2/365
Gosford Park (2001)
Vuoden toinen elokuvani oli juuri sellainen, joka on omiaan tappamaan bloggaushalut. Juonivammaisena en mitenkään pystynyt pysymään kärryillä näin suuren ihmisjoukon motiiveista, ominaispiirteistä tai edes nimistä - vieläkään en ole varma, oliko leffassa kaksi samannäköistä punatukkaista naista vai olivatko he sama henkilö. Miespalvelijat ovat kaikki yhtä hienosti puettuja kuin isäntänsä, joten minulle oli melkoinen palapeli yrittää selvittää, kuka kuuluu mihinkin kastiin.
Leffan alkuasetelma on kuin Cluedossa: suureen kartanoon kokoontuu iso joukko rikkaita ja heidän palvelijoitaan metsästysviikonloppuun, talon isäntä löydetään murhattuna ja kaikkia vuoroillaan epäillään. Alkuasetelmaan pääseminen vain kestää tuskallisen kauan, eikä murhan selvittäminen lopulta muodostu kovin kiinnostavaksi, sillä vainajasta selviää yhä epämieluisempia totuuksia, jotka tekevät katsojalle mahdottomaksi välittää tämän kohtalosta. Edes kuolleen miehen vaimo tai tytär eivät ole tapahtuneesta tippaakaan suruissaan.
Tarina etenee lähinnä palvelijoiden kuiskimien juorujen kautta ja ylimystö vaikuttaa olevan maailman menosta autuaasti pihalla. Oscar-ehdokkuuksia aikanaan kahminut elokuva on parhaimmillaan kuvatessaan luokkaeroja yläkerran elämäänsä kyllästyneiden rikkaiden ja alakerran palvelijoiden välillä, jotka elävät rikkaiden kautta. Murhamysteerinä leffa jää vaisuksi ja ennalta-arvattavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti