight-saaga ehti valmistua kokonaan ennen kuin tartuin ensimmäiseen kirjaan - samoin kolme siitä filmattua leffaa. Seinfeldia aloin katsoa vasta viime vuonna ja Bridget Jonesit luin vasta tänä vuonna. Harry Pottereita en ole lukenut vieläkään. Kai kyse on jostain luontaisesta valtavirran vastustuksesta, siitä että haluaisin olla vähän erikoisempi kuin olen ja tykätä vähän eri jutuista kuin kaikki muut. Mutta yleisesti ottaen olen joutunut toteamaan, että miljoonat ihmiset ovat harvoin väärässä, ja tykkään kaikista massasuosikeista kun niihin vihdoin tartun.

Kaikki itseään kunnioittavat kirjabloggaajat ovat siis varmaan jo lukeneet ja puineet tämän kirjan aikaa sitten. Esitän nyt kuitenkin oman vaikutelmani siitä, olkoonkin että jälkijunassa. Suoraan sanoen tämän kirjan lukeminen on jarruttanut blogini päivittämistä kaikki nämä päivät, koska olen ollut niin epävarma tunteistani sitä kohtaan. Nyt olen kuitenkin laatinut niistä kolmiosaisen tulkinnan ja esittelen sen kohta.

Ensin perusasiat juonesta. Yhdeksänvuotias Bruno joutuu muuttamaan isänsä työn takia pois kotoaan Berliinistä, jonnekin kauas, hän ei tiedä minne. Hän ei tiedä edes mitä isä tekee työkseen, mutta hän ei tykkää lähtemisestä ollenkaan. Hänen kolme parasta ystäväänsä elämän loppuun saakka jäävät Berliiniin ja uusi talo on paljon tylsempi kuin vanha, jossa oli viisi kerrosta ja kaikkia jännittäviä sopukoita. Uudella alueella on harmaata ja masentavaa, eikä naapurissa ole lapsia joiden kanssa leikkiä. Lisäksi sotilaita ravaa uudessa talossa sisään ja ulos kuin he omistaisivat paikan. Ainut elämänmuoto joka uudessa paikassa on, on Brunon kodin vieressä oleva suuri aidattu alue. Sen sisäpuolella ihmiset saavat kulkea päivät pitkät pyjamissaan, mutta he eivät näytä silti onnellisilta. Välillä joku kaatuu maahan eikä enää nouse, ja useimmat itkeskelevät ja näyttävät kurjilta. Joko tajusit?

Bruno ei koko aikana tajua mitään. Kirjailija itse kommentoi jälkisanoissaan, että Bruno on "vieläpä erityisen naiivi lapsi", ja juuri sellainen mielikuva lukijalle syntyykin. On tosin väärin olla aikuinen ja tietoinen historiallisista tosiasioista ja kritisoida pientä (fiktiivistä) lasta, joka elää jonkin niin karmean keskellä, ettei sitä edes voi ymmärtää, siitä ettei tämä ymmärrä mitään. Mutta joka tapauksessa Bruno on tosi naiivi.

Eräänä päivänä Bruno lähtee tylsistyneenä löytöretkelle, sillä hän haluaa isona löytöretkeilijäksi. Hän kävelee aidan viertä nähdäkseen minne se päättyy, ja löytää aidan toisella puolella olevan pojan, Shmuelin. Vuoden päivät Bruno kävelee melkein joka päivä tapaamaan Shmuelia ja he juttelevat aita välissään kaikesta mahdollisesta. Sitten kertomuksessa täytyy luonnollisesti tapahtua käänne, mutta siihen en puutu, koska se pilaisi lukuelämyksen. Siirryn siis kertomaan kolmiosaisesta vaikutelmasta, jonka tämä kirja minussa synnytti.

Ensivaikutelma: Uu, tämäpä on helppolukuinen!

Minulla on aina kirja mukanani joka paikassa (kuten Rorylla Gilmoren tytöissä, hän ottaa kirjan mukaan tanssiaisiinkin). Useinkaan en pysähdy lukemaan kirjaa mihinkään randomiin paikkaan tai edes lue bussissa (joissa istun paljon arkipäivisin), mutta heti on turvaton olo jos minulla ei ole kirjaa mukana. Kun minulla on kirja, ei ole väliä vaikka tapahtuisi jotain yllättävää, kuten että joku tekisi oharit tai missaisin junan. En olisi yksin, koska minulla olisi kirja. Tämä kirja oli erityisen hyvä mukana pidettävä kirja, sillä siihen teki mieli oikeasti tarttua aina kun koitti pienikin hetki istuskelua tai seisoskelua jossain. Luinkin sen melkein kokonaan työmatkojen aikana. Lapsen näkökulmasta kerrottu tarina on niin helppolukuinen, että lukija ymmärtää koko ajan enemmän kuin tarinan fokalisoija, joten lukeminen ei pinnalta katsoen vaadi paljon aivotyötä. Kirja eteni valitettavan nopeaa tahtia, sillä tällaiset koukuttajat saisivat olla pitempiä.

Toinen vaikutelma: Ooh, onpas tämä syvällinen!

Samalla kun kirja on helppolukuinen, se herättää ajatuksia ja tarjoaa erilaisia tulkintamahdollisuuksia. Melkein huokaisin ihastuksesta, kun Bruno alkaa viimein pohtia, miksi toiset ihmiset ovat aidan toisella puolella ja toiset toisella.

"Mutta mikä se ero oikeastaan oli? Bruno ihmetteli itsekseen. Ja kuka päätti, ketkä käyttivät raidallisia pyjamia ja ketkä käyttivät univormuja?"

Tämähän on tietysti ihmiskunnan ikuisimpia kysymyksiä. Luulen, että Brunoa estävät tajuamasta koko juttua psykologiset tekijät. Brunon sisko kyllä tajuaa vähän myöhemmin, mutta hän onkin jo kolmetoista. Bruno palvoo univormussaan komeaa ja ankaraa isäänsä, muttei ymmärrä, mitä tämä tekee työkseen ja miksi tämä ravaa aidan toisella puolella, kun Bruno ei saa sinne mennä (vaikka siellä olisi lapsia joiden kanssa voisi leikkiä). Juuri isän palvonnan takia Bruno ei voi ymmärtää, mitä aidan toisella puolella tapahtuu, sillä sitten hän joutuisi kyseenalaistamaan isänsä oikeassa olemisen ja valitsemaan isän ja Shmuelin välillä.

Tämän ilmiselvän meiningin lisäksi kirjassa on jatkuvasti meneillään muita tapahtumia, joita Bruno ei myöskään ymmärrä. Ne välittyvät lukijalle Brunon ajatusmaailman kautta erikoisesti värittyneinä, mutta lukija ymmärtää suurimman osan ja täydentää mielikuviteksensa avulla loput. Kirjasta syntyy kokonainen maailma kun osa siitä on tekstin kätköissä. Kiinnostavaa on esimerkiksi, miksi Brunon sisko ripustaa karttoja seinilleen ja siirtelee sitten päivän lehden luettuaan nuppineuloja kartalla. Brunon mielestä sisko on tullut hulluksi, mutta miten lukija tulkitsee asian?

Kirjan loppupuolen tapahtumat ovat vaikuttavia ja Bruno-parka on niin uskomattoman tyhmä, ettei lukija meinaa sitä kestää. Samalla sitä joutuu kuitenkin pohtimaan, miten tyhmä Shmuel on. Onko hän yhtä tyhmä kuin Bruno, vai haluaako hän kenties pikkuisen kostaa Brunolle aiemman episodin, jossa Bruno kielsi tuntevansa häntä?

"Tietysti kaikki tämä tapahtui kauan aikaa sitten, eikä mitään sellaista voisi ikinä enää tapahtua. Ei tähän maailman aikaan."

Nämä sanat summaavat koko kirjan näkökulman, päältä katsoen naiivin, pinnan alta... mitä? Yhteiskuntakriittisen? Päästyäni kirjan loppuun olin haltioissani.

Jälkivaikutelma: Hei hetkinen... 

Kun meni pari päivää, mieliteko hehkuttaa tätä kirjaa alkoi haalistua. Aloin tuntea jotain muuta, mitä en osaa sanoiksi pukea. En osaa muuta kuin verrata sitä Paulo Coelhon tuotannon jättämään tunteeseen. Parin vuoden ajan olin siitä innoissani, "just näin!" oli se tunne, joka oli läsnä aina lukiessani Coelhoa. Olin valmis menemään hänen kanssaan naimisiin. Myöhemmin kyynistyin.

Coelhohan tiivistettynä kirjoittaa maailman yksinkertaisimmista asioista: Jos todella haluat jotain, koko maailmankaikkeus auttaa sinua saavuttamaan sen. Jos et tavoittele unelmaasi, sinusta tulee katkera. Ja useimmiten aarre löytyy juuri sieltä missä olet jo. Seksi on parempaa jos rakastaa ja elämää osaa kunnolla arvostaa vasta kun se on ollut uhattuna. Kaikkia näitä yleistotuuksia koristavat new age -höpöhöpön koukerot. (Mutta Voittaja on yksin -kirja on positiivinen poikkeus kaikkeen tähän.)

Jotenkin tämä kirja siis alkoi maistua jälkeenpäin vähän samalta kuin Coelho. Yksinkertaisesti kirjoitettu juttu kaikelle kansalle, niin lyhyessä muodossa, että kuka tahansa jaksaa sen lukea, jostain minkä me kaikki jo tiedämme, mutta emme ihan ymmärrä. Tuli jotenkin huijattu olo. Etenkin yllä oleva sitaatti, joka herätti alussa ihastusta, alkoi tavattomasti ärsyttää jälkeenpäin. Halpaa lukijoiden haastamista.

Mutta. Kun suurimmasta ärsyyntymisestä on mennyt jo pari päivää, muistelen kirjaa nyt lähinnä positiivisessa valossa. Ei ole mitään väärää siinä, että kirjoittaa massoille. Coelhon ansio on se, että hän kirjoittaa niin että jokainen ymmärtää, ja saa muistutuksen (jota me usein tarvitsemme) siitä, että unelmia kannattaa tavoitella, ja muista perustotuuksista. Ja kuten tämän kirjan takakannessa lukee: "Joillekin nykyajan lapsille kirja voi olla yhtä ikimuistoinen johdatus aiheeseen kuin Anne Frankin päiväkirja on ollut heidän vanhemmilleen." Löysinkin kirjan itse asiassa nuortenosastolta, vaikka se varmaan löytyy myös aikuisten puolelta, ja luulen että olisin rakastanut sitä estoitta vähän nuorempana.

Tämäkin kirja on jo filmattu elokuvaksi.