tiistai 26. helmikuuta 2013

Melkein sata vuotta homohistoriaa

47/365
Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi (2011)
Suom. Markku Päkkilä

Huh. Sain tämän kirjan joululahjaksi aviomieheltäni ja koska hänen hankkimansa kirjat perinteisesti ovat olleet hyviä ja huolella valittuja, luin kirjaa tunnollisesti - melkein kahden kuukauden ajan. Helppoa se ei ollut, joskin aina välillä olin siitä aidosti kiinnostunut ja tarina rullasi. Jo aika alkumetreillä käy kuitenkin tuskallisen selväksi, että kyseessä on fiilistelykirja, jossa ei vaikuta oikein tapahtuvan mitään. Silloin kun jotain tapahtuu, se kerrotaan lakonisesti ja itsestäänselvyytenä niin kuin haluttaisiin vähätellä tapahtumaa.

Ongelma - ja jännite - kirjassa on se, että kun se kattaa tapahtumia melkein sadan vuoden ajalta, lukijan on vaikea pitää mielessään, että kirjan henkilöt eivät tiedä kaikkea sitä, mitä lukija tietää. Toisaalta lukija janoaa tietää, mitä henkilöt oikeasti tietävät ja mitä mieltä he ovat asioista, mutta henkilöt kiertelevät ja kaartelevat, kertovat juoruja ja legendoja ja passittavat liian uteliaat pois heti kun juttutuokiot käyvät kiinnostaviksi.

Ensimmäisessä osassa nuori opiskelija George Sawle tuo lapsuudenkotiinsa Two Acresiin vierailulle lupaavan runoilijan, Cecil Valancen. Cecil hurmaa kaikki ja kirjoittaa Georgen pikkusiskon Daphnen nimikirjoitusvihkoon runon, josta myöhemmin tulee kuuluisa sodan symboli. Sivistyneen pinnan alla kuohuu, sillä Cecilillä ja Georgella on suhde, mikä ei estä Ceciliä flirttailemasta Daphnen kanssa. Itse asiassa kaikki muutkin teoksessa myöhemmin esiteltävät mieshahmot ovat enemmän tai vähemmän homoja. Suurinta osaa teoksesta värittääkin häpeän ja salailun ilmapiiri. Vasta viimeisessä osassa esitellään avoimesti yhdessä eläviä homopareja.

Kirja on jaettu viiteen osaan, joiden välillä otetaan aina ajallinen harppaus ja vaihdetaan fokalisoijaa, hahmoa jonka kautta tapahtumat nähdään. Oma suosikkini hahmoista on kolmannessa osassa ilmaantuva Paul Bryant, joka on yhtä ujonröyhkeä ja utelias kuin lukijakin ja tahtoo vaikka väkisin ottaa selvää salaisuuksista. Hän ajautuu sattuman kautta juuri 70 vuotta täyttävän Daphnen tuttavapiiriin ja kiinnostuu naisen värikkäästä elämästä. Paul ymmärtää, että Daphne on avain kaikkiin salaisuuksia taakseen kätkeviin oviin ja lopulta lähestulkoon vainoaa häntä saamatta kuitenkaan mitään irti.

Aina kun päästään jonkin kiinnostavan äärelle, kirja ikään kuin kääntää selkänsä ja kieltäytyy puhumasta enempää. Vaikka asiat on selvästi luettavissa rivien välistä, on tuskastuttavan ärsyttävää, ettei niistä voida puhua ääneen, edes kuudenkymmenen tai kahdeksankymmenen vuoden päästä. Suuri osa todellisesta tiedosta on kadonnut vaiettuihin vuosiin. Jäljellä on vain spekulaatiota.

Kirjan juoni tiivistettynä on tämä: Cecil kirjoittaa runoja ja kaatuu sodassa. Vuosia myöhemmin vihjaillaan, että hän on kirjoittanut rankkoja homorunoja, joita ei hänen elinaikanaan voitaisi julkaista. Runot ovat kateissa ja niitä etsitään. Melkein sata vuotta myöhemmin eräs kirjakauppias löytää kirjan, jossa vihjaillaan hieman lisää runoista ja toteaa, että ehkä ne tosiaan ovat kadonneet. Luonnollisesti tämä on niitä kirjoja, joissa kiinnostavampaa on - jälleen kerran - itse matka kuin sen päämäärä, tapa jolla tarina on kerrottu enemmän kuin itse tarina. Kirjasta on viime aikoina blogattu äärimmäisen paljon ja toiset ovat sitä jopa rakastaneet. Moni on jäänyt hämmennyksen valtaan. Itse en oikein vieläkään tiedä mitä ajatella.

maanantai 25. helmikuuta 2013

Oscar-gaala: voittajat ja häviäjät


46/365
Oscar-gaala

Gaala: Voittaja vai häviäjä? Mielestäni Seth MacFarlane juonsi ihan kunniakkaasti. Suosikkivuoteni on kuitenkin edelleen 2011, jolloin gaalan juonsivat Anne Hathaway ja James Franco - ja ilmeisesti kaikkien muiden mielestä kyseessä oli katastrofaalisin juontopari Oscareiden historiassa.

Gaalan teemana oli tänä vuonna elokuvamusiikki ja sen vuoksi musiikkiesityksiä nähtiin poikkeuksellisen paljon. James Bondin viisikymmenvuotissynttäreitä muistettiin Bond-tribuutilla, joka huipentui Shirley Basseyn Goldfinger-esitykseen. Chicago-musikaalin Catherine Zeta-Jones lauloi. Adele ja Norah Jones esittivät Oscar-ehdokkaana olleet biisinsä. Barbra Streisandin lauluesitys huipensi In Memoriam -osion ja Les Misérables -tähdet esittivät sikermän elokuvan lauluista.


Varsinaisesti kaikkein kiinnostavinta Oscar-gaalassa on kuitenkin (voittajien lisäksi) julkkisten näkeminen. Oscareita katsoessa tuntuu melkein kuin he olisivat ihmisiä - kaikki ei suorassa lähetyksessä mene aina takuuvarmasti putkeen. Renee Zellweger näytti gaalassa harmaantuneelta, mahdollisesti huonolla kirurgilla käyneeltä ja mikä kaikkein kummallisinta, siltä että olisi kamoissa tai kännissä. Kristen Stewart taas näytti mustelmineen, sotkuisine hiuksineen ja jalkavammoineen kaikkea muuta kuin onnelliselta. Stewart saapui gaalaan ilman seuralaista ja nyt huhutaan, että ero Pattinsonista olisi lopullinen. Jennifer Lawrence osoitti olevansa vain ihminen kompastumalla matkallaan hakemaan Oscaria. Upea mekko sai senkin kuitenkin näyttämään melkein elegantilta, joten tarinan opetus lienee: tälläydy, niin kaadutkin kauniisti.

Punaisen maton voittajat

Amy Adams. Jos pääsisin Oscar-gaalan kaltaiseen tilaisuuteen, ottaisin minäkin siitä kaiken ilon irti ja pukeutuisin valtavaan prinsessamekkoon!
Täydellinen mekko täydelliselle vartalolle ja täydellinen väri täydelliselle iholle ja täydellisen värisille hiuksille. Tässä kokonaisuudessa on kaikki kohdallaan. Voin vain haaveilla, että omat hiukseni näyttäisivät tuolta edes kymmenen tunnin laittamisen jälkeen.
Jos olisin yhdeksänvuotiaana Oscar-gaalassa, pukeutuisin juuri näin. Paitsi että laukkuni olisi koiran sijaan pesukarhu ja mekkoni sinisen sijaan pinkki. (No totta puhuen, niin saattaisi olla vaikken olisikaan yhdeksänvuotias...)
Catherine Zeta-Jones saapui Oscar-patsaaksi pukeutuneena, mutta teki sen tyylillä.
Nicole Kidmanin mekko oli täydellisen muotoinen, ihanan kiiltävä ja jopa rock-henkinen. Kuolasin.
Jennifer Lawrencen upeasta mekosta on kuva alempana, mutta rakastin tässä kokonaisuudessa kaikkea kampausta, korviksia ja meikkiä myöten. J'Law on kuin morsian.

Punaisen maton ei-niin-voittajat

Kristen Stewartin mekossahan ei sinänsä mitään suurempaa vikaa ollut, mutta tuskinpa sitä edes kukaan katsoi kun huomio kiinnittyi muuten niin suttuiseen olemukseen. (Tässä kuvassa hiukset ovat vielä suhteellisen siististi, mutta päätellen siitä mihin tilaan ne illan mittaan päätyivät, Kristenillä on tapanaan haroa ja pöyhiä niitä. Lopputulos ei juhlava.)
Jennifer Anistonin mekkohan on upea ja itse toki suosin tätä hiustyyliä niin arkena kuin juhlissakin. Se kuitenkin johtuu siitä että olen köyhä opiskelija. (Toisaalta olisi kiva jos sotkuinen tukka tulisi muotiin, sitten olisin tosi trendikäs!)
Helena Bonham-Carter on yhtä tyylikäs kuin roolissaan Les Misérablesissa. No mutta toisaalta, mitä odotitte?
Brandi Glanville(?). Joku turha tosi-tv-tähti. Yläosan katsominenkin ahdistaa ja olen ihan varma, että näin nännin jo alkuillasta.

Oscar-voittajat

Minä: Veikkasin 12/22 oikein. Voittaja vai häviäjä? Tunnen itseni ehkä enemmän häviäjäksi, koska loppua kohti gaala muuttui trilleriksi ja kaikki ennusteet ja ennakkosuosikit kyseenalaistuivat. Onnistuin veikkaamaan pieleen sekä ohjaajan, naispääosan että miessivuosan, mikä vähän harmittaa. Oikein aavistelin miespääosan, naissivuosan ja parhaan elokuvan voittajat. Paras elokuva harmittaa hieman silti.

Erikoistehosteet: Pysti meni odotetusti Piin elämälle.

Puvustus: Odotetusti Anna Karenina. Henkilökohtaisesti arvostan enemmän Lumikin ja metsästäjän pukuja, mutta Anna Kareninassa toki on jouduttu vaatettamaan suuria massoja ja onnistuttu siinä varsin hyvin. Lisäksi olen iloinen, että visuaalisesti kaunis elokuva nappasi edes tämän yhden visuaalisen palkinnon.

Maskeeraus ja hiukset: Les Misérables. Veikkasin väärin, mutta olisihan se pitänyt arvata.

Leikkaus: Argo. Veikkasin pieleen uumoillessani optimistisesti, että Zero Dark Thirtyllä olisi edes jotain mahdollisuuksia gaalassa. Suomen kommentaattorit kertovat vuosi toisensa jälkeen, kuinka parhaan leikkauksen ja parhaan elokuvan pysti kulkevat yleensä käsi kädessä - ja olivat kerrankin oikeassa!

Kuvaus: Odotetusti Piin elämä. Kommentaattorina toiminut Dome Karukoski tosin totesi tämän pystin menneen sikäli väärään osoitteeseen, että kun Piin elämä on niin silkkaa erikoistehostetta (ja erikoistehostepalkinto meni Domenkin mukaan oikealle leffalle), se tarkoittaa sitä, että kuvaaja käytännössä kuvaa vihreää taustaa ja säätää valoja. Näin olen itsekin asian järkeillyt. Nyt herääkin kysymys, että jos kerran ammattikunnan edustajat äänestävät ammattikunnan Oscareista, siis kuvaajat valitsevat parhaan kuvauksen, tietävätkö kuvaajat oikeasti ollenkaan mitä tekevät? (Oikea osoite tälle Oscarille minun ja Domen mielestä olisi tietysti ollut Anna Karenina.)

Lavastus: Lincolnin voitto tuli kieltämättä ihan puskista. Oikea osoite olisi tällekin pystille ollut Anna Karenina. (Lavastajat kuitenkin vaikuttavat hieman paremmin tietävän mitä tekevät, kun eivät sentään myöntäneet Oscaria Hobitille.)

Äänitehosteet: Kategoriassa myönnettiin kaksois-Oscar Skyfallille ja Zero Dark Thirtylle. Tästä huolimatta onnistuin veikkaamaan väärin. Tuplapysti jaettiin viimeksi vuonna 1994.

Äänitys: Les Misérables ei yllättänyt.

Musiikki: Piin elämä. Jonkinmoinen ylläri, sillä veikkasin Anna Kareninaa ja moni muu ennustajaeukko taas Lincolnia, jonka musiikin säveltänyt John Williams on ollut ehdolla 48 Oscarin saajaksi ja voittanut viisi.

Laulu: Tästä ei varmaan kenelläkään ollut minkäänlaista epäilystä: Adelen Skyfall.


Lyhytelokuva: Curfew.

Lyhytanimaatio: Odotetusti Paperman.

Lyhytdokumentti: Inocente.

Dokumentti: Odotetusti Searching for Sugar Man.

Animaatio: Brave. Veikkasin pieleen, mutta tämä oli ylivoimainen ennakkosuosikki.

Vieraskielinen elokuva: Rakkaus, täysin ennalta-arvattavasti.

Alkuperäinen käsikirjoitus: Django Unchained. Tämä olikin mielenkiintoinen kategoria, jossa ei selvää voittajaa ollut ennalta nähtävissä. Veikkasin siis pieleen, niin kuin varmasti moni muukin. Alun wtf-reaktion jälkeen Django oli kuitenkin mielestäni ihan looginen ratkaisu.


Sovitettu käsikirjoitus: Argo. Arvasin oikein, mutta ylivoimaista voittajasuosikkia oli vaikea tässäkään kategoriassa nähdä.

Naissivuosa: Anne Hathaway (Les Misérables). Arvattava ja täysin oikeutettu pysti. Hyvä Anne!


Miessivuosa: Christoph Waltz (Django Unchained). Oma ja melkein kaikkien muidenkin voittajaennuste oli Tommy Lee Jones (Lincoln), mutta omalta osaltani veikkaus perustui siihen, että Waltz voitti Oscarin jo Kunniattomista paskiaisista. No johan siitä on viisi vuotta, oikeutettu voitto tämäkin.


Naispääosa: Tässä kohtaa päästäänkin illan suurimpiin häviäjiin. He ovat Jessica Chastain ja Emmanuelle Riva, joiden odotin käyvän kaksintaistoa pystistä, mutta jotka hävisivätkin sen 22-vuotiaalle tyttöselle, Jennifer Lawrencelle (Unelmien pelikirja). Tykkään kyllä Lawrencesta ja pidän häntä lupaavana, mutta tällä kertaa ja tässä seurassa pysti meni ehdottomasti väärälle naiselle!


Miespääosa: Daniel Day-Lewis (Lincoln). Tämä oli satavarma alusta asti, mutta toivoin viime hetkeen asti, että äreä Joaquin Phoenix olisi joutunut nousemaan lavalle ja pitämään puheen. Day-Lewis on ensimmäinen näyttelijä, joka on voittanut kolme pääosa-Oscaria.


Ohjaus: Ang Lee (Piin elämä). Tämän kategorian ehdokkaat hämmensivät ennustajia suuresti, sillä ainakin omasta mielestäni kategoriassa olivat ehdolla kaikkein vähiten potentiaalisten voittajaelokuvien ohjaajat. Tässä vaiheessa aamua jännitys oli käsinkosketeltavaa, eikä mikään ollut enää varmaa.

Elokuva: Argo, jokseenkin ennakoidusti. Toinen yleinen ennakkosuosikki oli Lincoln, ja vaikka joudummekin nyt tyytymään mielestäni hieman vaisuun Oscar-voittajaan, iloitsen ainakin siitä, ettei "vuoden paras elokuva" ole sentään se, jonka aikana tein jatkuvaa tylsyyskuolemaa. Argo on ihan hyvä leffa ja tässä kategoriassa olisi voinut käydä paljon huonomminkin.


sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Oscar-ennuste 2013


Olen totta vieköön iloinen, että tämä päivä lopulta koitti. Olen nyt ensimmäisen kerran onnistunut katsomaan jokaisen Oscar-gaalassa parhaan elokuvan kategoriassa ehdolla olevista leffoista. Laskin juuri, että katsottuani nämä yhdeksän leffaa ja kymmenen minuuttia mainoksia jokaisen alussa, olen istunut elokuvateatterissa 22 tuntia. Siis melkein vuorokauden. Ja katsonut lisäksi The Sessionsin, Anna Kareninan, Mestarin ja Searching for Sugar Manin, jotka ovat ehdolla muissa kategorioissa. Siis reilusti yli vuorokauden verran elokuvia, joista suurinta osaa tuskin olisin muuten katsonut. Saatatte ehkä ihmetellä, miksi olen sen tehnyt samalla kun olen jatkuvasti valittanut liian pitkistä elokuvista.

No ensinnäkin, pidän projekteista. On aina lohdullista ja tyydyttävää kun on olemassa joku lista, josta voi ruksata suoritettuja kohtia. Se luo modernin maailman kaaokseen jotain hetkellistä järkeä. (Siksi olen tehnyt opintopisteistäkin taulukon johon niitä ruksailen).

Toiseksi, aiempina vuosina Oscar-ehdokasleffojen kyttääminen on tuottanut iloa, koska olen tuntenut todella katsovani hyviä elokuvia, joita en olisi muuten tullut katsoneeksi. (Tällä kertaa leffat eivät jostain syystä ole keskimäärin puhutelleet minua yhtä paljon kuin aiempien vuosien ehdokkaat.)

Kolmanneksi, yritän aina pyrkiä ulos omista rajoistani ja yksinkertaisesti tarvitsen listoja mennäkseni katsomaan elokuvia, joita en muuten menisi katsomaan. Nyt kun olen istunut elokuvateatterissa yli vuorokauden verran katsomassa elokuvia joita en halunnut nähdä, tunnen siitä kieroa tyydytystä. Melkein kuin ansaitsisin jo Katsoja-Oscarin. Tai ainakin Katsoja-Rascalin!

Ja samalla olen muuten oppinut paljon esimerkiksi USA:n historiasta ja Lähi-idästä, sekä saanut tiivistelmän kolmesta klassikkotarinasta joita en luultavasti koskaan tule lukemaan kirjoina. Elokuvien katsominen ei siis ole koskaan turhaa. Menkää elokuviin!

Pitemmittä jaarituksitta nyt lienee kuitenkin virallisen Oscar-ennusteen aika. Tässä se tulee.

Dokumentti: Searching for Sugar Man. Tämä on ainoa jonka olen dokumenttikategoriasta nähnyt ja perustankin arvaukseni lähinnä dokumentin näkyvyyteen: siihen, että se ylipäänsä oli ainoana näistä mahdollista nähdä elokuvateatterissa Suomessa. Vahvoilla saattaa olla myös palestiinalais-israelilainen 5 Broken Cameras, mutta olen taipuvainen uskomaan, että Akatemia valitsee mieluummin elämänmyönteisen, positiivisen, kiehtovan ja epäpoliittisen dokkarin.

Lyhytanimaatio: Paperman, koska se on neljästä näkemästäni ehdokkaasta perinteisin, parhaimman näköinen ja kuuloinen, tunnelmallinen ja söpö.

Äänitys: Les Misérables.

Äänitehosteet: Piin elämä.

Erikoistehosteet: Piin elämä, koska ennakkosuosikkina sille pitää jotain antaa, vaikkei se tärkeimpiin pysteihin (toivottavasti) ylläkään. Ja, no, 90-prosenttisesti tietokoneistettu tiikeri.

Laulu: Skyfall.

Musiikki: Anna Karenina.

Puvustus: Anna Karenina.

Maskeeraus ja hiukset: Siis ensinnäkin, onko tämä ehdokaslista vitsi? Miksei Lincoln? Pakko veikata että Hobitti: Odottamaton matka.

Lavastus: Anna Karenina.

Leikkaus: Zero Dark Thirty. Tätä nyt vaan on yksinkertaisesti mahdoton veikata perustuen mihinkään, kun tänä vuonna ei ole mukana The Social Networkin kaltaista leffaa, jota katsoessa jopa minä tulin tietoiseksi leikkauksesta.

Kuvaus: Piin elämä, koska viime vuonna kuvauspysti meni odotetusti Hugolle, joka myös brassaili 3D-tekniikalla ja värikylläisyydellä.

Vieraskielinen elokuva: Rakkaus. Pääsemällä ehdokkaaksi paras elokuva -kategoriaan se on jo käytännössä lunastanut voittonsa vieraskielisen elokuvan kategoriassa.

Animaatio: Olen hieman epävarma siitä, painotetaanko parhaan animaation valinnassa sitä miltä se näyttää, vai sitä millainen se muuten on elokuvana. Oli miten oli, en ehtinyt katsoa yhtään ehdokasta, pelkät trailerit. Hakuammuntaa, mutta The Pirates! Band of Misfits.

Sovitettu käsikirjoitus: Argo.

Alkuperäinen käsikirjoitus: Zero Dark Thirty.

Naissivuosa: Haastavaa. Veikkaan Anne Hathawayta (Les Misérables), mutta myös Helen Hunt (The Sessions) on ihan mahdollinen valinta.

Miessivuosa: Siinä mielessä tasainen kilpailu, että kaikilla ehdokkailla on jo vähintään yksi pysti hyllyssään. Veikkaan siis Tommy Lee Jonesia (Lincoln).

Naispääosa: Jessica Chastain (Zero Dark Thirty). Chastain on viime vuosina tehnyt monia vahvoja rooleja ja osoittanut luontaista karismaa, jolle vielä puuttuva Oscar-pysti olisi luonnollinen jatkumo. Ainoa mahdollinen haastaja tässä kategoriassa on Emmanuelle Riva (Rakkaus).

Miespääosa: Yhtä haastavaa kuin naissivuosan arvaaminen. Pystistä epäilemättä kilpailevat Joaquin Phoenix (Mestari) ja Daniel Day-Lewis (Lincoln). Koska Phoenix saattaa menettää ääniä Oscar-vastaisilla kommenteillaan, veikkaan jälkimmäistä.

Ohjaus: Kahtena aiempana vuonna tämä pysti on ollut helppo veikata, koska yksi elokuva on ollut ylitse muiden ja loogisesti ohjauspysti on mennyt sille, joka on ohjannut parhaan elokuvan. Tänä vuonna olen voittajaelokuvasta pihalla kuin lumiukko ja pakkaa hämmentää se, ettei niin monen potentiaalisen voittajaelokuvan ohjaaja ole ollenkaan ehdolla ohjauksestaan. Lähdenkin arvauksessani aivan villeille vesille ja veikkaan voittajaksi Michael Hanekea (Rakkaus)!

Elokuva: Kuten sanottua, parhaan elokuvan pystin voittajaa vaikuttaa olevan mahdotonta veikata. Luultavasti yllätyn mistä tahansa tuloksesta. En osaa sanoa johtuuko tämä siitä, että 2012 on ollut poikkeuksellisen hyvä elokuvavuosi, vai siitä että se on ollut poikkeuksellisen huono. (Ainakin silloin on tehty poikkeuksellisen pitkiä elokuvia.) Joudun käyttämään fiilispohjaista eliminointitaktiikkaa heittäessäni tähän arvauksen.

Rakkaus. Pidän äärimmäisen epätodennäköisenä että parhaan elokuvan Oscarin voittaisi masentava vieraskielinen elokuva.
Unelmien pelikirja. Epätodennäköisenä pidän myös sitä, että voittaja olisi romanttinen komedia, vaikka se onkin romanttiseksi komediaksi erikoinen ja hyvä.
Django Unchained. Kerrassaan liikaa väkivaltaa, eikä kuulemani mukaan edes kovin hyvä Tarantinon leffaksi.
Piin elämä. Toisaalta voi aivan hyvin olla, että juuri tämä on hollywoodilainen käsitys syvällisyydestä, mutta c'mon...

Nämä neljä pystyin karsimaan helposti. Jäljelle jääneistä onkin jo vaikeampi arvata. Jos oletettaisiin, että parhaan elokuvan pysti kuitenkin menisi samalle leffalle kuin parhaan ohjaajan, jäljelle jäävät vaihtoehdot olisivat Beasts of the Southern Wild ja Lincoln. Jo näistä kahdesta olisi vaikea valita: joko superpitkä, supertylsä ja superamerikkalainen elokuva, tai kaikista muista leffoista lyhyydellään erottuva pienen budjetin taiteellisempi indiepläjäys, joka tuntuu kolmituntiselta vaikka kestää vain puolitoista tuntia. Tässä tapauksessa kallistuisin ehkä kuitenkin vastentahtoisesti Lincolnin puoleen, joka on myös todennäköinen miespääosapystin voittaja.

Mutta. Koska lähdin kuvitteellisten veikkauspalkintojeni jaossa sille linjalle, että Haneke voittaa ohjaajapystin ikään kuin kunnianosoituksena ehdokkuudestaan, on omassa arvausleikissäni siis aivan mahdollista että parhaan elokuvan pystin voittaa leffa, jonka ohjaaja ei edes ole ehdolla.

Argo on suhteellisen kiinnostava, jännittävä ja hyvänhenkinen elokuva, joka on kahminut paljon muita palkintoja tänä vuonna. Les Misérables taas kuulostaa paperilla oikealta Oscar-elokuvien äidiltä ja haali kaikkiaan kahdeksan ehdokkuuttakin. Lisäksi sen ohjaaja Tom Hooper keräsi toissavuonna neljä viidestä "tärkeimmästä" pystistä elokuvallaan Kuninkaan puhe. Kun Django Unchained jo karsittiin liian väkivaltaisena ja Rakkaus liian ulkomaalaisena, jäljelle elokuvista joiden ohjaaja ei ole ehdolla, jää vielä Zero Dark Thirty. (Seuraatteko logiikkaani? Ai ette?) Jatketaan karsintaa.

Les Misérables. Ihan liian pitkä, tylsä ja laulettu. Elokuvan nimi viittaa yleisöön, joka sitä katsoo. Sitä paitsi olisi epätodennäköistä, että voittajaelokuva olisi leffa, joka ei edes ole ehdolla käsikirjoituksesta tai leikkauksesta.

Jäljellä ovat siis Argo ja Zero Dark Thirty, jotka molemmat kertovat CIA:n operaatiosta. Kuinkas tässä näin kävi?

Argoa puoltaa sen helpostilähestyttävyys, positiivinen mieliala, useat kahmitut palkinnot ja se, että se sivuaa elokuva-alaa - ja sitähän elokuva-ala rakastaa. Sen heikkous on se, että ainoa siitä ehdolla oleva näyttelijä on Alan Arkin (miessivuosa), jolla tuskin on mitään toivoa voittaa pystiä. Mielestäni Argo olisi myös jokseenkin "vaisu" voittaja.

Zero Dark Thirtyä puoltaa se, että ohjaaja Kathryn Bigelow'n leffa Hurt Locker putsasi yllättäen Oscar-pöydän vuonna 2010 (paras elokuva, ohjaus, alkuperäinen käsikirjoitus, äänitys, äänitehosteet ja leikkaus) ja että Jessica Chastain todennäköisesti voittaa siitä naispääosapystin. Leffa on kuitenkin poliittisesti tulenarka verrattuna Argoon ja sen voitosta tulisi ehkä samanlainen syyllinen olo kuin leffan lopusta, joka saa katsojan riemuitsemaan siitä, kuinka kiduttamisesta on vihdoin edistytty murhaan.

En pysty valitsemaan näistä kahdesta. Mahdotonta. Joudutte tyytymään tuplaveikkaukseen ja mahdollisuudet ovat melko hyvät siihenkin, että en silti osu oikeaan. Edessä on jännittävä yö.

Viimeistä viedään!


45/365
Les Misérables (2012)

Victor Hugon tiiliskiveen ja sittemmin enemmänkin maailman suosituimpaan teatterimusikaaliin perustuva Les Misérables herätti minussa etukäteen kauhua niin pituudellaan kuin laulannallaan. Edellisen lauseen jälkeen odotitte varmaankin seuraavan kertovan siitä, kuinka musikaali räjäytti tajuntani ja koin mullistuksen, joka käänsi koko elämäni suunnan. Nääh. Mutta "pessimisti ei pety" -ohje kyllä osoitti paikkansapitävyytensä. Ystäväni, jonka kanssa kävimme elokuvan katsomassa, odotti itkevänsä leffan alusta loppuun ja tuskastui siihen niin että alkoi aivan poikkeuksellisesti kaivella karkkia laukustaan kesken elokuvan ja esitti "joo ei tää mitään voita, sairaan pitkä ja tuskainen" -kommenttinsa jo ennen kuin pääsimme salista ulos. Koska olin itse kuvitellutkin leffan olevan sairaan pitkä ja tylsä, yllätyin jokseenkin positiivisesti siitä, että se ei kuitenkaan tuntunut kestävän kymmentä tuntia. En ole mikään suuri musikaalien ystävä, enkä varsinkaan sellaisten, joissa 95% repliikeistä lauletaan, mutta jotenkin musiikki onnistui tempaamaan mukaansa niin, että se itse asiassa ehkä jopa teki elokuvasta joutuisamman.

Tarina kertoo Jean Valjeanista (Hugh Jackman), entisestä vangista joka huomaa, ettei vapauduttuaan onnistu saamaan mistään töitä. Niinpä hän rikkoo ehdonalaisensa sääntöjä, muuttaa nimensä ja "katoaa". Koska Valjean on pohjimmiltaan hyvä tyyppi, joka vain erehtyi nälissään varastamaan leivän, hän pääsee pian pormestariksi ja tehtaanomistajaksi. Lainvalvoja Javert (Russell Crowe) kuitenkin jahtaa Valjeania pakkomielteisesti halki maiden ja mantujen, eikä Valjean saa menneisyytensä vuoksi koskaan rauhaa.


Pormestarin tehtaassa työskentelevä Fantine (Anne Hathaway) saa potkut kun hänen avioton lapsensa tulee ilmi. Hän päätyy myymään hiuksensa ja hampaansa ja lopulta hänestä tulee prostituoitu, jonka Valjean sitten noukkii katuojasta kun on jo liian myöhäistä. Valjean tuntee syyllisyyttä entisen työntekijänsä kohtalosta ja lupaa huolehtia Fantinen tyttärestä, Cosettesta (Isabelle Allen/Amanda Seyfried).

Valjeanista tulee Cosettelle kuin isä ja yhdessä he pakenevat Javertia Cosetten tietämättä miksi. Kurjuuden keskellä heillä on kuitenkin aina toisensa - kunnes Cosette eräänä päivänä rakastuu nuoreen vallankumoukselliseen Mariukseen (Eddie Redmayne). Sitten jännitetään, saavatko nuoret toisensa.

Elokuvan laulanta on äänitetty suoraan kuvauspaikoilla, mikä saa sen kuulostamaan aidolta ja aika ajoin kamalalta. Alkuperäinen tarina ei ole minulle tuttu edes musikaalina, enkä osaa sanoa siitä mitään. Tarina tuntuu kovasti tiivistetyltä kun kaiken laulamiseenkin menee niin pitkä aika, ja aika ajoin motiivit jäävät epäselviksi ja juonenkäänteet hatariksi. Kummastusta herättääkin se, että Victor Hugon tuhatsivuisesta kirjasta tehty filmatisointi kestää vain melkein kolme tuntia, kun taas Tolkienin tuhatsivuisesta kirjasta on saatu aikaiseksi kolme elokuvaa ja yhdeksän tuntia. (Ja Hobitti on tietysti ihan oma lukunsa: kolmesataasivuisesta kirjasta ährätään yhdeksän tuntia ja keksitään juonenkäänteitä joita ei kirjassa ole, koska mikään ei riitä.)

Viimeiseksi Oscar-ehdokasleffaksi oikein hyvä valinta. Nyt tunnen suurta helpostusta siitä, että Oscarit ovat kohta ohi ja voin katsoa juuri niitä leffoja, jotka oikeasti tahdon nähdä.


Rascal-gaala 2013

Rascal-pystejä rivissä.

Näen sieluni silmin kuinka muutama blogiani lukevaa graafisen alan ammattilainen haukkoo kauhistuneena henkeään nähdessään tämän spektaakkelimaisen kuvankäsittelyn taidonnäytteen. Mutta ei sen väliä, sillä tänä yönä juhlitaan pitkän elokuvienkatselu-urakan päätöstä ja jaetaan palkintoja!

Huom! Rascal-gaala ei ole Oscar-ennuste. Viralliset arvaukseni Oscar-voittajista julkistetaan sunnuntain aikana.

Palkinnon historiaa

Rascal-palkinnot jaettiin viime vuonna ensimmäistä kertaa. Rascal-gaalassa ovat ehdolla samat elokuvat kuin Oscar-gaalassa. Palkinnot myöntävä Rascatemia syntyi tarpeeseen olla eri mieltä Oscareita jakavan Akatemian kanssa. Viime vuonna jaettiin valinnanvaikeudesta johtuen myös "Rascalin pikkuveljiä", Pikku-Rascaleita, mutta tänä vuonna Rascatemia on karaistunut tuomaroinnissa ja myöntää kylmästi vain yhden palkinnon jokaisessa kategoriassa. Viime vuonna Rascatemia jakoi myös osan palkinnoista kuulopuheiden perusteella näkemättä voittajaelokuvia. Kukaan ei saapunut noutamaan palkintoaan, mikä tekee Rascal-gaalasta historiallisesti jopa boikotoidumman kuin Oscar-gaala.

Rascatemian uudet periaatteet

Rascalit jaetaan kaikissa Oscar-ehdokkaiden kategorioissa, joista Rascatemia on nähnyt vähintään yhden elokuvan. Jos Rascatemia on katsonut kategoriasta vain yhden leffan, palkinto osoitetaan sille. Rascatemia on kunniakkaasti pyrkinyt katsomaan kaikkein eniten ehdokkuuksia kahmineet elokuvat ja päätynyt siten siihen tyydyttävään tilanteeseen, että palkinto jätetään jakamatta vain kolmessa kategoriassa: lyhytelokuva, lyhytdokumentti ja animaatio.

Palkinnot jakoon!

Erikoistehosteet: Prometheus.

Leikkaus: Unelmien pelikirja.

Puvustus: Lumikki ja metsästäjä. Fantasialeffan puvustuksessa mielikuvitus on saanut lentää vapaammin kuin perinteisissä "pukudraamoissa".

Maskeeraus ja hiukset: Les Misérables, koska se on kategoriasta ainoa, jonka Rascatemia katsoi.

Lavastus: Anna Karenina, sillä teatterimaisen lavastuksen yhdistäminen todellisiin kuvauspaikkoihin on jotain uutta ja saa katsojan tietoiseksi lavasteista.

Kuvaus: Anna Karenina.

Äänitehosteet: Zero Dark Thirty, sillä Rascatemialla on vaikkua korvissaan eikä oikeasti mitään hajua äänitehosteista.

Äänitys: Les Misérables. Leffan laulut on laulettu livenä kuvauksissa, joten oletettavasti äänitykseen on panostettu.

Laulu: Skyfall elokuvasta Skyfall. Adele jättää muut lurittelijat varjoonsa.

Musiikki: Anna Karenina, sillä musiikki yhdessä koreografian ja lavastuksen kanssa tekee elokuvasta aika ajoin kuin tanssia.

Lyhytanimaatio: Adam and Dog, sillä Rascatemia sympatisoi surullisia eläimiä.

Dokumentti: Searching for Sugar Man, sillä Rascatemia näki kategoriasta ainoastaan sen ja piti näkemästään.

Vieraskielinen elokuva: Rakkaus, sillä Rascatemia näki kategoriasta ainoastaan sen ja oli vakuuttunut.

Sovitettu käsikirjoitus: Unelmien pelikirja.

Alkuperäinen käsikirjoitus: Zero Dark Thirty.

Miessivuosa: Tommy Lee Jones (Lincoln)

Naissivuosa: Helen Hunt (The Sessions), sillä Rascatemia olisi suonut elokuvalle enemmänkin ehdokkuuksia ja tahtoo palkita sen edes yhdellä pystillä.

Miespääosa: Joaquin Phoenix (Mestari), koska tämä on ilmiömäinen (eikä ole vielä haukkunut Rascaleita julkisesti).

Naispääosa: Jessica Chastain (Zero Dark Thirty).

Ohjaus: Michael Haneke (Rakkaus), sillä tässä kategoriassa ehdolla olleista elokuvista Rakkaus on Rascatemian kiistaton suosikki.

Elokuva: Zero Dark Thirty. Tositapahtumiin perustuva jännitysnäytelmä puree Rascatemiaan kuin häkä.

lauantai 23. helmikuuta 2013

Alkoholisti avautuu


44/365
Augusten Burroughs: Kuivilla (2003)
Suom. Arto Leivo
"Chick lit tarkoittaa kaunokirjallisuutta, joka käsittelee modernin naisen elämän ongelmia humoristisesti ja kevyesti. Tarina sijoittuu yleensä maailman suurimpiin metropoleihin ja päähenkilönä on useimmiten 20–30-vuotias sinkkunainen, jolla on kiinnostava ura viestinnän, muodin tai viihdeteollisuuden parissa.
Chick litissä itsenäinen nainen tavoittelee jotain mitä haluaa, vaikka samalla toistaakin perinteistä naisen mallia siinä määrin kuin se itselle sopii. Usein hän miettii naimisiin menoa ja ulkonäköään. Päähenkilössä voi myös esiintyä koomisia piirteitä. Hän tuntee tuotemerkit kuin omat taskunsa ja rakastaa shoppailua, vaikka luottokortti vinkuisi jo tyhjää. Hänen elämäntyylinsä voi siis olla hyvinkin kulutuskeskeinen, ja tämä onkin herättänyt keskustelua chick litille tyypillisestä tuotesijoittelusta ja kirjoissa esiintyvästä piilomainonnasta. Päähenkilö pitää myös yleensä juhlimisesta ja joutuu kommelluksiin muun muassa juotuaan liikaa." (Wikipedia 23.2.2013)
Augusten Burroughsin muistelmateos Kuivilla olisi malliesimerkki chick litistä, jos jätettäisiin huomiotta kaksi asiaa: se että se on muistelmateos ja se, että sen pääosassa on mies. Tosin homomies, mikä ehkä selittääkin chicklitmäisen tunnelman. Eikä sitä muistelmanakaan tarvitse lukea, sillä kirjastossa kirja on sijoitettu romaanien sekaan ja sellaiseen muotoon se on kirjoitettu. Vaikka kirjan alaotsikko onkin "muistelma", sisäsivulla kirjailija huomauttaa: "Tämä muistelma perustuu kokemuksiini kymmenen vuoden mittaiselta ajanjaksolta. Nimet on muutettu, henkilöhahmoja on yhdistelty ja tapahtumia lyhennetty. Jotkut episodit ovat kuvitteellisia, eivätkä ne kuvaa todellisia tapahtumia."

Ennen kuin jatkan, muistutan, että chick lit ei aina ole tyhjäpäistä miehenmetsästyshömppää, vaan parhaimmillaan se todellakin käsittelee modernin (naisen) elämän ongelmia. Burroughsin kirja muistutti kovasti ikisuosikkiani, Marian Keyesin Rachelin lomaa, joka sekin perustuu osin kirjailijan omiin kokemuksiin ja on riipaisevan koskettava ja traagisen hauska.

Augusten on ilman alan koulutusta törkeitä summia trendikkäässä newyorkilaisessa mainostoimistossa tienaava copywriter, joka on ilmeisen lahjakas, ongelmainen ja äärimmäisen cool - sekä pahasti alkoholisoitunut. Tultuaan jälleen kerran viskiltä lemuten myöhässä asiakastapaamiseen Augusten saa pomoltaan kaksi vaihtoehtoa: potkut tai vieroitus. Augusten valitsee vieroituksen ja päättää suunnata erityisesti homoille suunnattuun laitokseen, Proud Instituteen. Oikeastaan idea vaikuttaa alkushokin jälkeen hyvältä: kuukausi lomaa töistä, lekottelua trendikkäässä kylpylän kaltaisessa ympäristössä ja hyvä tarina kerrottavaksi baarissa. Palattuaan vieroituksesta Augusten osaisi juoda kuin normaalit ihmiset. "Homojen pitämä hoitola on taatusti trendikäs. Siellä saattaisi bonuksena olla hyvää musiikkia ja seksiä."

Käsitykset Proud Institutesta tietysti romahtavat heti kun Augusten saapuu sinne. Laitos ei olekaan trendikäs kylpylä vaan sairaalamainen ympäristö pölyttyneine tekofiikuksineen ja säälittävine alkoholistiasukkaineen. Augusten tajuaa välittömästi, ettei kuulu sinne. Ei hän ole sellainen raskaan sarjaan luuseri kuin paikan muut hoidokit.

Kolmenkymmenen päivän putki ryhmäterapioita, avautumisia ja vieroitusta kuitenkin avaa Augustenin silmät juomisensa seurauksille. Hiljalleen hän alkaa tajuta olevansa todellakin samanlainen alkoholisti kuin kaikki muutkin. Kun kuukausi on kulunut, ulkomaailmaan paluu tuntuu jopa pelottavalta. Töissä Augusten saa välittömästi tehtäväkseen suunnitella mainoskampanjan saksalaiselle olutmerkille - huono alku. Lisäksi joku vaikuttaa tekevän hänelle kiusaa jättämällä pieniä viinapulloja ja lehdistä saksittuja viinamainoksia hänen työhuoneeseensa. Augusten alkaa yhä enemmän kyseenalaistaa sen, pitääkö hän oikeastaan työstään ollenkaan.

Vapaa-aika on kuitenkin täynnä AA-kokouksia, terapiaa ja miehiä. Hayden, johon Augusten on vieroituksessa tutustunut, muuttaa väliaikaisesti hänen luokseen ja miehille muodostuu oma pieni toimiva tukiverkosto. Ryhmäterapiassa Augusten tapaa ehdottomasti kielletyn hedelmän, jumalaisen komean ja äärimmäisen sekaisin olevan crack-riippuvaisen Fosterin. Ja kaiken keskellä hän joutuu vielä ensimmäistä kertaa kohtaamaan omat tunteensa parasta ystäväänsä Pässinpäätä ja tämän HIV-positiivisuutta kohtaan selvin päin. Jännitys tihenee: retkahtaako Augusten vai ei?

Kirja on hauska, surullinen ja koukuttaa kuin huume. Kaikki hahmot ovat ongelmaisia omalla tavallaan ja siksi niin kovin eläväisiä ja viehättäviä. Augustenin elämä selvin päin on melkoista tunnepornoa, itsetiedostamista äärimmäisyyksiin asti ja asioiden loputonta prosessointia, tulkintaa ja työstämistä. Tykkäsin ihan hulluna. Lukekaa tekin.

torstai 21. helmikuuta 2013

Leffaähky

Huh, eilinen päivä oli sellainen hullunmylly, että olen vieläkin pökerryksissä ja epävarma siitä, haluanko enää koskaan katsoa elokuvia. Ajauduin suoraan koulusta (jossa koin hysteerisen naurukohtauksen ja julkista kiduttamista) Niagaran lehdistönäytökseen katsomaan elokuvaa, jonka vasta tuntia ennen hoksasin olevan ehdolla Oscarin saajaksi.

Matkalla mukaani tarttui jälleen yksi erittäin tarpeellinen juhlamekko (siis tarpeellinen ainakin sitten kun alan saada kutsuja julkkisbloggareiden sisäpiirin cocktail-kutsuille viikoittain [vitsailen, ei sellaisia ole... eihän?]), koska olin menossa niin kiireellä leffaan, etten ehtinyt vaientaa sitä ääntä päässäni, joka sanoi "täydellinen koko sulle, mahtava väri!" - hei hetkinen, ei se ollutkaan ääni päässäni, vaan innokas myyjä sovituskopissani. (Tämä blogi on muuten loistava tekosyy hassata rahaa elokuviin, kirjoihin ja festareihin, mutta joudun tätä menoa perustamaan tyyliblogin, jotta vaateostokset saavat vastaavan oikeutuksen.)

Elokuvissa join kahvia enkä vastoin odotuksiani nukahtanut, minkä vuoksi säntäsin ruokakaupan kautta kotiin päiväunille. Herättyäni join lisää kahvia, bloggasin ja lähdin taas leffaan. Se oli ehkä vähän liikaa. Pasmani menevät aivan sekaisin tällaisesta tapahtumavyörystä yhden päivän aikana. Siksipä keräsinkin tänään koko päivän voimia raahautuakseni lähisiwaan ja saadakseni kirjoitettua tämän tekstin.

42/365
Searching for Sugar Man (2012)


Searching for Sugar Man on mielenkiintoinen dokumentti hieman impostermaisilla käänteillä ja se toimii parhaiten silloin kun sen kohteesta ei tiedä mitään etukäteen. Dokkari kertoo siitä, kuinka Amerikassa täydellisesti flopanneesta Rodriquez-nimisestä artistista tuli Elvistäkin suositumpi Etelä-Afrikassa apartheidin aikaan. Rodriquez vain ei koskaan tiennyt mitään megasuosiostaan, eivätkä edes dokumentin tekijät pystyneet tyhjentävästi selvittämään, kenen taskuun tuotot mittavasta levymyynnistä kaiken aikaa menivät.

Tarinan mukaan joku tyttö toi Rodriquezin levyn Yhdysvalloista Etelä-Afrikkaan poikaystävälleen ja koska se sisälsi kapinahenkisiä systeeminvastaisia lauluja, nuoret innostuivat ja alkoivat kopioida levyä. Artisti oli legenda, jonka kuolemasta liikkui monia erilaisia versioita. Kaikkien ydinajatus oli se, että flopattuaan Rodriquez teki itsemurhan lavalla - milloin aseella, milloin sytyttämällä itsensä tuleen. 1990-luvulla eräs toimittaja päätti viimein kirjoittaa jutun siitä, mitä todella tapahtui ja alkoi ottaa selvää siitä, kuka Rodriquez oikeastaan oli ja miten hän oikeasti kuoli.

Alun "mihinkäs tässä ollaan menossa" -vaiheen jälkeen dokumentti todella kaappaa katsojan mukaansa ja muistuttaa rakenteeltaan salapoliisikertomusta, joka viihdyttää ja saa mielikuvituksen laukkaamaan. Koko leffan ajan mukana soivat Rodriquezin biisit ja tunnelmanluojina toimivat pienet hämyiset animaatiokatkelmat. Enempää elokuvasta ei kannata kertoa. Jos tykkäätte tosielämän jännäreistä, käykää katsomassa.

43/365
Mestari (The Master) (2012)


Mestari kertoo Freddie Quellista (Joaquin Phoenix), toisen maailmansodan traumatisoimasta veteraanista, joka vaikuttaa löytävän henkisen kodin eksyttyään laivalle, jolla seilaa joukko uutta uskontoa harjoittavia hörhöjä. Aatteen (the Cause) johtaja Lancaster Dodd (Philip Seymour Hoffman) adoptoi Freddien suojatikseen ja tekee tästä koekaniininsa ja oikean kätensä.

Freddien mutkikas sielunmaisema purkautuu väkivaltaisina kohtauksina kaikkia niitä kohtaan, jotka epäilevät tai vastustavat Aatetta. Kuitenkin jää hieman epäselväksi, uskooko Freddie siihen itsekään. Aate muistuttaa hieman skientologiaa ja vaikuttaa pohjaavan pitkälti psykologiaan ja suggestioon. Monet vakioseurueeseen kuuluvat Mestarin omaa poikaa myöten vaikuttavat välillä epäilevän touhua, mutta mitä ilmeisimmin karismaattinen johtaja karismaattisine vaimoineen (Amy Adams) pitää yhteisön koossa.

En oikein saanut leffasta kiinni niin että jaksaisin ryhtyä analysoimaan sitä kunnolla. Kuten aina juuri ennen Oscareita, alan olla vähän täynnä elokuvia. Tänä vuonna ehdokkaiden katsominen on ollut erityisen rasittavaa, koska melkein kaikki ovat olleet ylipitkiä. Myös Mestari kestää melkein kaksi ja puoli tuntia, eikä sen katsominen illalla päiväunien ja yöunien välillä tainnut olla paras idea. Vannon, etten katso yhtään yli kaksituntista elokuvaa koko loppuvuonna.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Hanekelle pysti: masis muttei tylsä


41/365
Rakkaus (Amour) (2012)

Niagaran vitosen tiistai-ilta täyttyi lähes viimeistä penkkiä myöten ikäihmisistä ja minusta, kun Michael Haneken tuore Oscar-ehdokas lävähti valkokankaalle. Tunnelma oli kuin festareilla konsanaan, vieri vieressä siellä nökötettiin ja entuudestaan tuntemattomat jutustelivat keskenään tyyliin "Kävin jo aamulla katsomassa Mestarin ja ostin saman tien lipun iltaleffaankin ettei mene loppuun". Huh, Rakkaus mitä ilmeisimmin vetää täysiä katsomoja (toisin kuin vaikkapa Lincoln, jota oli viikko sitten keskiviikkona Plevnassa katsomassa seitsemän tyyppiä).

Pelkäsin tätä leffaa kovasti etukäteen, koska olen aiemmin nähnyt Hanekelta pari kokeellisempaa pätkää, jotka piti katsoa useammassa osassa hereilläpysymisvaikeuksien vuoksi. Toisaalta trailerin perusteella odotin leffalta oikeastaan juuri sitä, miksi se osoittautuikin. Kävi ilmi, että ohjaamalla perinteisen, lineaarisen ja ymmärrettävän draamaelokuvan Haneke on viimein ansainnut Oscar-ehdokkuutensa. Rakkaus nappasi jo Cannesin kultaisen palmun ja pidän voittoa myös Oscareissa varmana ainakin vieraskielisen elokuvan kategoriassa. Emmanuelle Riva on myös ehdottomasti varteenotettava vastustaja Zero Dark Thirtyn Jessica Chastainille naispääosapystiä jaettaessa. Pääpotin, parhaan elokuvan Oscarin voittajaksi leffa on kuitenkin ehkä liian arkinen ja halvalla tehty (joskin ennakkoindiesuosikki Beasts of the Southern Wild on tehty vielä kolme kertaa halvemmalla).

Elokuva kertoo kaikessa yksinkertaisuudessaan eräästä jo elämänsä syyspuolelle ehtineestä pariskunnasta, Annesta (Emmanuelle Riva) ja Georgesista (Jean-Louis Trintignant). Eräänä päivänä Anne saa sairaskohtauksen ja Georgesista tulee pian hellä ja kärsivällinen omaishoitaja. Vaimo kuitenkin haluaisi vain kuolla. Loppu on aika ennalta-arvattava - osa siitä paljastetaan heti elokuvan alussa - mutta sen aika onnistuu silti yllättämään. Hahmoja kuvataan koruttomasti mutta lämmöllä. Eikä leffan reilu kaksi tuntia tuntunut enää missään kaikkien näkemieni ylipitkien vanutusten jälkeen. Aihe on kuitenkin sen verran masentava, etten juuri katsele tällaisia elokuvia ihan huvikseni. Taidetta voi kaiketi käyttää ainakin kahdella tavalla: todellisuuden pakoiluun tai sen kohtaamiseen. Itse mieluusti pakoilen kunnes se lyö naamalle.

tiistai 19. helmikuuta 2013

Bang, bang, bangeti-bang...


40/365
Ensisilmäyksellä (How I Met Your Mother)
Viides tuotantokausi (2009-2010)

Vitoskausi oli viimeinen, joka Netflixillä on tällä hetkellä tarjolla, joten nyt seuraa määrittelemättömän mittainen tauko tästä sarjasta.

Barney ja Robin ovat päätyneet yhteen, mutta eivät halua määritellä suhdettaan. Lily, joka jatkuvasti kaipaa tuplatreffiseuraa lukitsee heidät makuuhuoneeseen, jotta asiaan tulisi selvyys. Ted on jälleen sinkku ja märehtii kohtuuttoman paljon entistä tyttöystäväänsä, joka oli kuolleeksi tuomittu juonenkäänne alusta asti. Hän saa kuitenkin viimein tilaisuutensa Maggien kanssa, johon on ollut rakastunut kahdentoista vuoden ajan, mutta johon joku mies on aina välittömästi iskenyt kyntensä tämän jäätyä sinkuksi. Kaudella kaveriporukka löytää myös joukon omia kaksoisolentojaan mitä mielenkiintoisimmissa tilanteissa. Kaikki sortuvat vuorotellen tupakoimaan ja käy ilmi, että tupakoinnilla on seurueessa pitkä historia. Barney esittelee "pelikirjansa" ja Marshall joutuu ryöstetyksi. Jennifer Lopez vierailee kaudella Anitana, kirjan Of Course You're Still Single, Take a Look at Yourself, You Dumb Slut kirjoittajana. Rachel Bilson puolestaan esittää lupaavaa Cindya, jota Ted deittailee, mutta nopeasti käy ilmi, että Tedin kohtalona onkin Cindyn kämppis. Marshall säveltää ja sanoittaa hienon kappaleen, joka on nyt jyskyttänyt takaraivossani kolme vuorokautta putkeen. (Arrrgh!) Lopuksi Robin tekee valinnan uran ja rakkauden välillä.

Vitoskaudella on ehkä jo etäisesti haistettavissa merkkejä huonompaan suuntaan menemisestä. Barneyn hahmo alkaa hiljalleen muuttua hauskasta överiksi ja hieman ärsyttäväksi. Ensimmäinen laulamista sisältänyt jakso oli yllättävyydessään hauska, mutta kun pari jaksoa myöhemmin Ted puhkeaa laulamaan baarin pöydässä, herää pelko että musikaalikohtauksia tulee jatkossa olemaan enemmän.

Viidennen kauden jälkeen on ihan hyvä hetki pitää pientä taukoa, sillä kausi ei lopu ärsyttävään cliffhangeriin, vaan tiemme eroavat toistaiseksi seesteisen onnellisissa merkeissä.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Oscarit: lyhyet animaatiot

Lyhytanimaatio-kategorian Oscar-ehdokkaat ovat aina ennen jääneet katsomatta, joten päätin nyt ryhdistäytyä ja katsella ne kerralla kaikki putkeen. (Löytyvät Youtubesta kunhan jaksaa etsiä.)

36/365
Paperman (2012)


Disneyn mustavalkoinen animaatio on symppis kertomus miehestä, joka tapaa unelmiensa naisen rautatieasemalla. Nainen kuitenkin katoaa ennen kuin mies ehtii pukahtaa sanaakaan ja miehelle jää vain paperi, johon on tarttunut naisen huulipunaa. Töissä mies kuitenkin huomaa naisen työskentelevän vastapäisen talon konttorissa ja alkaa pommittaa tätä paperilennokeilla - turhaan. Luovutettuaan jo täysin mies saa odottamatonta apua kaikilta vääriin paikkoihin tipahdelleilta lennokeilta. Animaation musiikista vastaa Christophe Beck, joka on tullut tunnetuksi Buffy, vampyyrintappajan pääsäveltäjänä (kausilla 2-4).

37/365
Adam and Dog (2012)


Varoitus henkilöille, jotka eivät kestä söpöjen animaatioeläinten surua: älkää katsoko. Adam and Dog kertoo maailman ensimmäisen ihmisen (Aatamin) ja maailman ensimmäisen koiran ystävyydestä. Adam huomaa pian koiran hauskaksi ja uskolliseksi toveriksi ja koirakin tykkää ihmisestä enemmän kuin muista eläimistä. Kun Adam löytää Eevan, hän kuitenkin julmasti eksyttää koiran tarkoituksella. (Surku nappisilmä, en kestä!) Seuraavan kerran kun koira kohtaa ihmiset, he ovat jo ehtineet napostella siitä kielletystä puusta ja heidät on karkotettu Eedenistä. Koira lähtee tietysti mukaan ja tarinan opetus lieneekin: koira rakastaa sinua silloinkin kun koko maailma on sinut hyljännyt.

38/365
Fresh Guacamole (2012)


Mainos- ja lyhäriohjaaja PESin animaatiota ei ole pituudella pilattu. Stop motion -leffassa valmistetaan guacamolea hieman erikoisista ainesosista. Käsikranaatin sisältä paljastuu biljardipallo ja pesäpallo muuttuu pilkottaessa nopiksi.

39/365
Head over Heels (2012)


Mies ja vaimo asuvat talossa, jossa painovoima on kummallisesti jakautunut. Vaimo kävelee, nukkuu ja syö katossa, kun taas mies elää normaalisti lattialla. Talo leijailee jossain keskellä tyhjyyttä. Erään kiistan tuoksinassa talo kuitenkin tärähtää paikaltaan ja putoaa maankamaralle. Silloin miehen ja vaimon osat vaihtuvat. Vaimo pääsee nyt kävelemään ulos, kun taas mies ei voi poistua talosta, koska hän leijailisi taivaalle. Lopulta vaimo kuitenkin keksii, miten he molemmat voivat elää katossa - ja onko sillä enää silloin väliä, onko se katto vai lattia?

Yhtä animaatiolyhäriä en onnistunut kokonaisuudessaan löytämään, mutta se on siis Simpsonit-aiheinen The Longest Daycare.

 

Girl power potenssiin tuhat


35/365
Zero Dark Thirty (2012)

Zero Dark Thirty on ehdottomasti yksi parhaista tämän vuoden Oscar-ehdokasleffoista. Vaikka se on parhaan elokuvan ehdokkaista kolmanneksi pisin ja kestää 2 h 37 min, sen kesto on oikeutettua, eikä leffaa katsoessa tylsisty hetkeksikään. Kun vaikkapa supertylsän Lincolnin tapahtumat sijoittuivat suunnilleen kuukauden mittaiselle ajanjaksolle, Zero Dark Thirty kattaa yli kymmenen vuotta intensiivistä etsintää. Vaikka istumalihakset joutuvatkin leffateatterissa koetukselle, yhtään lyhyemmin leffaa ei olisi voitu tehdä vesittämättä aihetta täysin.

Zero Dark Thirty on samaan tapaan dokumentaarinen ja toteava kuin Argo, ja kertoo sekin CIA:n operaatiosta, paljon suuremmasta vain. Leffa alkaa 9/11-iskusta, joka käynnistää maailman suurimman etsintäoperaation Osama bin Ladenin kiinnisaamiseksi ja tappamiseksi. Asialle omistautuu intohimoisesti ja jopa pakkomielteisesti naisagentti Maya (Jessica Chastain), joka on rekrytoitu CIA:n palvelukseen suoraan lukiosta. Mayalla ei ole minkäänlaista yksityiselämää, mutta uskoa ja tarmoa sitäkin enemmän. Emme saa tietää, miksi bin Ladenin kiinniotto on tälle niin tärkeää - onko taustalla henkilökohtaisia syitä vai onko Maya vain ylitunnollinen työntekijä - mutta hän jyrää tahtonsa läpi miesten maailmassa silloinkin kun kukaan muu ei enää usko bin Ladenin löytymiseen.

Etsintä muistuttaa melkoisesti neulan hakemista heinäsuovasta ja agenttien arkipäivät kuluvat miljoonien perättömien vihjeiden tarkistamiseen. 2/3 leffasta kuluu Abu Ahmed -nimisen miehen etsintään, jonka Maya uskoo olevan bin Ladenin kuriiri, tai vähintäänkin joku tärkeä henkilö, koska kukaan ei vaikuta tietävän hänen olinpaikkaansa, vaikka kaikki kuulustellut vangit hänet tuntevat. Lopulta bin Ladenin piilopaikka löytyy lähes sattumalta - siis ehkä, voi olla että ammattimaisesti piileskelevä henkilö on myös joku ihan muu, mutta jälleen kerran joku tärkeä kuitenkin. Piilopaikkaa katsellaan pitkään ilmasta ennen kuin tehdään mitään. Mayan hermot ovat pinnassa ja on suoranainen ihme, ettei hän kertaakaan elokuvan aikana käy kenenkään kimppuun.

Leffassa esitetään suoraan ja laajalti CIA:n vankeihin käyttämiä kidutuskeinoja, mikä on saanut mediassa paljon huomiota ja jakanut mielipiteitä. Kidutusta ei kritisoida tai puolustella, se vain todetaan. Jokseenkin irvokas on tosin kohtaus, jossa näytetään televisiossa vakuuttelevaa Barack Obamaa, joka lupaa, ettei Yhdysvallat kiduta vankejaan. Mayan kehitys reilun kymmenen vuoden aikana on selvä. Elokuvan alun kidutuskohtauksessa tämä säpsähtelee ja kääntää kiusaantuneena katseensa, mutta jo muutaman vuoden päästä antaa itse kuulustelussa merkkejä piestä kuulusteltavaa.

Elokuva on tyylikäs, loppuun asti hiottu, viihdyttävä, kiinnostava ja jännittävä. Loppu saa katsojan riemuitsemaan enemmän kuin murhasta koskaan on soveliasta, ja kyyneltymään Mayan mukana kun kaikki viimein on ohi. Pystejä? Vähintäänkin naispääosasta!

perjantai 15. helmikuuta 2013

Ensimmäinen länkkärikirjani


34/365
Charles Portis: Kova kuin kivi (1968)
Suom. Liisa Ryömä ja Pirkko Sand

Tähän Charles Portisin kirjaan perustuva Coenin veljesten elokuva jäi katsomatta kahden vuoden takaisessa Oscar-jahdissa, koska en kerta kaikkiaan saanut itseäni kiinnostumaan siitä tarpeeksi. (Coenin veljekset tuottavat minulle usein päänvaivaa.) Kirjakaan ei etukäteen erityisesti napannut ja olen aika yllättynyt siitä, että luin sen loppuun - eikä se edes ollut tylsä.

Tarina sijoittuu jälleen suunnilleen samoihin aikoihin kuin Django Unchained ja Lincoln. Kirjan kertoja, 14-vuotias Mattie lähtee jahtaamaan Tom Chaneyna tuntemaansa miestä, joka on tappanut hänen isänsä. Mattien pyrkimys on joko tappaa Chaney itse tai saattaa tämä hirtettäväksi. Avukseen hän värvää "lihavan, mursuviiksisen, pesemättömän, lemahtavan ja enimmäkseen humalaisen silmäpuolen", pahamaineisen Rooster Cogburnin. Mukaan matkalle tuppautuu vielä "keikarimainen, kaamean isoilla kannuksilla ja teksasilaisilla helyillä kolisteleva" LaBoeuf, joka myös on saman miehen perässä.

Kaksi miestä ja tyttö ratsastelevat pitkin maita ja mantuja ja alkukankeuden jälkeen kaiketi solmivat jonkinlaisia tunnesiteitä toisiinsa. Vaikka en missään vaiheessa oikeastaan kiinnostunut itse tarinasta suuremmin, kirja soljui loppuun lähes huomaamatta. Portisin tekstissä on jotain vastaansanomattoman mukaansatempaavaa, piilevää huumoria ja menevää tarinankerrontaa.
"Kapteeni Finch katsahti LaBoeufiin ja kysyi sitten Roosterilta: - Tämäkö on se mies joka ampui Nedin hevosen hänen altaan? Rooster sanoi: - Sama jätkä, se kuuluisa hevostenampuja El Pasosta Texasista. Sen tarkoitus on panna kaikki käveleen. Väittää sen vähentävän ilkivaltaa."
Kuvailu on elävää ja kaikista tarinan väkivaltaisista ja surkeista käänteistä huolimatta Mattie vaikuttaa kokevan elämänsä suurimman seikkailun ja hänen minuuttaan määrittävät tärkeät päivät. Lopuksi käy ilmi, että Mattie muistelee seikkailuaan vuosikymmenien jälkeen, mikä asettaa hänen vannomansa ja vakuuttamansa asiat kyseenalaiseen valoon. Mielenkiintoista on myös Mattien tapa viljellä viittauksia Raamattuun - onko tapa lähtöisin kertovan vai kokevan minän mielestä?

Kova kuin kivi herätteli minussa kaihoisaa kaipuuta kirjallisuudenopiskelun pariin ja veikkaanpa, että kirja on innoittanut monia kirjallisuudentutkijoita. Ilman Coenin veljesten leffaa tämä amerikkalainen klassikko olisi varmaan hautautunut varastojen uumeniin piiloon sukupolveltani - tulevista puhumattakaan. Nyt teoksesta on kuitenkin otettu uusi painos ja se on varustettu Donna Tarttin hurmioituneilla jälkisanoilla.

torstai 14. helmikuuta 2013

Orjuus seis!


33/365
Lincoln (2012)

Jouduin pakottamaan itseni lähestulkoon väkivalloin katsomaan tätä elokuvaa keskiviikkoiltana kello 20:30 (sillä toinen vaihtoehto olisi ollut 13:30 enkä uskonut selviäväni hereillä kaksi- ja puolituntisesta leffasta välittömästi kolmetuntisen englanninopiskelusession jälkeen). Tämän vuoden Oscar-ehdokkaista Lincoln oli nimittäin se "must see" -tapaus, koska se kahmi enemmän ehdokkuuksia kuin mikään muu elokuva: yhteensä kaksitoista.

Matkalla lohduttauduin ajatuksella, että koska odotan leffan olevan kuolettavan tylsä, se varmasti osoittautuu yllättävän mielenkiintoiseksi ja voin tuntea oloni tyytyväiseksi kun kaikesta huolimatta katsoin sen. No ei se ihan niin mennyt. Tyytyväisyyttä kieltämättä tunnen, sillä Lincolnin jälkeen olo on vähän sama kuin maailmanpyöräkierroksen jälkeen: tein jotain, mitä en oikeasti uskonut tekeväni, kärsin ja selvisin, enkä kuollut tylsyyteen - tai maailmanpyörän tapauksessa siis kauhuun.

Steven Spielbergin viimevuotinenkin Oscar-ehdokas Sotahevonen oli toki umpitylsä ja aivan liian pitkä, mutta Lincoln pesee kiistatta tylsyydessään kaikki aiemmin näkemäni tylsät leffat. Mutta ei se silti aivan läpimätä tapaus ole. Uskon jopa, että maailmassa saattaa olla ihmisiä, jotka eivät pidä elokuvaa tylsänä. Itse jaksoin olla elokuvasta kiinnostunut ensimmäisen puolen tunnin ajan, eli suunnilleen niin kauan kuin sateenkaaren värinen slushini kesti. Sitten vaivuin kärsimyksen syövereihin tunniksi ja tylsyys äityi niin pahaksi, että tekstasin leffateatterista ystävälleni. (Tätä ei siis tapahdu koskaan.)

Puolentoista tunnin jälkeen leffa kuitenkin kääntyi jostain ei-selvästi-havaittavissa-olevasta syystä nousuun ja kiinnostuin uudelleen. Hahmot alkoivat saada viimein muutakin kuin poliittista syvyyttä ja viimeisen tunnin ajan seurasin tapahtumia melkein kiinnostuneena. Loppu olikin sitten jo yllättävä (lähinnä tietysti sen takia, että olen Amerikan historiasta aivan pihalla).

Ai juoni vai? Presidentti Abraham Lincoln (Daniel Day-Lewis) haluaa jyrätä läpi toivottomalta vaikuttavan perustuslain kolmannentoista lisäyksen, joka mahdollisesti lopettaisi Yhdysvaltain sisällissodan ja mikä tärkeintä, lakkauttaisi orjuuden koko maassa. Saadakseen lisäyksen läpi Lincoln tarvitsee tietyn määrän ääniä ja niitä lähdetään hankkimaan lahjomalla. Toisin sanoen elokuva koostuu loputtomasta poliittisesta jorinasta tuon yhden lisäyksen ympärillä. Loppua kohti lisäyksestä aletaan keskustelun ohella huutaa, mikä varmaankin herätti minut tylsyyshorroksestani. Viime vuoden Oscar-ehdokkaista leffa toi mieleeni samaan aikaan Pappi, lukkari, talonpoika, vakoojan, joka on samalla lailla tylsä, pimeä ja lisäksi aivan sekava, sekä Moneyballin, joka koostuu pelkästään loputtomasta baseball-jorinasta, mutta ei silti ole ollenkaan tylsä.

Leffa luo mukavan jatkumon Django Unchainedille, jonka tapahtumat sijoittuvat vain muutamaa vuotta aiempaan Amerikkaan ja joka käsittelee hieman samoja teemoja, joskin aivan eri näkökulmasta. Näiden kahden leffan ansiosta en ole enää ihan niin pihalla Amerikan historiasta kuin ennen!

Lopuksi haluan pahoitella, että pahoitin mielenne tylsällä leffalla (tai haukkumalla sitä, jos sattuisitte siitä tykkäämään) vuoden vaaleanpunaisimpana päivänä. Katsokaa tänään Valentine's Day ja halikaa tovereitanne! Hyvää ystävänpäivää!

Lemmenlukkoja Prahassa.

Ihan mukavaa höttöä


32/365
21 tapaa pilata avioliitto (2013)

Poikkesin hetkeksi Oscar-ehdokasleffojen kimpusta suorastaan hämmästyttäville urille ja kävin katsomassa tuoreen kotimaisen komedian elokuvateatterissa. On äärimmäisen harvinaista, että viitsin vaivautua liikkeelle suomalaisen elokuvan takia. Tykkäsin kuitenkin ohjaaja Johanna Vuoksenmaan tv-sarjoista Klikkaa mua ja Tahdon asia niin paljon, että kerrankin lähdin lupaavan trailerin matkaan.

Sanna (Armi Toivanen) tekee erotutkimusta, eli seuraa työkseen aviopareja häistä eroon - ja eroon kaikki hänen tutkimansa liitot ilmeisesti päättyvätkin. Pariskunnat osallistuvat tutkimukseen, koska uskovat olevansa poikkeus. Sanna on vanhempiensa eron ja työnsä myötä päätynyt siihen lopputulokseen, etteivät rakkausavioliitot yksinkertaisesti toimi. Niinpä hän harrastaa vain yhden illan juttuja, mieluusti mahdollisimman vahvassa humalassa. Sannan ystävä Aino (Essi Hellén) puolestaan on täysin päinvastainen hörhö, joka ennustaa itselleen romantiikkaa radiosta ja keittokirjoista ja haluaa vauvan ja miehen, ihan sama missä järjestyksessä, kunhan se tapahtuu nopeasti. Kun Sanna sitten päätyy sänkyyn yhden tutkimuskohteensa kanssa tämän erottua, hän ei enää saakaan miestä mielestään ja päätyy rikkomaan yhden kerran periaatettaan.

Leffa liikkuu samojen teemojen parissa kuin Klikkaa mua ja siinä on viehkeää kesätunnelmaa, mielenkiintoinen naispäähenkilö ja kiinnostavia aviopareja. Odotin kuitenkin huikean trailerin perusteella sitä, että olisin kiemurrellut leffateatterin lattialla kippurassa ja ulvoen naurusta. Valitettavasti melkein kaikki hauskat kohdat olikin jo leikattu traileriin, eivätkä ne päässeet leffassa enää yllättämään.