keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Tabuja rikkomassa

Oho, tipahin kirjotusaikataulusta heti ku olin eilen niin väsy etten jaksanu skriivaa, mut kulttuuritekojen kaa oon viä iha ajassa, joten no worrys mun rakkaat lukijat. <3 Mulla alko eilen pakkoruotsi - siis yläasteen jälkeen en uskonu että sekin päivä viel koittais - mut lähin sielt menee ku ahisti nii. Tänää alko pakkoenkku - siis v*ttu tätä pakotuksen määrää - ja siel oli pakko sinnitellä. Se ei ollu niin paha ku T. on siä kans ja laskettiin yhes minuuttei tunnin loppuun - tai siis kolmen tunnin, huhu. En koskaan muista kuin rankkoi uuden jakson alut on. M. on ollu ylitöis ja oon joutunu menee nukkuukki yxin. :(

Nyt varmaan aattelette täst tekstist et oon skitzonnu tai jotai ja uudet lukijat luulee et oon joku superteinix, hähä, luulkoot. No ei vais, ku kävin just tsiikaa jonku teinimisun blogii ja siit tuli niin mieleen oma elämä, ku sekään ei vissiin diggaa ruotsista, ni jäi sit tää skriivaustyyli jotenki päälle. Diggaattex? Se sano ihan oikein siit ruotsista, et "mä osaan enkkuu ja muuta en tarvi". Sit se kirjotti siä blogis Vero Modan niinku "Wero Moda" ja New Yorkerin "Newyourker", ja ku se oli ostanu Ideaparkin Newyourkerist kledjui se merkkas niitten hinnat dollareina. Siis niinq $. (Laitoin eka vahingos tohon semmosen lakipykälämerkin, haha. Niinq §. Koskahan sitäki normitavis näppixes tarvii???) En tiä oliks se tsubu tosissaan vai itseironinen. Ironia on joskus mulle vaikeeta ja makes mii säääd. :(

Mut eilen mua kumminki piristi ruåtsimasixen keskellä se ku sain lohtumättöö frendien kaa (kiitti I ja J, luv u <3) ja sen jälkeen mentii viä I:n kans leffaan. Jos mä vaix kerron siit jotai ku ei mun elämäs oo oikein mitää tapahtunu. <3


8/365
The Sessions (2012)

Saatoittekin ehkä jo aavistaa, että eräs aikakausi on jälleen alkamassa: Oscareihin valmistautuminen! Toistaiseksi ehdokkaista on olemassa vasta arvailuja, ennusteita ja huhuja, sillä ne julkistetaan 15. tammikuuta - eli ihan kohta! The Sessions saattaa hyvinkin olla kiinni miespääosa- ja naissivuosapysteissä, joten kävin väijymässä leffan jo ennakkoon Niagaran vitosen tiistaissa.

Elokuva perustuu tositapahtumiin ja Mark O'Brienin niistä kirjoittamaan artikkeliin. O'Brien sairasti kuusivuotiaana polion ja menetti sen myötä liikuntakykynsä täysin. 38-vuotiaana hän päätti hankkiutua eroon neitsyydestään ja teki sen "seksisijaisen" (sex surrogate) avulla. Ensireaktioni juttuun oli, että kaiken maailman ammatteja sitä onkaan!

Seksisijainen on jonkinlainen seksiterapeutti, joka harrastaa asiakkaidensa kanssa seksiä ja saa heidät siten pääsemään seksuaalisuutensa käsittelemiseen liittyvistä ongelmista. "Sessioiden" määrä on rajattu maksimissaan kuuteen. Seksisijaisen ammatti, kuten se elokuvassa selitetään, eroaa prostituoidun työstä siten, että prostituoitu haluaa asiakkaan palaavan takaisin, mutta seksisijainen haluaa saatella tämän ongelmattomana uusien seksikumppaneiden maailmaan ja päästä tästä eroon.

Mark (John Hawkes) on seksin harrastamisen ajatuksestakin silminnähden kauhuissaan ja lukiessaan aiheesta kertovia kirjoja säikähtää kuollakseen sekä kuvia että kaikkia seksiin liittyviä termejä. Seksisijaisella, Cherylillä (Helen Hunt), onkin edessään melkoinen urakka Markin kanssa, joka ei ole edes nähnyt penistään kolmeenkymmeneen vuoteen. Seksisijaisen ja asiakkaan välille kehittyy lämmin tunneside ja Mark rakastuu Cheryliin, joka suo hänelle miehisiä onnistumisen kokemuksia. Kuuntelijana ja esipaimenena Markin projektin edistymiselle toimii Isä Brendan (William H. Macy), jonka silmät vuoroin laajenevat järkytyksestä, vuoroin kiiluvat vähän liiankin kiinnostuneesti.

Tykkäsin leffasta kovasti, sillä se on jotain ihan erilaista kuin kaikki se muu, mikä teattereissa pyörii. Kertaakaan en ajatellut elokuvan aikana tietäväni miten se päättyy, tai odottanut sen päättymistä. Elokuva on sopivan pituinen, lämminhenkinen, hauska - joskaan ei niin koominen kuin traileri antaa ymmärtää - ja John Hawkes pääosassa äärimmäisen sympaattinen. Haastavaa ja mielenkiintoista aihetta käsitellään suorasukaisesti ja intensiivisesti, mutta ilman pornografista vivahdetta. Viisi tähteä!


7/365
Vastaparit (2010)

Tämäpä nyt sattuikin hassusti ja oikeastaan aika sopivasti, sillä juuri ennen The Sessionsia sain loppuun Helsinki-Filmin tuottaman Vastaparit-sarjan, joka liikkuu vähän samassa aihepiirissä. Katsoin sarjan kerran viikossa -tahdilla telkkarista jo silloin kun se tuli (2010 ja tuntuu kuin se olisi ollut ihan äsken!), mutta lainasin sen paremman puutteessa kirjastosta neulomisviihteeksi. Sarja oli toisella kerralla parempi kuin ensimmäisellä - melkein kaikki sarjat ovat parempia kun niitä saa katsoa siinä tahdissa kuin itse haluaa.

Vastapareja puffattiin aikoinaan näyttävästi telkkarissa, katukuvassa ja Facebookissa ja sen uhottiin puhuvan siitä, mistä ei puhuta. Lopputulos jäi mielestäni vähän vaisuksi ja sarjasta kehittyykin enemmän perinteinen ihmissuhdesoppa kuin mitään muuta. On kuitenkin totta ettei liikuntavammaisuutta käsitteleviä sarjoja ainakaan Suomessa liiemmin ole nähty. Odotan kovasti, josko jenkkireality Push Girls vielä joskus tulisi meilläkin telkkarista.

Tapahtumien keskiössä on onnettomuus, joka tapahtuu ensimmäisessä jaksossa. Roni (Eero Milonoff) jää bussin alle ja joutuu sen seurauksena pyörätuoliin. Tapahtuma mullistaa kaikkien läheisten elämän. Ronin veljen (Esa Latva-Äijö) vaimo (Sari Puumalainen) tajuaa, että mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa ja ottaa miehestään eron. Mies syyttää siitä bussia ajanutta kuljettajaa. Maikku (Pamela Tola) puolestaan syyttää Ronin onnettomuudesta itseään ja se puhkaisee hänessä paniikkihäiriön. Maikun poikaystävä ja Ronin yhtiökumppani Kalle (Teemu Palosaari) joutuu ottamaan firman yksin hoitoonsa ja selviytymään läheisriippuvaisesta tyttöystävästä. Ronin avovaimo Elena (Miina Maasola) on kaiken keskellä oikea enkeli lukuunottamatta yhtä pientä lipsahdusta, joka pistääkin sitten koko pakan sekaisin.

Extremelajeja ja kiipeilyä rakastavalle Ronille liikuntavammaisuuden hyväksyminen on kivinen tie. Jopa niin kivinen, että hahmosta on onnistuttu saamaan niin vastenmielinen, ettei tämän kohtalo oikein voi liikuttaa katsojaa. Lähipiiri kuitenkin jostain syystä roikkuu Ronissa kuin tämä olisi kaiken keskus. Ronin k-päisyys läheisiään kohtaan pyrkii kaiketi realismiin, mutta takaumista päätellen tämä on ollut k-pää jo ennen onnettomuutta. Sarjan viesti lieneekin: "Mä oon ihan sama jäbä ku silloin ennen onnettomuutta".

Entäpä se puhuminen siitä mistä ei puhuta? No joo, yhdessä jaksossa puhutaan seksistä ja toisessa Ronilla tulee julkisesti kakka housuun. Ihmisten suhtautumisen käsitteleminen, jota mainoskampanjoissa painotettiin, jää hyvin hienovaraisen vihjailun varaan. Positiivista sarjassa ovat hyvät näyttelijät, paikoin varsin hyvä dialogi ja sen käsitteleminen laajamittaisesti, kuinka yhden ihmisen onnettomuus mullistaa monta elämää. Ja tietysti rakkaus, joka kaikki esteet voittaa!

2 kommenttia:

  1. Mä olin Vastapareissa avustajana parissa kohtauksessa, mutten ole päässyt näkemään sarjaa, kun ei ole telkkaria, mutta nyt sen näkyisi saavan myös meiltä päin kirjastosta. Ja toi teinix-tyyli on kyllä aika kamalaa! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et digannu? No hööö. :(

      Mielenkiintoista! Mitä kautta pääsit siihen hommaan? Oliskin hauska ilmoittautua avustajaksi ja bloggailla kulissien takaa. ;) Salkkareihin olis kiva päästä! Mä olin teinixinä tommosessa leffassa avustajana rock-keikkakohtauksessa: http://yle.fi/vintti/yle.fi/luminenrakkaus/index.html. Se oli semmonen elokuva-alan opiskelijoiden lopputyö joka oli suoraan sanoen ihan kamalaa kuraa, mutta siinä sattui olemaan mun idolien tekemät musiikit ja muutenkin se oli kyllä kaikin puolin hauska kokemus. :) Mut siihen se mun näyttelijän ura sitten jäi!

      Poista