152. kulttuuriteko 16.6.2011
Love Like Poison (Un Poison Violent) (2010)
Muu festariseurueemme kävi kuulemma edellisenä päivänä töissä ollessani katsomassa kolme leffaa, jotka kertoivat nuoren naisen matkasta omaan seksuaalisuuteensa. Minun Sodankylässä näkemistäni elokuvista tämä on ehdottomasti ainoa sellainen – ja oikein hyvä. Nuori nainen tosin on tässä vielä nuorempi kuin niissä muissa, 14-vuotias. Onneksi seksirintamalla ei siis tapahdu mitään kovin dramaattista ja päähenkilö etsiskelee seksuaalisuutensa ohella paljon muutakin.
Anna viettää kesää kotonaan katolisessa pikkukylässä valmistautuen konfirmaatioonsa. Perhe on hajoamaisillaan, isä muuttanut muualle ja äiti eksyksissä. Anna huolehtii kuolemaa tekevästä isoisästään, joka puhuu kaksimielisyyksiä ja kaipaa saada vielä kerran nähdä ”paikan josta on maailmaan tullut”. Samalla kun kuoropoika Pierre yrittää parhaansa mukaan uida tytön housuihin, Anna kyseenalaistaa myös kirkon opit ja oman uskonsa.
Ei mikään maata tärisyttävän oivaltava elokuva, mutta ranskalaiseksi varsin ymmärrettävä ja jopa hauska. Katalogin mukaan tämä kilpailee ”festivaalin kauneimman elokuvan arvonimestä” ja musiikkitaustaa kehutaan sanoin: ”laulut hahmottavat hienosti ilmapiiriä sekä tapahtumien ja ympäristön välisiä suhteita”. Ohjaaja on kolmikymppinen Katell Quillévéré ja leffan voi nähdä olevan jokseenkin omaelämäkerrallinen, sillä hän kasvoi katolisessa perheessä ja menetti uskonsa noin 14-vuotiaana. (Itse en tulkinnut leffasta varsinaisesti mitään uskon menetystä, joten asian voi varmaan nähdä niin kuin haluaa.)
153. kulttuuriteko 17.6.2011
Dogtooth (Kynodontas) (2009)
Edellisestä hyvästä leffasta innostuneena menin katsomaan vielä toisen putkeen uhkaavasta aamuvuorosta huolimatta. Ei olisi pitänyt. Olisi pitänyt nukkua hetki ja mennä katsomaan Varesta aamuyöllä. En ehtinyt edes ottaa selvää mistä leffa kertoi, mutta parikin ihmistä sanoi sen olevan ”perus perhesettiä” ja uskoin sokeasti. Sitä se ei ollut, ei vähimmässäkään määrin. Näillä ennakko-odotuksilla katsoin leffaa ihan väärin ja koko perusajatus valkeni minulle vasta tunnin jälkeen. Siihen saakka olin ihan pihalla.
Keski-ikäinen pariskunta on kasvattanut kolme teini-ikäistä lastaan täysin maailmalta eristyksissä ja opettanut heille kaikki asiat aivan päin mäntyä. Kun lentokoneen ääni kuuluu, äiti heittää lelulentsikan nurkan takaa, joten lapset luulevat, että lentokoneita oikeasti tipahtelee heidän takapihalleen. Vanhemmat opettavat, että ”pussy” on lamppu ja zombie on pieni keltainen kukka, ja että kissat ovat ihmisiä syöviä petoja.
Eikä siinä kaikki, sillä tämän olisi vielä voinut kestääkin, jos olisi jotain ymmärtänyt. Isä palkkaa työpaikaltaan naisen tyydyttämään poikansa herääviä seksihaluja, ja kun homma lopulta menee pieleen, saa vanhempi tytär ottaa pestin hoitaakseen. Pahinta on se, että vanhempien motiivit jäävät ikuisiksi ajoiksi täysin kateisiin. Välillä leffalle on pakko nauraa, koska muuten sen katsominen olisi liian kamalaa.
Elokuvan kävi esittelemässä joku nainen, jonka yhteyden leffaan missasin, ja hän lohdutti yleisöä sanoen, että on aivan normaalia rakastaa tai vihata sitä. Minä vihasin. Ja se ainakin on normaalia.
154. kulttuuriteko 17.6.2011
The Force That Through the Green Fire Fuels the Flower (2011)
Tämä Useful Lifen alkukuvana näytetty tuore tuotos jäi sekä ainoaksi lyhärikseni että ainoaksi mykkäelokuvakseni festareilla. Aihe on varsin mukaansatempaava ja kuvaus taianomaista. Vanha mies palaa kaljatuoppinsa äärellä muistelemaan mennyttä elämää. Dialogia ei ole, mutta esineet puhuvat kekseliäästi. Leffan on ohjannut suomalainen Otto Kylmälä, mutta se on kuvattu Iso-Britanniassa, koska projektin aikana ohjaaja asui siellä.
155. kulttuuriteko 17.6.2011
A Useful Life (La Vida Útil) (2010)
Olen Sodankylässä onnistunut aika menestyksekkäästi murtautumaan ulos amerikkalaisten elokuvien vankilasta ja olen siihen tyytyväinen. Olen jo pitkään tuntenut jonkinlaista ähkyä Hollywood-leffoista, koska sellainen ennalta-arvattavuus on aika tylsää jos katsoo kolmekin leffaa viikossa. (Mutta nyt kun olen tehnyt virkistävän vierailun muihin kulttuureihin, odotan jo innolla seuraavaa romanttista komediaa Sarah Jessica Parkerilla varustettuna.) Tämä leffa on uruguaylais-enspanjalainen ja varmasti ensimmäinen sellainen, jonka olen nähnyt.
Jorge on herttainen keski-ikäinen mies, joka on työskennellyt 25 vuotta Montevideon elokuva-arkistossa (joka on oikeastikin olemassa). Pääasiallisena tarkoituksenaan arkisto näyttää laatuelokuvia, joita käy katsomassa muutama ihminen. Jorge repii lippuja, juontaa arkiston radio-ohjelmaa, esittelee ohjaajavieraat ja pistää hyllystä leffan pyörimään samalla kun syö seisaaltaan. Leffateatteri muistutti minua Lahden Kino Iiriksestä, jossa kuten Sodankylässäkin näin sellaisia elokuvia joita en muuten olisi nähnyt, koska ystäväni oli siellä töissä ja pääsin usein näytöksiin ilmaiseksi.
Jorgen maailma romahtaa kun elokuva-arkisto päätetään kannattamattomana lopettaa. (Oikea Montevideon arkisto on yhä olemassa.) Itkeskeltyään nolosti bussissa hän päättää mennä parturiin ja päätyy sitten aika erikoisiinkin tekoihin, ja lopun aikaa katsoja saa jännittää, saako Jorge tytön vai ei. Symppis, söpö ja ihan mukiinmenevä leffa. (Katalogin mukaan ”elegia cinefilialle”.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti