82/365
David Mitchell: Pilvikartasto (2003)
Suom. Vesa Suominen
Aviomieheni ilmoitti jo ajat sitten, että menemme katsomaan Pilvikartaston elokuviin. Trailerin nähtyäni tulin siihen johtopäätökseen, että kyseessä on juuri sellainen leffa, jonka aikana tipahdan täysin ja lohduttomasti kärryiltä. Kun sitten selvisi, että leffa perustuu kirjaan, päätin lukea sen ennen elokuviin menoa tipahtamisen ehkäisemiseksi.
Vaikka kyseessä on yli kuusisataasivuinen järkäle, olin itse asiassa aidosti kiinnostunut siitä. Alku vaikutti hyvin tuskaiselta, mutta päätin taistella. Hyvä niin, sillä kirja koostuu useista kertomuksista, eivätkä kaikki suinkaan ole niin tappavan unettavia kuin ensimmäisen tarinan ensimmäinen puolikas.
Kun ensimmäinen tarina loppui ärsyttävästi keskellä lausetta kesken, oli minun pakko selvittää, tuleeko sille jatkoa ja missä vaiheessa. Kirjan rakenteen ymmärtäminen auttoikin hahmottamaan tarinaa ja olemaan sen kanssa kärsivällinen. Niinpä selvitän sen tässä.
Pilvikartaston rakenne:
- Adam Ewingin matkapäiväkirja 1800-luvulta, ensimmäinen osa.
- Säveltäjä Robert Frobisherin kirjeitä 1930-luvulta, ensimmäinen osa.
- Toimittaja Luisa Reyn seikkailu 1970-luvulla, ensimmäinen osa.
- Kustannustoimittaja Timothy Cavendishin tarina 1990-luvulla (?), ensimmäinen osa.
- Klooni Sonmi 451:n haastattelutaltiointi tulevaisuudessa, ensimmäinen osa.
- Kirjan keskuskertomus: Zachryn tarina maailmantuhon jälkeen.
- Klooni Sonmi 451:n haastattelun toinen osa.
- Timothy Cavendishin tarinan toinen osa.
- Luisa Reyn tarinan toinen osa.
- Robert Frobisherin loput kirjeet.
- Toinen puolikas Adam Ewingin matkapäiväkirjasta.
Eli alusta loppuun ja lopusta alkuun: kirja kulkee täyden ympyrän yrittäen ehkä osaltaan symboloida aikaa, joka vaikuttaisi niinikään olevan loputon kierre, ei niinkään lineaarinen alusta loppuun -kertomus. Kirjan rakenne on hieno ja nostattaa paljon odotuksia. Ensimmäisen puoliskon tarinat loppuvat kaikki kesken, mikä saa jännittämään niiden päätöksiä ja odottamaan, että jotain tajunnanräjäyttävää ilmaantuu kaikkien tarinoiden toisissa osissa. Tarinat liittyvät toisiinsa siten, että jokainen henkilö joutuu jollain tavoin tekemisiin edellisen tarinan kanssa. (Monissa blogeissa on kerrottu tarinoiden yhteydet suoraan, mutta mielestäni oli hauska bongata ne itse, joten jätän ne tässä kertomatta.)
Ajattelen aina kirjoja ylämäkenä ja alamäkenä, vuorenakin ehkä. Puoliväliin saakka kiipeän ylämäkeen ja kun olen huipulla, lähden laskettelemaan alas. Siinä vaiheessa kun olen päässyt huipulle, en juuri koskaan enää lopeta kirjaa kesken. Koska siitä on jo puolet takana, toisen puolikkaan lukeminen tuntuu usein nopeammalta kuin ensimmäisen. Tämä kirja tukee mukavasti ajattelumalliani. Puoliväliin saakka se on kiipeämistä: koko ajan pitää tutustua uusiin hahmoihin ja heidän tarinoihinsa. Huippu, Zachryn tarina, on sijoitettu täsmälleen kirjan puoliväliin. Jos tämä olisi tavallinen kirja, Zachryn tarina olisi tietysti viimeinen, loppuhuipentuma. Koska tämä ei ole tavallinen kirja, se on kirjaimellisesti kirjan ydin. Ja sen jälkeen saa lasketella alamäkeä loppumatkan tuttujen hahmojen ja tarinoiden seurassa.
No mistä Pilvikartasto sitten kertoo? Tuntuu vähän siltä kuin sillä ei oikeastaan olisi niin väliä. Kirjan rakenne on sen juoni (vähän niin kuin medium is the message, viestin on viesti). Jokainen tarina on kirjoitettu eri tyylillä, joten kerronta on myös kikkailevaa. Toiset tyylit ovat helpompia ja siten nopeampia lukea. Salapoliisiromaanin muotoon kirjoitettu Luisa Reyn tarina tai kysymys-vastaus -logiikalla etenevä Sonmin tarina ovat mielestäni luettavimmat. Adam Ewingin jaaritteleva päiväkirja ja Robert Frobisherin luovuuden tuskissa sekoilevat kirjeet ovat haastavampia. Zachryn tarina pakottaa lukemaan itsensä hitaasti murresanojen ja puhutun kielen ulkoasua jäljittelevän sanojen yhteenkirjoituksen hankaluuden takia.
Jonkinlainen yhteinen teema tarinoilla vaikuttaa olevan - niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin - ihmisen itsekkyys ja taipumus valjastaa muut hyväksikäyttönsä kohteeksi. Ehkä Pilvikartasto on myös tarina siitä, miten nämä ominaisuudet lopulta vievät ihmiskunnan tuhoonsa - vaikkei kirjassa varsinaisesti kerrotakaan, mikä se maailmaa kohdannut "loppu" käytännössä on ollut.
Kirjan ensimmäinen puolisko sai minut odottamaan huikeita toiselta ja täytyy todeta, että alamäkeen laskeminen osoittautui jonkinlaiseksi pettymykseksi. En ihan ymmärtänyt, mikä kaiken kaikkiaan on koko teoksen juoni. Tarinoiden erillisissä juonissa ei ole mitään haastavaa ja pystyin kyllä bongaamaan sen pienen jutun, joka vetää tarinoiden henkilöiden välille viivat pisteestä pisteeseen. Lopuksi kirjasta jäi kuitenkin vähän sellainen fiilis, että se on eeppinen tarina, joka on eeppinen eeppisyytensä vuoksi, mutta josta puuttuu kunnon sulkeuma.
Odotan nyt elokuvaa suurella mielenkiinnolla. Oli hauska katsella traileria aina välillä kun olin taas hieman edistynyt kirjassa, ja nähdä mikä siinä oli mielestäni muuttunut ja alkanut näyttää loogiselta. Leffahan on ilmeisesti aivan yhtä eeppinen kuin kirjakin, sillä se kestää melkein kolme tuntia. Pystyn kuitenkin jo aavistelemaan, mitä kaikkea kirjan tapahtumista on mahdollisesti yhdistelty ja muutettu elokuvassa. Toivon, toivon suuresti, että elokuva tarjoaa jonkinlaisen yhteenvedon ja alleviivatumman lopetuksen tai tarinoita yhdistävän pointin kuin kirja. Tarkoitus olisi vielä pääsiäisen aikana ehtiä se katsomaan.
Mulla on tää kirja lukulistalla. Saa nähdä milloin saan luettua. Ainakin arvostelujen luvun jälkeen on alkanut kiinnostaa yhä enemmän.
VastaaPoistaIhan mielenkiintoinen kirja kyllä.
Poista