Junailua

11/365
Anna Karenina (2012)

Pienellä manipuloinnilla aviomieheni kolmikymppisjuhlaleffaksi valikoitui Jack Reacherin sijaan Anna Karenina. Lopulta päätös osoittautuikin oikeaksi, sillä mies oli siitä suorastaan liekeissä ja julisti sen viiden ja puolen tähden leffaksi.

Nyt täytyy häpeillen tunnustaa, että niin paljon kuin olenkin kirjallisuutta opiskellut, ei ole käynyt mielessäkään lukea Tolstoin tuhatsivuista tiiliskiveä. Vielä häpeällisempää on tunnustaa, etten ole aiemmin edes nähnyt mitään siitä tehtyä filmatisointia. O-ou! Olen siis sivistymätön moukka, mutta eilispäivän jälkeen edes asteen verran sivistyneempi. (Ja koska kuitenkin olen opiskellut kirjallisuutta niin paljon, olin sentään jotenkin kartalla siitä mistä tarina kertoo ja miten se päättyy.)

Luin leffasta useamman arvostelun, joissa todettiin, että Anna Karenina on adaptoitu telkkariin tai valkokankaalle toistakymmentä kertaa, ja että Joe Wrightin ohjaama tuore filmatisointi pesee kirkkaasti kaikki aiemmat. Ei siis mikään huono idea tutustua klassikkoon vasta nyt.

Wright on ohjannut aiemmin mm. elokuvan Sovitus ja Anna Kareninassa on paljon samaa kuin siinä. Molemmat elokuvat representoivat representoimista. Sovituksessa teema oli läsnä jo Ian McEwanin kirjassa, kun taas Tolstoin metafiktiivisistä piirteistä en sattuneesta syystä osaa sanoa. Vaikkei kirja itsessään käsittelisikään mitenkään esittämistä tai kirjoittamista, mielestäni on taatusti paikallaan, että moneen kertaan aiemmin filmattu yli sata vuotta vanha tarina, joka niin vahvasti määrittää koko länsimaista kirjallisuuden kaanonia, jotenkin tiedostaa jo olevansa taidetta. (Huh, pitkä lause.)

Wright hallitsee mestarillisesti elokuvallisilla keinoilla kikkailun. Kun Sovituksessa oli jatkuvasti läsnä kirjoituskoneesta lähtevä rytmikäs naputusääni kuin vihjeenä taustalla, Anna Kareninassa vastaavan rytmin luovat toistuvat junasta lähtevät äänet. Junamotiivi on elokuvassa läsnä muutenkin kuin ääninä, junassa myös toistuvasti istutaan, junia nähdään usein ja juna on kohtalokas jo heti elokuvan alussa. Kun kreivi Vronski ensi kerran suutelee Annan kättä junassa, juna nytkähtää ja kirskahtaa johtaen pahaenteisesti yhden miehen kuolemaan.

Elokuva on lavastuksen, musiikin ja koreografian juhlaa. Henkilöt vaikuttavat aika ajoin tanssivan vaikkeivät tanssikaan, sillä liikehdintä on hiottu niin täydelliseksi että se luo leffaan leikkivän rytmin. Musiikki leiskuu suorastaan intohimoisena ja äänimaailma on äärimmäisen dramaattinen. Aika ajoin elokuva muistuttaa jopa maalausta. Tanssiaisissa Annan ja Vronskin pyörähdellessä muut parit seisovat asentoihinsa jähmettyneinä kunnes pääpari tulee tarpeeksi lähelle ja parit liikahtavat tanssiin kuin olisivat aina tanssineet. Tämä muistuttaa katsojaa siitä, että elokuvassa ei tapahdu mitään ennen kuin joku katsoo sitä, eikä ruudun ulkopuolella ole mitään, vaikka kuvittelemmekin sinne ne hahmot, jotka eivät ole mukana itse kohtauksessa.

Entäpä se tarina sitten? Aika tylsä. Wrightin ulkoisesti hienossa elokuvassa aviorikoksesta tulee koko tarinan sisältö, kun Tolstoin kirja epäilemättä painottaa ideoita ja kommentoi yhteiskunnallisia olosuhteita. Aviorikostarinasta riittää juuri ja juuri juttua reilun kahden tunnin mittaiseen leffaan. Siispä päättelen, että kirjan tuhannesta sivusta kahdeksansataa käsittelee kommunismia (ja tämä on juuri se syy, miksei mielessäni ole käväissyt lukea teosta).

Syystä jota en itsekään tiedä, Keira Knightley herättää minussa leffassa kuin leffassa negatiivisia fiiliksiä ja ehkä siksi pidin Annaa melko vastenmielisenä hahmona. Aaron Taylor-Johnsonin Vronski herätti ensin ajatuksen: "vitsi mikä pelle", mutta ehkä se johtui viiksistä, sillä pian olin hänen sinisten silmiensä lumoissa yhtä syvästi kuin Anna. Jude Law Annan aviomiehenä taas onnistuu mestarillisesti piilottamaan itsensä parran ja tylsyyden alle.

Jos Anna Karenina ei voita Oscaria lavastuksesta tai musiikista, lupaan syödä hattuni - sen viininpunaisen joka oli kaupassa tosi chic ja kotona aivan täti (mistä puheenollen, kyllä se pysti puvustuksestakin olisi ihan paikallaan).