Niina Hakalahden tuotannosta olen lukenut aiemmin Uimataidon, joka oli hauska ja lukupiirissämmekin menestyksekäs. Hakalahti on myös käynyt luennoimassa yliopistolla ja hänen persoonansa on niin värikäs, että kiinnostus hänet nähtyään herää hänen kirjojaankin kohtaan. Kirjailijaillassa Hakalahti kertoi saaneensa inspiraation Aavasaksaan tarkkailtuaan Ideaparkin Raxissa työskennellyttä miestä.
160. kulttuuriteko 26.6.2011
Riitta Jalonen: Hyvää yötä Irma Noora (2010)
Kirjoitan tästä ihan lyhyesti, koska en oikein tiedä mitä tällaisista kirjoista pitäisi sanoa. Minusta on aina ollut vaikea päästä näin lyhyiden romaanien maailmaan mukaan, joten tämäkin tarina jäi vähän etäiseksi. Osaltaan siihen vaikuttaa sekin, että teksti on kirjoitettu tarkoiteuksellisen salamyhkäisesti. Se ei päästä lukijaa sisäänsä vaikka tämä kuinka yrittää, vaan jää ikään kuin tuorekelmun taakse.
Noora on äitinsä synnytykseen kuoltua tätinsä kasvattama opettaja, jolle on rippijuhlapäivänä tapahtunut jotain kamalaa. Rebekka-tädin kuoltua kirjan alkupuolella Noora muuttaa tämän asuntoon, jossa jokainen esine kertoo omaa tarinaansa. Jokaisen luvun alussa olevat esineiden kuvat ovat kuin lukuohje, sillä Noora hahmottaa ympäristönsä ja historiansa elollistamalla ja nostalgisoimalla esineitä - tapa jonka hän on Rebekalta oppinut.
Tarina hyppelehtii aikatasolta toiselle, kuitenkin täysin ymmärrettävästi. Kieli ja kerronta on aika ajoin kaunista, ja mukana häälyy jatkuvasti rajapinta luonnollisen ja yliluonnollisen välillä. Rebekka on ollut näkijä, joka auttoi ihmisiä hädässä, ja toivoo Nooran jatkavan samalla tiellä kuolemansa jälkeen.
Päähenkilöön on aika vaikea kiintyä, mutta kaikkiaan ihan hyvä kirja.
161. kulttuuriteko 27.6.2011
Niina Hakalahti: Aavasaksa (2010)
Niina Hakalahden kolmannen romaanin nimi on hieman harhaanjohtava, sillä Aavasaksalle ei siinä kiivetä. Kyseessä on kirjan toisen päähenkilön Sepon suuri kesälomaunelma. Joku hahmoista kysyy, miksi mennä sinne lomalle, eihän siellä ole mitään. Tärkeintä on kai se, että on edes joku unelma. Sepon laaduntarkkailijana toimiva äiti on sitä mieltä, että Seppo tyytyy kaikessa jauhelihaan, vaikka voisi saada sisäfilettäkin. Ruokavertaus on osuva, sillä Seppo on ammatiltaan kokki ja laittaa kaikille ihanaa ruokaa rakkaudella ja hyväntahtoisuudella. Työkseen hän kuitenkin paistaa pizzoja Ideaparkin Raxissa - jauhelihaan tyytymistä puhtaimmillaan.
Seppo on ihan tyytyväinen työhönsä, vuokrayksiöönsä ja kerran viikossa oleviin korttipeli-iltoihin kaverinsa Jonin kanssa. Hänen maailmansa muljahtaa ympäri kun hän palveluksena työkaverille suostuu majoittamaan tämän häädetyn poikaystävän asuntoonsa. Pian uusi asukas, Aleksi nimeltään, on vallannut Sepon sängyn, lehtikokoelmat ja vaatehuoneen. Vierailu vaan venyy ja venyy, eikä Aleksi näytä millään saavan uutta kämppää. Kaikeksi huipuksi hän ottaa vielä koiran, jonka ulkoiluttaminen jää pian Sepon vastuulle. Mutta kun Seppo on ensin tottunut yhteiseloon, hän alkaa kaikesta huolimatta pitää siitä että on seuraa. Mielellään hän kokkaa iltapalaa sängyssä röökaavalle lusmulle ja tämän hevosen kokoiselle hurtalle.
Toisella puolen Eurooppaa, Firenzessä, Sepon sisko Sarita on naimisissa ruhtinassuvun vesan kanssa ja asuu suuressa linnassa miehensä, lapsensa ja filippiiniläisen taloudenhoitajansa kanssa. Sarita on jäänyt välivuotenaan sille tielleen, mutta treenaillessaan italialaisrouvien pakaralihaksia personal trainerina hän alkaa haikailla mennyttä tulevaa uraansa näyttelijänä. Vesilahti alkaa tuntua niin ihanalta Firenzeen verrattuna, että se on jo melkein kornia. Saritan todellisuudesta vieraantuminen ja moderni ahdistus on niin kliseistä että ärsyttää. Saritan mielestä kaikilla muilla on parempi tai jännittävämpi elämä kuin hänellä. Jopa entinen ihastus, joka dyykkaa ruokansa ja on autistisen lapsen yksinhuoltaja, elää Saritan mielestä täydempää elämää kuin hän. Tämän Sarita huomaa kun hän tulee vierailulle Suomeen. Hän vierailee anarkistisessa näyttelijäryhmässä, joka tuntuu melskaavan vain melskaamisen ilosta. Hän tuntee riemua ja halua näytellä, mutta kyseenalaistaa lopulta touhun järjellisyyden.
Kun Saritan taloudenhoitaja ylirasitettuna Suomen pakkasten armoilla vajoaa sairaalavuoteelle, Sarita joutuu ensimmäistä kertaa huolehtimaan itse pojastaan ja tutustumaan tähän. Äitiys valkenee hänelle ihan uudella tavalla ja lapsi muuttuukin vaativaksi ja ärsyttäväksi ja uskomattoman tylsistyttäväksi heitellessään tuntikausia palloa, eikä Sarita ymmärrä, kuinka naiset jaksavat sitä tunnista, päivästä, viikosta, vuodesta toiseen.
Vaikka Sarita on siis kaikin puolin hemmoteltu prinsessa, hänellä on sydän paikallaan kuten Sepollakin. Tämä ilmenee ennen kaikkea siinä kuinka hän puolustaa Seppoa suurella rakkaudella vähättelevää äitiä vastaan. Tietenkin Suomen-vierailun aikana saadaan aikaan suuri konflikti, joka saa kaikki osapuolet näkemään toisensa uudessa valossa.
Sepon persoona on pitkään avainasemassa tässä romaanissa. Muumimaisuudessaan ja loputtomassa kiltteydessään Seppo on uskomattoman herttainen ja vähän surkuteltavakin. Kirjassa on paljon dialogia ja jatkuvaa dialogista syntyvää humoristisuutta, joten sen lukee mielellään kerralla. Mielestäni tämä on lämminhenkinen, herttainen, hauska ja oivaltava kirja - siis sanalla sanoen tykkäsin tosi paljon.
Löysin kirjasta paljon samaistumispintaa, vaikka en uskokaan muistuttavani kumpaakaan päähenkilöistä. Oli myös mukavaa lukea jotain näin paikallista, kotinurkilleni sijoittuvaa kertomusta, joka kaikessa absurdiudessaan on niin kouriintuntuvan realistinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti