lauantai 30. huhtikuuta 2011

Viimeinen nuortenkirjasarjani

107. kulttuuriteko 28.4.2011
Salla Simukka: Ylivalotus (2011)

Ylivalotus on Tapio ja Moona -sarjan viides osa. Luulen, että tämä on viimeinen suomalainen nuortenkirjasarja, jota luen tällä lailla. Viitisen vuotta sitten kun sarjan ensimmäinen osa ilmestyi, tunsin itseni jo hieman liian vanhaksi tähän maailmaan, jonka päähenkilöt olivat tuolloin 15- ja 17-vuotiaat. Sarja ei ole missään vaiheessa ollut mielestäni erityisen nerokas tai jännittävä, mutta päätin nyt lukea sen kuitenkin loppuun, koska kirjat ovat niin lyhyitä, ettei niihin paljon aikaa tuhraannu. Koko sarjan alkuidea on siis se, että 15-vuotias Tapio ystävystyy kaksi vuotta vanhemman Moonan kanssa protuleirillä. No onhan se vähän epätavallista. Tapiosta ja Moonasta tulee sielunsisarukset ja näissä viidessä kirjassa on seurattu heidän vaiheitaan yläasteella ja lukiossa. Itse ystävyyden puiminen on kuitenkin jäänyt välillä aika vähiin ja toisinaan - kuten tässä kirjassa - Simukka tyytyy vain kuvaamaan kahden ihmisen erillisiä elämiä, jotka pari kertaa ehkä yhdistyvät kahvikupposen ääressä. Muistaakseni osassa kirjoja tarinaa on kerrottu vuorotellen molempien näkökulmista. Tämän kirjan on kuitenkin Moona kaapannut täysin ja ystävyys Tapioon on pelkkä sivujuonne.

Merkittävä vika tässä sarjassa on se, että sitä on julkaistu kirja vuodessa -tahdilla viiden vuoden ajan, mutta sen henkilöiden elämä on on mennyt viiden osan aikana vain vuoden eteenpäin. Ongelmallista on myös se, ettei mikään kirjoista ole ollut niin mieleenpainuva, että edellisestä olisi muistanut jotain uuden ilmestyessä. Ehkä pitää lukea kaikki osat putkeen sitten kun ne ovat ilmestyneet.

Tässä kirjassa juoni on aika monisyinen. Moona on ihastunut Leoon, joka varmaankin pitäisi muistaa aiemmista kirjoista. Moonan kaveri Maija, joka on ollut Venäjällä vapaaehtoistyössä, palaa takaisin Suomeen ja on löytänyt uskon. Uskonasioita vatvotaan sitten samalla lailla kuin ihmissuhteitakin. Koin jotenkin aika epäkiinnostavana nuoren ateistitytön ylimalkaiset vatvonnat aiheesta, johon ei kukaan koskaan voi saada varmaa vastausta. Ehkä tämä ulottuvuus avautuu paremmin sen ikäisille lukijoille, jolle kirja on suunnattu.

Toisaalta välillä herää kysymys, kenelle tämä sarja oikein on suunnattu. Siinä ei ole sitä nuortenkirjojen vaatimaa tenhoa, ja se seikka, että päähenkilöt eivät kasva samaa tahtia kuin lukijat, tipauttaa varmasti monet matkasta jo parin osan jälkeen. Simukka kirjoittaa ehkä vähän tätimäisesti, vaikka onkin nuori nainen. Kaikki se raikkaus, joka näkyi hänen esikoisteoksessaan Kun enkelit katsovat muualle on kadoksissa. Sen jatko-osa Minuuttivalssi on muuten myös ihan loistava.

Simukka on tamperelainen kirjailija ja mielestäni tässä kirjassa yritettiin tuoda Tampereen maisemia esiin enemmän kuin ennen. Sekin kuitenkin tuntuu vähän väkinäiseltä ja käytössä ovat vain perinteiset kliseet kuten Pyynikin näkötorni munkkikahveineen ja Koskenranta.

Ja vielä yksi marmatuksen aihe. Jo toisessa luvussa ilmenee aika paha "klaffivirhe" kun mainitaan Moonan ihastuksen Leon päässeen juuri opiskelemaan taidehistoriaa Tampereen yliopistoon. Ensinnäkään taidehistoriaa ei ole voinut koskaan omana yliopistoaikanani opiskella pääaineopiskelijana. Toiseksi taidehistorian opetus lopetettiin kokonaan vuosi tai pari sitten, mitä olen katkerasti kiroillut siitä asti. Tätä kohtaa lukiessa tuli ihan sellainen fiilis, että voi voi kun Leo-parkaa on nyt huijattu! Mielenkiintoista on nähdä, kuinka Simukka pelastaa tilanteen sarjan seuraavassa osassa.

Mutta ei niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin. Simukan kieli nimittäin on paikka paikoin jopa runollista. Esimerkiksi ensimmäisen luvun aloitus on mielestäni vallan mainio:
"Porras. Toinen porras. Portaat. Lisää portaita, joista tuli portaikko. Portaiden alapäässä peilejä ja aula, joista tuli peiliaula. Riveissä koukkuja ja nauloja, joista tuli naulakko. Ihmisiä ja ihmisten välejä, niistä välikkö. Joistakin oppilaista muodostui oppilaskunta, kaikista opettajista opettajakunta, henkilöistä henkilökunta, muutamista keskenään kahvia kupeista hörppivistä kuppikunta, ihmisistä ihmiskunta, sohvan vallanneilla oli oma valtakunta, jokaisella sisällään oma sisikunta."

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Pääsiäisen kulttuurirysäys

102. ja 104. kulttuuriteko 23.4.2011 ja 24.4.2011
Kummisetä II (The Godfather II) (1974) ja Kummisetä III (The Godfather III) (1990)

Tein taas sen virheen, että katsoin kolmosen ennen kuin kirjoitin kakkosesta, joten nyt en enää kunnolla osaa sanoa, mitä kakkosessa tapahtui. Meininki oli kuitenkin yhtä paatunutta ja melkeinpä paatuneempaa kuin ykkösessä niin että kummisedän vaimokin sai tarpeekseen ja lopussa oli taas verilöyly. Samalla kun seurataan Michaelin organisoimaa joukkomurhaa, nähdään takaumina menneestä kuinka alkuperäisestä, ensimmäisen osan kummisedästä tuli kummisetä. Leffa oli mielestäni tylsempi kuin ykkönen ja kestikin tosi kauan. Vastapainona kolmoselle, kakkosesta kuitenkin vielä jotenkuten ymmärsi, mitä siinä tapahtui.


Robert De Niro on nuori Vito Corleone.

Mutta kolmonen se vasta sekava onkin. Jos pitäisi selittää sen juoni jollekin, en osaisi sanoa mitään. Miljoonasti ihmisiä, suurin osa italialaisia, jotka kaikki vehkeilevät toisiaan vastaan ja joita on vaikea erottaa toisistaan. Siitä, kuka vehkeilee ketäkin vastaan, ei ole mitenkään mahdollista pysyä kärryillä, koska italiaanot sanovat jollekin vehkeilevänsä jotain toista vastaan, mutta se saattaa aina olla vehkeilyä sitä vastaan, jolle puhutaan. Alusta asti olin ihan pihalla. Kummisetä haluaa sijoittaa johonkin laillisesti (miksi nyt, kaikkien vuosien jälkeen?) ja mukana hälsää arkkipiispoja, juutalaisia ja paavi, joka lopulta salamurhataan (miksi?). Kummisedän aikuinen poika ei halua lakimieheksi eikä mafiosoksi vaan oopperalaulajaksi, mutta tytär Mary (Sofia Coppola) johtaa innokkaasti Vito Corleonen säätiötä, joka jakelee miljoonia ympäriinsä (miksi?). Kaikki Michaelin (kummisedän) toiminnan motiivit jäävät hämärän peittoon. Lisäksi mukana häärää ykkösosassa siitetty ja täysin puskista putkahtava veljenpoika (Andy Garcia nuorena ja komeana), joka haluaa tappaa kaikki (miksi?) ja ilmeisesti haikailee kummisedäksi kummisedän paikalle. Hän rakastuu serkkuunsa Maryyn, mutta tämän romanttisen vivahteenkin pilasi Gilmoren tytöt, koska tiesin koko ajan, kuinka juttu päättyy.

Suuri osa leffan tapahtumista sijoittuu Sisiliaan, mafian kotikonnuille, jossa Michaelia riivaa hänen menneisyytensä. Ensimmäinen ja toinen osa kyynistivät minut siinä määrin, etten uskonut hetkeäkään katumuksen aitouteen ja kyyneliin, joita Michael synnintunnustuksensa yhteydessä vuodattaa. Pikkuhiljaa laillisille poluille pyrkimistä en ymmärtänyt alkuunkaan, enkä uskonut kenenkään tunteiden aitouteen ja olin koko ajan ihan varma, että veljenpoika haluaa listiä koko perheen.

Johtopäätös: tykkäsin ykkösestä eniten, eikä loppu trilogiasta lunastanut sen antamia lupauksia. Kakkososa oli muuten pitkään IMDB:ssä korkeammalla kuin ykkönen ja Scream 2:ssa mainitaan sen olevan parempi kuin ensimmäinen. Nyt ensimmäinen osa on kuitenkin ansaitusti kirinyt toisen ohi IMDB:ssä 0.2 pisteen erotuksella.

Sofia Coppola.

103. kulttuuriteko 24.4.2011
Subodh Guptan näyttely @ Sara Hildénin taidemuseo, Tampere


Kummisetien välissä poikkesin aivan toisenlaiselle polulle, intialaisen nykytaiteen puolelle. Subodh Gupta on viehtynyt kiiltäviin pintoihin ja kuvaa niitä niin tilataideteoksissaan kuin maalauksissaan. Intialaiset teräksiset astiat ovat usein keskiössä ja tyhjinä muistuttavat ihmisiä siitä, miten moni intialainen joutuu näkemään nälkää. Maalaukset olivat hienoja ja metallipinnat kiiltelivät kuin valokuvissa. Mielenkiintoisia olivat myös epätarkoiksi maalatut teokset, jotka toivat mieleen mikroskoopin läpi katsomisen ennen tarkennusta. Video, jolla Gupta pesee itseään mudasta, mutta nauha eteneekin lopusta alkuun ja sen seurauksena Guptasta tulee suihkun myötä likaisempi, oli ihan jännä. Eniten tykkäsin ehkä liikkuvasta sushilinjastosta, jonka katsominen läheltä oli huimaava kokemus. Sain näyttelystä enemmän irti lukemalla tekstejä, joissa teoksista kerrottiin, kuin katselemalla itse teoksia. Hopeinen auto tai kultaiset polkupyörät joiden sarvissa roikkuu maitotonkkia eivät sellaisenaan sanoneet minulle mitään, mutta taustaan tutustuminen raotti hieman salaisuuksien verhoa.

Hautominen. Metalliastioista koostuvia munia.

105. kulttuuriteko 25.4.2011
The Rite (2011)


Tuotin avomiehelleni suuren pettymyksen suhtautumisellani Kummisetiin, ja olin varma että joudun jatkamaan samalla linjalla katsottuamme tämän elokuvan. Kaikeksi onneksi hän oli kuitenkin siihen yhtä pettynyt kuin minä.

On varmasti olemassa jokin ihmisryhmä, joka jaksaa katsoa loputtomasti näitä riivauselokuvia. Minä en kuitenkaan kuulu siihen ryhmään ja olen sitä mieltä, että kaikki Manaajan jälkeen tehdyt ovat turhia (etenkin sen jatko-osat). Riivauselokuvien genreen The Rite ei tuo kerrassaan mitään uutta, mutta Anthony Hopkinsin ja Colin O'Donoghuen hahmot ovat sen verran mielenkiintoisia, ettei leffan katsominen nyt suorastaan tuskallistakaan ole.

Nuori Michael pakenee hautausurakoitsijan uraa pappiskouluun ja oltuaan siellä neljä vuotta, hän päättää ennen lopullisen valan antamista lopettaa opinnot kesken ateisminsa vuoksi. Vastaava opettaja kuitenkin näkee Michaelin potentiaalin ja suostuttelee tämän parin kuukauden manaajakurssille Roomaan. Paradoksaalisesti papit pyrkivät saamaan Michaelin uskomaan ensin paholaiseen, jotta tämä siten löytäisi uskonsa Jumalaan. Michael kyseenalaistaa kurssin opit ja on halukas niputtamaan riivaustapaukset mielenterveysongelmien joukkoon. Tällöin opettaja ohjaa hänet hieman epätavallisempia metodeja suosivan manaajan puheille ja Michael pääsee seuraamaan tämän työtä käytännössä. Sitten taas puhutaan kieliä demonisilla äänillä ja loput nyt voi melkeinpä arvata.


106. kulttuuriteko 26.4.2011
Charlaine Harris: Veren voima (2001) 

Luettuani koko Twilight-saagan päätin vakaasti, etten säntää päätä pahkaa mukaan koko vampyyribisnekseen, jota olen vuosikausia halveksinut niiden muutamien surkeiden teinivampyyrielokuvien vuoksi. En voinut kuitenkaan vastustaa kiusausta kun löysin tämän Sookie Stackhouse -sarjan ensimmäisen osan kirjaston vippilainojen joukosta. Ainahan sitä kannattaa tehdä vähän vertailevaa tutkimusta, eikö? Monet täysissä järjissään olevat ystäväni tiiraavat True Bloodia (joka perustuu näihin kirjoihin) silmät kiiluen ja sanovat, että tämä on se paras, aito ja ainoa oikea vampyyrijuttu.

No, kirja oli ihan viihdyttävä ja onnistui tempaamaan mukaansa. Nautin monista pienistä hauskoista yksityiskohdista ja etenkin kohdista, joissa ajatustenlukija Sookie kuuntelee muiden ajatuksia. Miettikääpä, millaista olisi harrastaa seksiä kun kuulisi koko ajan mitä kumppani ajattelee. Ensimmäisellä sivulla saapuu kuitenkin pelastus: vampyyri astuu baariin, jossa Sookie on töissä, eikä hän pysty lukemaan tämän ajatuksia. Maailma on Billin seurassa ihanan hiljainen ja rauhallinen. Rakkaustarinana ainakaan tämä ensimmäinen osa ei vedä vertoja Twilightille, mutta en usko, että rakkaustarinan onkaan tarkoitus olla tässä pääosassa.

Pikkukaupungissa käy kuhina kun joku raiskaa ja kuristaa naisia, jotka ovat vampyyreihin mieltyneitä. Toisin kuin Twilight-sarjassa, tässä sarjassa vampyyrit elävät julkisesti ihmisten seassa ja heille on omia baareja, hotelleja ja jopa faneja, jotka haluavat tulla purruiksi. Suurin osa juo synteettistä verta ravinnokseen, mutta joskus sattuu vahinkoja, kun jonkun tekee mieli aitoa tavaraa.

Tykkäsin erityisen paljon kohdasta, jossa on selitetty mielenkiintoisella tavalla jatkuvat näköhavainnot eräästä jo kauan kuolleena olleesta laulajasta. Nimeä ei varsinaisesti sanota suoraan, mutta vihjaukset ovat niin selviä, että tyhmempikin tajuaa asian. (Kuulemma kyseinen hahmo ei ole mukana True Bloodissa, eikä ihme.)

Kirjan loppua lähestyessäni koko Twilight-juttu alkoi haiskahtaa. Olisiko muka mahdollista, että Stephenie Meyer ei olisi lukenut tätä kirjaa ennen kuin rustasi omansa? Kirjoissa on hämmästyttävän paljon samaa, vaikka vampyyrien tavat eroavatkin toisistaan. Meyerin vampyyrit eivät esimerkiksi koskaan nuku ja suurin osa perinteistä (hopea, valkosipuli, pyhä vesi, krusifiksi, vaarna, auringossa kärventyminen) on silkkaa satua. Harrisin vampyyrit taas nukkuvat päivät arkuissaan auringolta piilossa, savuavat siitä kohtaa joka koskettaa hopeaa, ja tapetaan syöksemällä vaarna sydämeen.

Niin tai näin, kirja oli ihan jees, mutta en suoranaisesti hingu päästä lukemaan jatkoa.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Yhden naisen show

101. kulttuuriteko 23.4.2011
W. Somerset Maugham: Näyttelijätär (1937)

Valitsin tämän kirjan omalla vuorollani lukupiirissä luettavaksi, lähinnä koska noin viittätoista ensimmäistä yritystäni ei ollut kirjastossa tarpeeksi useita kappaleita paikalla. Olin ostanut kirjan joskus parilla eurolla Kirjatorilta, koska tykkäsin leffasta (Being Julia, 2004), jonka kävin katsomassa tuoreeltaan leffateatterissa. Vaikka elokuva oli siis todellakin mielestäni loistava, oletin kuitenkin, että kirja olisi tappavan tylsä, lähinnä sen kirjoitusajankohdan vuoksi. Sain kuitenkin tehdä täyskäännöksen heti ensimmäisillä sivuilla, sillä tarina tempaisi heti mukaansa ja ihastuin Juliaan välittömästi myös kirjallisena hahmona.

Annette Bening Julia Lambertina elokuvassa Being Julia.


Kirja kertoo Julia Lambertista, joka vuonna 1938 on Lontoon ja koko Englannin suurin näyttelijätär. Alussa Julia istahtaa lattialle katselemaan vanhoja valokuvia ja niiden myötä lukija pääsee seuraamaan takaumaa, joka kertoo hänen ja hänen miehensä Michaelin suhteen ensiaskelista. Michael on "Englannin kaunein mies", mutta ei kaksinen näyttelijä, joten avioitumisen jälkeen Michael perustaa oman teatterin palvelemaan Julian uraa. Juliasta tulee suuri tähti ja Michael valvoo tiukasti tämän jokaista suupalaa niin että vielä keski-ikäisenäkin Julia voi esittää nuorten tyttöjen rooleja luontevasti. Heti kirjan alussa Julia tapaakin huomattavasti nuoremman miehen, josta tulee hänen rakastajansa. Julia ei kuitenkaan vaikuta miltään puumanaiselta, vaan ikään kuin ajautuu vahingossa suhteeseen. Hän on kuitenkin välittömästi tilanteen tasalla ja ammentaa käyttäytymisohjeita rooleista joita on näytellyt. Kun nuori rakastaja sitten rakastuu itse kunnialliseen tyttöön, Julia kostaa - mutta tekee sen niin hienovireisesti, että kohde kärsii, muttei tajua sitä kostoksi.

Vuosi elämästä -elokuvassa (96. kulttuuriteko) Tomin ja Gerrin parisuhdeonni vaatii yleisön ollakseen olemassa, eivätkä katsojat näe, millaista heidän elämänsä oikeasti on silloin kun yleisöä ei ole paikalla. Näyttelijättäressä sama ajatus on viety vielä pitemmälle. Teatterista on tullut Julian todellisuus ja hän näyttelee jopa perheenjäsenilleen aina jotakin roolia. Lukija näkee usein sulkeissa sen, mitä Julia todella ajattelee, ja joutuu monesti kummastelemaan, miksi tämä sanoo jotain niin paljon ajatuksistaan poikkeavaa. Julia on taitava juonittelija ja osaa näytellä kaikki omalle puolelleen ja kääntää jokaisen tilanteen edukseen. Hauskin on ehkä kohta, jossa hän on tulkinnut näytelmätekstiä "väärin" ja lirkuttelee sitten vihaisen näytelmäkirjailijan uskomaan, että juuri niin hän oli sen tarkoittanutkin. Julian aikuinen poika pohtii, millainen hänen äitinsä mahtaa oikeasti olla, vai onko häntä edes olemassa. Hän sanoo Julialle, että hänen tekisi joskus mieli avata yllättäen ovi kun äiti on yksin huoneessaan, mutta pelkää, ettei sisällä olisikaan ketään.

Koko tarinan läpi kulkee outo vire, joka houkuttelee lukijaa epäilemään useampaakin hahmoa homoseksuaalisista taipumuksista. Julian aviomies esimerkiksi on vain hyvillään kun Julia synnytyksen jälkeen lakkaa viimein haluamasta seksiä ja tahtoo muuttaa eri makuuhuoneeseen nukkumaan. Julialla taas on vanhempi naispuolinen ystävätär, joka on koko elämänsä ajan rakastunut Juliaan, ja kaikki tietävät sen. Kun tämä lavertelee Michaelille mitä Juliasta ja tämän rakastajasta huhutaan, Michael vain naureskelee asialle hyväntuulisesti.

Tarina paisuu loppua kohden naiseuden ja itsenäisyyden ylistykseksi. Mihin miehiä tarvitaan, kun voi saada kunnon pihvin ja lasin olutta? Julia on kaikkine vikoineen niin värikäs, elävä ja uskomaton hahmo, että häntä itseään voi pitää eräänä maailmankirjallisuuden merkkiteoksista.

Aikakoneella 90-luvulle

100. kulttuuriteko 22.4.2011
Aikakone @ Viihdemaailma Ilona, Tampere

Nyt juhlitaan pyöreitä kulttuuritekoja, siitäkin huolimatta, että niitä pitäisi olla jo kasassa enemmän. 265 jäljellä ja kolmasosa missiosta on aika pian suoritettu! Juhlan kunniaksi tarjoilenkin teille nyt varsinaisen reliikin, muinaismuiston vailla vertaa, nostalgiapläjäyksen, joka vie takaisin jopa kuudentoista vuoden takaiseen aikaan. Hyvät lukijat: Aikakone!


Laskeskelin tässä mielessäni, että olin nähnyt Aikakoneen livenä viimeksi noin neljätoista vuotta sitten, jolloin olin Vierumäellä jollain superliikuntaleirillä (joka oletettavasti oli kallis, koska sinne oli hankittu Aikakone esiintymään). Muistan siitä keikasta sen verran, että bändillä ja kaikilla muilla oli kertakäyttösadeviitat päällä, koska taivaat ratkesivat, kuten niillä on tapana aina silloin kun vietän jonkinlaista ulkoilmaelämää. Silloin olin vielä niin pieni ja viaton, etten tiennyt paheellisesta rock'n'roll-elämästä vielä mitään, ja aloinkin tykätä Aikakoneesta vasta pari vuotta myöhemmin - ja silloin se oli jo auttamattomasti passé muiden kuudesluokkalaisten silmissä. Uskollisuus on kuitenkin kuulunut aina tapoihini niin bändien kuin tv-sarjojen suhteen, ja diggailin Aikakonetta vielä monta vuotta kestäen kaiken niskaani satavan halveksunnan. (Kaikkien ilmiöiden löytäminen jälkijunassa on myös kuulunut aina tapoihini - vrt. Seinfeld, Spice Girls, Twilight...)

Aikakone on siis tehnyt jo toisen comebackinsa ja se on uskomattoman hyvin onnistunut aina välttelemään kaikkia loogisia keikkapaikkoja, niin etten todellakaan ole saanut mahdollisuutta nähdä sitä livenä neljäntoista vuoden aikana. Aivan ilmeisesti uusi Viihdemaailma Ilona on siis vastannut kauan olemassa olleeseen tarpeeseen: jokunen viikko sitten siellä oli keikalla myös Pandora, toinen yhtä kaukainen suosikkini.



Kokemus oli varsin positiivinen, etenkin kun en tiennyt yhtään millaista lava-aktia pitäisi odottaa. Bändi ei yllättävää kyllä vaikuttanut ollenkaan väsähtäneeltä. Ei myöskään yleisö, jonka olisin odottanut olevan vähän nuorempaa yökerhosukupolvea, mutta olikin täynnä vielä itseänikin vanhempia muinaisjäänteitä. Aikakoneelle vaikutti olevan huutava tarve.

Bändi soitti aluksi muutamia biisejä uudelta levyltään, Vuosisadan rakkaustarina. Levy on Wikipedian mukaan ilmestynyt viime vuonna ja ylittänyt platinarajan (joka on muuten 20 000 levyä, eli ei edes kovin paljon). Ihmettelen suuresti, kuka tätä levyä on ostanut, sillä kaikesta uskollisuudestani huolimatta minäkään en ole sitä tehnyt. Toisaalta platinarajan ylittäminen määräytyy sen mukaan, kuinka paljon kaupat sitä tilaavat: "Esimerkiksi Popstars-bändi INDX myi platinaa, vaikka asiakkaille ei siirtynyt edes kultalevyyn oikeuttavaa levymäärää." (Wikipedia.) Eli kohta Aikakoneen uutta levyä saa luultavasti parilla eurolla Anttilasta.

En siis mitenkään halua paheksua ihmisiä jotka ovat levyn ostaneet, mutta oma uskollisuuteni on näin häilyväisen yhtyeen suhteen vähän kärsinyt - se ei ole ollut uskollinen minulle. Ensin sitä lopetetaan kolmen vuoden jälkeen, sitten tehdään comeback ja vahdetaan nimeä ja esityskieltä, ja sitten tullaan vanhojen aikojen muistoksi takaisin alkuperäisidean kanssa. Englanninkielinen vaihe sai varmasti kaikkien fanien tunteet viilenemään, eikä paluuta enää ollut.


En tunnistanut uusista kappaleista yhtäkään, eikä niitä onneksi soitettu monta. Aikakone tuntui ymmärtävän hyvin arvonsa nostalgisena komponenttina, ja soitti kaikki legendaariset biisit: Odota, Opettelen salaa, Tähtikaaren taa, Neiti Groove ja Keltainen. Vasta kuullessani ne nyt livenä tajusin, miten usein ne pyörivät päässäni ilman että edes tiedostan niiden alkuperää enää. Esimerkiksi Keltainen (toukokuu) on jatkuvasti mentaalisella soittolistallani näin keväisin. Lapsuuden suosikit jämähtävät mieleen varsin sinnikkäästi.

torstai 21. huhtikuuta 2011

Yhden trilogian loppu ja toisen alku?

98. kulttuuriteko 15.4.2011
Scream 3 (2000)

Nyt kun leffan katselusta on jo kulunut melkein viikko, tuntuu mahdottomalta muistaa tarkasti, mitä siinä tapahtui - ja mitkä asiat tapahtuivat ykkösessä, kakkosessa ja nelosessa. Yksi asia on kuitenkin varma: Sidneytä vainotaan taas. Parasta kaikissa Screameissa ovat olleet ne kohtaukset, joissa joku leffafriikki tulkitsee tapahtumia sen mukaan, mitä tapahtuisi seuraavaksi, jos kyseessä olisi kauhuelokuvan genrelle tyypillinen leffasarja. Kakkosessa tapettu Randy tekee paluun videokasetilla ja kertoo kameralle, mitä on odotettavissa, jos joku päättää luoda trilogian kolmannen osan. Ydinajatus on se, että kolmannessa osassa kyseenalaistetaan jokin alusta asti totena pidetty asia. Näin tapahtuukin, ja siksi Scream 3 onnistuu olemaan pitkään mielenkiintoinen. Lisää jännitystä elokuvaan tuo myös se, että tappajalla on käytössään äänenmuunnin, jonka avulla hän voi puhua puhelimessa kenen tahansa äänellä. Harmillista kyllä tämä paljastetaan katsojalla jo leffan alkumetreillä. Loppulahtaaminen on taas sitä samaa uskomattoman typerää kohkaamista, jossa murhaaja tilittää itkuisesti kaikki traumansa ja nousee kymmenen kertaa ennen kuin suostuu lopulta kuolemaan. SPOILERI: Kolmas osa on ainoa, jossa Ghostface-hahmon takana on vain yksi henkilö.



99. kulttuuriteko 16.4.2011
Scream 4 (2011)

Leffa alkaa mielenkiintoisella tavalla ja jälleen saamme tavata kolmen osan läpi hengissä luovineet Sidneyn, Galen ja Deweyn. Gale ja Dewey asuvat Woodsborossa, mistä kaikki sai ykkösosassa alkunsa, ja Sidney saapuu sinne kirjakiertueellaan. Hän on päättänyt olla olematta enää uhri ja astua valoon kirjoittamalla kirjan kokemuksistaan. Kun kolmikko on koossa tapahtumien alkulähteellä, alkaa taas sattua ja ihmisiä kaatuu kuin heinää niittotalkoissa. Elokuva on kuulemma saanut paljon hyviä arvosteluja, mutta mielestäni se ei tuo trilogiaan mitään muuta uutta kuin iPhonen. Tapahtumat toistavat osittain ensimmäisen osan tapahtumia ja nyt tehdäänkin leffafriikkien mukaan "re-makea". Pimeydestä valoon ryöminyt Sidney kuitenkin opettaa: "Don't fuck with the original!"

Leffan on sanottu aloittavan uuden Scream-trilogian, eli luvassa on luultavasti vielä kaksi jatko-osaa lähivuosina. Toivon todella, että niihin keksitään jotain vähän erilaista. Scream 4 onnistuu kuitenkin vangitsemaan hyvin tosi-tv-sukupolven julkisuushakuisen maailmankuvan ja kikkailee kekseliäästi nykyajan nettikulttuurilla. Leffaviittausten määrä on luonnollisesti myös valtaisa.

Mielenkiintoista on myös se, että Scream 4 ei ole tarjolla 3D-versiona.

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Fiktio ja elämäkerta

97. kulttuuriteko 13.4.2011
Johanna Adorján: Rakkaudessa erottamattomat (2010)

Tiedetään, olen hitosti jäljessä. Enää kuukausi ahkeraa opiskelua jäljellä ja sitten voin omistautua kesän ajan täysipainoisesti kulttuurille.

Bongasin tämän kirjan kirjaston vippilainoista ja lainasin kun ei muutakaan kiinnostavaa ollut tarjolla. Tarina vaikutti romanttiselta, kuten jo kirjan nimestä voi päätellä. Vanha pariskunta tekee kaksoisitsemurhan, koska mies on sairas ja vaimo ei halua elää yksin. Pojantytär kiinnostuu ja alkaa penkoa heidän menneisyyttään. Lueskelin kirjaa ihan mukavasti puoliväliin ja ajattelin, että onpas aika tapahtumaköyhä kirja kun loppu on kirjoitettu alkuun ja mitä yllättävää tässä nyt enää voisi tapahtua. Sitten luin takakannen ensimmäisen kerran kunnolla ja huomasin, ettei kyseessä ollutkaan romaani vaan elämäkerta. Suhtautumiseni muuttui täysin ja jouduin pohtimaan, miksi niin kävi. Mikä on se ratkaiseva ero fiktion ja ei-fiktion lukemisessa? Miksi elämäkertojen ei edes odoteta pitävän lukijoita jännityksessä? No tietysti siksi, että yleensä tosielämä ja media ovat jo spoilanneet tarinan. Pääministerin morsianta lukiessa tiesi, ettei loppu ole onnellinen. Kerronnassa on kuitenkin myös eroja. Esimerkiksi "seivaussanojen" käyttö on elämäkerroissa yleistä, siis muissa kuin omaelämäkerroissa. Koska kirjoittaja ei ole ollut paikalla, hän joutuu päähenkilön ajatuksia arvaillessaan käyttämään sellaisia ilmaisuja kuin "hänen on täytynyt ajatella" ja "paikalla olleiden mukaan hän vaikutti surulliselta". Luulen, että tämä kirja onnistui huijaamaan minua pitkään siksi, että Adorján ei ainakaan kirjan alkupuolella käytä paljon tällaisia ilmauksia. Mukana tarinassa kulkee fiktiivinen juonne: isovanhempien viimeisen päivän kuvittelu. Mitä he tekivät, mistä he puhuivat, mitä he ajattelivat ja mitkä olivat heidän viimeiset sanansa?

Johanna Adorjánin isovanhemmat selviytyivät holokaustista, muuttivat Unkarista Tanskaan, rakastivat musiikkia ja sanoivat aina lähtevänsä maailmasta yhdessä. Silti kukaan ei jaksanut sitä uskoa. Adorján kirjoitti heidän elämäkertansa tutkimalla papereita ja haastattelemalla perheenjäseniä ja isovanhempien ystäviä. Kaikilla tuntui olevan sama tarina: he olivat tyylikäs ja herttainen pari, joka rakasti musiikkia, puhui keskenään omaa kieltään, eikä mielellään puhunut keskitysleiriajoista. Adorján kirjoittaa samalla elämäkertaa elämäkerran kirjoittamisesta, kommentoi kohtaamiaan vaikeuksia ja antaa tapaamisilleen ihmisten kanssa jopa enemmän palstatilaa kuin isovanhempiensa elämälle. Kirja painottaakin enemmän tunteita kuin tietoa. Adorján ei saa selville paljon sellaista, mitä ei jo tiennyt - tai sitten hän ei kerro sitä meille. Hän käy kirjan kirjoittamisen avulla läpi omia tunteitaan ja alkaa vasta havahtua ajattelemaan, mitä hänelle merkitsee olla juutalainen. Outo sivujuonne tarinassa onkin se, kun kirjailija kokeilee juutalaisten seuranhakupalvelua, J-Datea, ja raportoi kokemuksensa siitä.

Melko fragmentoitunut pikku teos, mutta ihan mielenkiintoinen lukukokemus.

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Neljä vuodenaikaa

96. kulttuuriteko 13.4.2011
Vuosi elämästä (Another Year) (2010) 

Niin kuin tätä blogia ei olisi olemassa ilman sen lukijoita, Tomin ja Gerrin perheonnea ei olisi olemassa ilman yleisöä.

Leffa kertoo keskiluokkaisesta ja -ikäisestä pariskunnasta, heidän ystävistään ja perheestään vuoden ajalta. Kaikki vaikuttavat pitävän heitä todella onnekkaina, koska heillä on toisensa. Niinpä he näkevät asian itse samoin. Tosiasiassa emme kuitenkaan opi itse pariskunnasta juuri mitään ja näemme heidät harvoin kahden kesken. Silloin he yleensä analysoivat ystäviensä käyttäytymistä. Jokaiseen elokuvan vuodenaikaan kuuluu ainakin yksi lounas tai illallinen, jonka ääreen pariskunta kerää ystäviään ja perheenjäseniään. Olennaista näissä ruokaorgioissa on se, että vieras alkaa yleensä tuntea itsensä todella onnettomaksi ja itkeskellä.

Leffa alkaa ihan herttaisesti ja Tomia ja Gerriä täytyy pitää söpönä parina. Gerrin työkaveri Mary on heidän vakiovieraansa ja hänellä on aina kerrottavanaan pitkä ja pitkästyttävä tarina siitä, millaisia hankaluuksia hän kohtasi matkallaan parin luo. Humalatilastaan riippuen Mary on milloin pirtsakka sinkku, milloin epätoivoinen vanhapiika. Mutta ennen kaikkea Mary on symppis, empaattinen ja suloisella tavalla kaheli. Hän flirttailee mielellään pariskunnan pojan, Joen kanssa. Ongelmat alkavat kun Joe onnistuu viimein löytämään itselleen tyttöystävän ja tuo tämän vanhemmilleen näytille kun Mary sattuu olemaan samaan aikaan kylässä. Mary erehtyy sanomaan mielipiteensä tytöstä Gerrille ja saa tulevina kuukausina hyytävän kylmää kohtelua, joka ajaa hänet hermoromahduksen partaalle. Ja siinä vaiheessa Tomia ja Gerriä alkaa todella vihata.

Sivumennen sanoen, Joen tyttöystävä Katie hahmona on kuin Happy-Go-Luckyn (71. kulttuuriteko) Poppy olisi siirretty sellaisenaan tähän elokuvaan. Mike Leigh on ohjannut molemmat, keskenään aika erilaiset elokuvat. Happy-Go-Luckysta en tykännyt yhtään. Siinä missä se on lapsekkaan iloluontoinen ja naiivi, Vuosi elämästä on satiirinen ja kiero, aikuisten kiusantekoa hiekkalaatikolla. Tykkäsin, vaikka näytinkin leffan jälkeen pesukarhulta KISSin keikalla. (Note to self: vedenkestävä ripsiväri!)

Huonoja valintoja

94. kulttuuriteko 12.4.2011
Niin lähellä, niin kaukana (2003)

Anteeksi, anteeksi, anteeksi. Tuntuu aina tosi pahalta morkata aloittelevien elokuvantekijöiden tuotoksia, mutta ei voi mitään, koska tämä on kertakaikkisen huono leffa. Olin uskoakseni nähnyt tämän aiemminkin, todennäköisesti neulomisen vaikutuksen alaisena, mutta koska en muistanut siitä mitään, lainasin sen uudelleen. Kyseessä on Janne Heinosen ja Tommi Moilasen TAMKin viestintälinjan opinnäytetyö, nelikymmenminuuttinen lyhytelokuva.

Leffa on kivan näköinen, lähinnä siksi, että se on kuvattu kesällä ja saatu Suomen kesä näyttämään todellista idyllisemmältä. Juoni on kuitenkin ihan hattaraa eikä leffassa tapahdu yhtään mitään yllättävää tai erikoista. Kaikki juonenkäänteet ovat ilmeisiä ja ennalta-arvattavia, hahmot jäävät litteiksi ja ennen kaikkea ärsyttäviksi. Eräs näyttelijöistä (en ala sentään morkata aloittelijoita nimeltä) on niin suunnattoman surkea, että leffan katselusta tulee pelkästään sen takia tuskainen kokemus. Ja kun juoni ei tarjoa mihikään mitään uutta, siihen on pitänyt tunkea kaikki mahdolliset ongelmat: pettämiset, kännäilyt, läheltä piti -hukkumiset, ankarat isät, liian suuret vaatimukset, kompleksiset kaverisuhteet ja luuseriuden tuntemukset. Mitään näistä ongelmista ei lopulta selvitetä tai käsitellä, vaan lopulta todetaan vaan, että hei antakaa mun olla sellanen kun mä oon, vaikka mä en ees ite tiiä millanen mä oon! Ja matkan varrella luodaan liuta merkitseviä katseita.


95. kulttuuriteko 13.4.2011
Ville Ranta: Ohjeita rakastaville (2010) 

Ohuen ohut sarjakuvalärpäke kertoo siitä, miltä tuntuu rakastaa epätoivoisesti, siis mielestäni suoraan sanoen läheisriippuvuudesta. Pääosassa ovat kaksi nallea, jotka vuoroin keskustelevat suhteestaan, vuoroin kylpevät spermassa ja sydämissä. En arvosta tällaista pehmolelupornoa, enkä tykännyt myöskään lennokkaasta piirtojäljestä, joka näyttää tulleen viisivuotiaan kynästä.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Ihminen on ihmiselle susi

93. kulttuuriteko 10.4.2011
Punahilkka (Red Riding Hood) (2011)

Kyllä, huonompi kuin ensimmäinen Twilight-leffa. Kyllä, freudilainen tulkinta Punahilkka-sadusta. Ei, Shiloh Fernandez ei ole läheskään yhtä hot kuin Edw... Robert Pattison. Ja voi kyllä, susi on paljon kökömpi kuin Twilight-sudet. En siis voi suositella tätä leffaa kenelle tahansa.

Elokuva on kuitenkin hienon näköinen ja fantasiamaailman kaltainen pieni kyläyhteisö lumoava. Tarinaan tempautuu mukaan, vaikka Valerien rakkautta Peteriin ei voi parhaalla tahdollaankaan ymmärtää. Kyseessä on jälleen yksi vuosisadan rakkaustarina, mutta pehmopornoilukaan ei tee siitä uskottavaa. Täysin turha voice-over-kerronta ärsyttää suuresti, etenkin lopussa. Katsojan harhaanjohtaminen suden henkilöllisyyden suhteen on niin ilmiselvää, ettei siihen lankaan voi mitenkään mennä. Positiivista on se, etten ainakaan itse onnistunut silti arvaamaan oikein.

En tiennyt leffan juonesta mitään kun menin katsomaan sitä, joten kerron siitä vain vähän. Sisältöä ei ole niin paljon, että siitä kannattaisi julkisesti huudella. Kylää on vuosikausia terrorisoinut ihmissusi, jota on kuitenkin ilmeisesti menestyksekkäästi piileskelty jo kauan. Alussa rauha kuitenkin särkyy kun Valerien (Amanda Seyfried) sisko löydetään kuoliaaksi raadeltuna. Syntyy yhtenäinen sotarintama sutta vastaan ja sitä tappamaan kutsutaan myös kirkon edustaja (Gary Oldman). Metsästys muuttuu tragediaksi kun kyläläiset kuulevat, että susi on joku heidän keskellään elävistä ihmisistä. Ja lopulta paljastuukin, että sutta liikuttavat varsin inhimilliset tunteet.

Tykkäsin leffasta tosi paljon tosi pitkään, mutta jostain syystä lopusta jäi paha maku suuhun. Monia asioita jätettiin liian auki, ja suuri merkitys oli sillä, ettei tätä rakkaustarinaa vaan kertakaikkiaan saatu toimimaan kemian tasolla. Kuitenkin ihan viihdyttävä pläjäys, joka Twilight-fanien kannattaa katsoa ainakin sitten kun se tulee telkkarista. Maisemien takia vaikka. Ja tässä voisi muuten olla yksi puvustuksen Oscar-ehdokkaista!

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Näetkö otsikon taakse?

Ihailin tässä eräänä päivänä kaikkia laatimiani otsikoita ja huomasin, että olen käyttänyt niissä paljon viittauksia muihin teoksiin. Päätin siis laatia iloksenne pienen haasteen. Tunnistatko viittaukset? Tiedätkö miten ne liittyvät kyseiseen kulttuuritekoon? Saa kommentoida, vaieta, huijata, googlata tai vain odottaa vastauksia. Tässä ne ovat, kaikki intertekstuaaliset otsikkoni tähän mennessä. Suluissa kulttuuriteko, johon ne kuuluvat.

  1. Rastas ja Metso täälläkin soi (Metsolat)
  2. Mahotonta meininkiä (Ei kulttuuritekoa)
  3. Pyöreän pöydän paisanot (John Steinbeck: Ystävyyden talo)
  4. Tää on se ilta! (Ei kulttuuritekoa, Oscar-veikkaukset)
  5. The Adoration of Katja Kallio (Katja Kallio: Elokuvamuisti)
  6. Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin (Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys)
  7. Kundi kuin kameleontti (Rango)
  8. They shoot squirrels, don't they? (Winter's Bone)
  9. Oi ihana Verona! (Rakkauskirjeitä Julialle)
  10. Nuoren Hannahin kärsimykset (Curtis Sittenfeld: Unelmieni mies)
  11. Mummoilu on vasta mukavaa (Anni Nykänen: Mummo)

Mummoilu on vasta mukavaa

92. kulttuuriteko 10.4.2011
Anni Nykänen: Mummo (2010) 


Jatketaanpa hetki sarjakuvan tiimoilta. Tämäkin albumi oli Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaana. Olin muuten vähän hämmentynyt siitä, että näitä finalisteja oli kirjastosta hyvin saatavilla vielä torstaina ja ne oli jopa auliisti laitettu esille niin ettei niitä tarvinnut edes itse tonkia hyllystä. Minulla on tällä hetkellä kaiketi neljä ehdokasta lainassa, mukaan lukien toinen voittajista (josta joku on viikonlopun aikana tehnyt varauksen). Tällainen ei ikinä onnistuisi "Kirja-Finlandian" ehdokkaiden suhteen. Varausjono olisi kilometrien mittainen jo ennen ehdokkaiden julkistamista. Onko siis tulkittava, että Sarjakuva-Finlandia ei herätä sarjakuvien lukijoissa yhtä suurta arvostusta kuin Finlandia kirjojen lukijoissa? Vai onko asia nähtävä niin, että sarjakuvan lukijat ostavat haluamansa sarjakuvat ennemmin kuin lainaavat ne kirjastosta?

Pohdiskelin tätä sarjakuvien ostamisen problematiikkaa jo eilen Tampere Kuplii -tapahtumassa. Uutuuskirjathan ovat superkalliita, enkä koskaan osta niitä. Jos haluan todella lukea jonkun uuden kirjan, varaan sen kirjastosta ja kitisen siitäkin 80 sentin maksusta. Siitä huolimatta asuntomme pursuilee kirjoja, koska haalin niitä sitäkin enemmän Kirjatorilta, divareista ja kierrätyshyllyiltä. Siispä olen yrittänyt nyt pitäytyä siinä, että en alkaisi ostella sarjakuvia vielä lisäksi. Mutta uutuussarjakuvat ovat kyllä halvempia kuin uutuuskirjat. Toisaalta, onko niissä enemmän vai vähemmän vastinetta rahalle, kun tekstiä on vähän, mutta kuvia paljon? Ainakin värillisissä sarjakuvissa on enemmän vastinetta kuin mustavalkoisissa, eikö? Sarjakuvia harvoin näkee alennusmyynneissä niin että diili olisi oikeasti hyvä. Ehkä niillä on taipumusta kerätä itseensä ajan myötä lisää arvoa, kun kirjoilla kestää pari vuotta päätyä ensin kahden euron viikoille ja sitten sata vuotta päätyä metsästettyjen harvinaisuuksien listalle.

No niin. Asiaan. Olen nyt kirjoittanut tätä tekstiä jo kolme päivää pääsemättä itse Mummoon. Albumi kertoo aika lailla nimensä mukaan mummosta ja mummoilusta. Mummo ruokkii kaikki nälkäänäkevät, raahaa melkeinpä maahanmuuttajan kadulta kotiinsa syömään. Mummo neuloo kuten mummojen kuuluukin ja ollessaan dopingin tarpeessa lorauttaa kahvin sekaan teräviä. Mummo latelee nuorisolle kovia sanoa ratikassa: "Istukaa nyt niin jaksatte vanhana seistä!" Mummo varautuu tulevaisuuteen katselemalla yksiöitä valmiiksi sitä aikaa varten kun vaari kupsahtaa - ja kertoo tämän vaarille. Mummolla on tietysti kissa, joka muistuttaa enemmän palloa kuin kissaa. Kun mummo ja vaari muuttavat kerrostaloasuntoon, mummon suosikkiharrastus on naapurien kyttääminen - ja kun toimintaa ei kuulu, mummo hakkaa seinään ja huutaa: "Olisko jo parisuheneuvottelun aika!?!" Kun puhelinmyyjä sanoo sanan "ilmainen", mummo tilaa kaikki lehdet mitä hällä on tarjota.

Mummo on siis aika klassista mummoille irvailua, kuitenkin hyvällä maulla ja mielellä. Jääkaappimme ovessa oli joskus Lahdessa postikortti. jossa luki: "Ärhäkkä asenne ehkäisee dementiaa". Mummo-albumi kokonaisuudessaan julistaa samaa ideologiaa. Suosittelen. (Ideologiaa ja albumia.)

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Tampere Kuplii

91. kulttuuriteko 9.4.2011
Tampere Kuplii @ Siperia, TR1, Rupriikki jne, Tampere


Elämäni ensimmäiset sarjakuvafestarit alkoivat pienehkön katastrofin merkeissä. Olin hyvissä ajoin tällä viikolla printannut ohjelman ja merkinnyt siihen kaikki paneelit, julkaisut, tapahtumat, puheet ynnä muut, joita halusin mennä katsomaan. Tänään aamulla heräsin aikaisin vielä askartelemaan hienon ohjelman, johon kirjasin vain kaikki todella kiinnostavat ohjelmanumerot, myös Vihtorin kirjaston kirjamessuilla (ks. edellinen blogimerkintä). Koodasin ohjelmanumerot eri värikoodein niiden kiinnostavuusasteen mukaan ja pähkäilin koko prosessin kanssa ainakin tunnin kahvia juodessani. Kun olin valmis, soitin ystävälleni, jonka kanssa olimme lähdössä tapahtumaa tutkailemaan. Puhelun aikana kävi ilmi, että olin onnistunut printtaamaan viime vuotisen ohjelman! Kyllä otti päähän, ja syytän tästä tapahtuman nettisivuja! Onneksi uutta ohjelmaa ei tarvinnut ruveta askartelemaan, koska tämän vuoden lauantaipäivän ohjelmassa ei ollut kerrassaan mitään kiinnostavaa. Niinpä kävimme vain katsastamassa myyntipöydät ja Pienlehtimarssin, jossa omakustantajat myivät tuotoksiaan ja kaikenlaista pientä sälää. Osa oli vähän turhankin innokkaita ja sarjakuvat sillä sektorilla olivat ehkä liiankin undergroundia minun makuuni. Sarjakuva-Finlandia-näyttelyssä olivat esillä kaikki vuoden finalistit eli albumien suurennetut kansikuvat ja tekijöiden omakuvat.

Tuuli Hypénin omakuva. (Nanna-albumi, 13. kulttuuriteko.)
Sanna Ala-Ojalan omakuva. (Huomenna on se päivä -albumi, 87. kulttuuriteko.)
Sarjisfestareilla oli kyllä hyvin tarjolla kaikenlaista ohjelmaa kaiken ikäisille osanottajille. Myytävää tavaraa pursusi ovista ja ikkunoista aina Hello Kitty -roinasta Super Mario -pehmoleluihin asti. Cosplay-porukalle tapahtumalla lienee tietysti erityisen suuri merkitys. Minä ja ystäväni harmittelimme suuresti kiinnostavien ohjelmanumeroiden puutetta, sillä viime vuonna ohjelmassa olisi ollut vaikka mitä hauskaa. Milla Paloniemen ja Anni Nykäsen eläinhahmopiirrostyöpajaan olisi ollut kiva mennä piirtämään pesukarhuja, mutta koska ohjelmassa luki "lapsille", jätimme senkin väliin.

Täytyy vielä lisätä, että osallistuin torstaina Metsossa sarjakuvaäänestykseen ja olin siinä voitokas. En tiedä vielä mitä voitin, mutta odottelen pakettiani innostuksen vallassa.

Festariostokseni: Vanha Sarjari-lehti, pöllöpinssi ja ompelutarvike-kaulakoru.






lauantai 9. huhtikuuta 2011

Maailman pienimmät kirjamessut

90. kulttuuriteko 9.4.2011
Vihtorin kirjaston kirjamessut @ Vihtorin kirjasto, Hotelli Tammer, Tampere

Maailman pienimmiksi kirjamessuiksi tähtäävä Vihtorin kirjaston kirjamessut järjestettiin tänä viikonloppuna ensimmäistä kertaa Hotelli Tammerissa. Messut toteutettiin täysin vapaaehtoisvoimin kun kävi ilmi, ettei Tampereella aiota tänä vuonna järjestää kirjamessuja. En yhtään ihmettele, ettei kirjamessuja enää Tampereen Messu- ja Urheilukeskuksessa (tamperelaisittain Pirkkahallilla) haluta järjestää. Marmatin jo aiemmin (täällä) siitä, miten Henki ja Elämä -kirjamessut pilattiin, tuhottiin, revittiin ja raiskattiin siirtämällä ne Pirkkahalliin ja alkamalla ottaa sisäänpääsystä maksu. Kävin uudistetuilla messuilla ensimmäisen kerran kun ne järjestettiin, mutta olin pettynyt. Henkeä ja elämää ei ollut enää, messut olivat käytännössä sama tapahtuma kuin Helsingin kirjamessut (joille teemme vuosittain matkan lukupiirin kanssa), mutta pienemmät. Eikä niiden suosio ollut lainkaan samaa luokkaa kuin Siperiassa järjestettyjen Henki ja Elämä -messujen, Helsingin kirjamessuista nyt puhumattakaan.

Niinpä, uudet ilmaiset kirjallisuustapahtumat ovat aina tervetulleita. Valitettavasti tänä viikonloppuna osuivat päällekkäin Vihtorin kirjaston kirjamessut, Naiskulttuuripäivät ja Tampere Kuplii, joten päivä meinasi mennä kiireiseksi sukkuloinniksi ja NaKuilun jouduin jättämään kokonaan väliin. Kävimme kuitenkin uskollisen ystäväni, tiikerin päiväunen ja Karibian aurinkoni kanssa kuuntelemassa messujen avajaislöpinät ja ensimmäisen Lause-Finlandian jaon. Tapahtuman tuottaja Jussi Lähde juonsi tyylikkäästi Reinoissa ja Marko Kulmala, joka valitsi Lause-Finlandian voittajan, oli symppis ja osasi pitää puheet hyvin aisoissa.

Vasemmalla kirjailija ja tuottaja Marko Kulmala ja oikealla Vihtorin kirjamessujen tuottaja Jussi Lähde.
En pitkästytä lukijoitani listaamalla kaikkia Lause-Finlandia-ehdokkaita, koska kaikkien ehdokkaiden hienoutta oli vain yksinkertaisesti vaikea ymmärtää ja Kulmalan perustelutkin soljuivat osittain ohi korvien. Oma ennakkosuosikkini oli kuitenkin Tuomas Kyrön "Kyllä minä niin mieleni pahoitin." Se, kuten Kulmala totesi, kuvaa osuvasti tietynlaista ihmistyyppiä, jota hänen sanojensa mukaan esiintyy vain Suomessa, lisääntyvissä määrin. Toinen suosikkini oli Esko Valtaojan lause: "Jokainen kuutiotuuma avaruutta on ihme." En osaa sanoa miksi. Se vain on kaunis.

Lause-Finlandian voitti kuitenkin lopulta Petri Tammisen lause: "Danny tuli Vääksyyn.", jonka voi löytää hänen teoksestaan Muita hyviä ominaisuuksia (2010). Päätös varmaankin sekoitti pääni hetkeksi, koska missasin perustelut täysin, mutta ehkä lause puhuu lukijoille omaa kieltään. (Minulle se ei puhu.) Tamminen tuli itse noutamaan palkintonsa, jonka arvo on nolla euroa (mutta sai hän sentään kukkia) ja joka on siis maailman pienin kirjallisuuspalkinto. Tamminen sanoi, että olo on kuin olisi juossut maratonin, tullut viimeisten joukossa maaliin ja saanut sitten kuulla, että otti kymmenen kilometrin kohdalla tyylikkään askeleen. Herttaisen oloinen tyyppi.

Oikealla Lause-Finlandian voittaja Petri Tamminen.
Petri Tammisen teoksia usein hehkutetaan kirjallisuuden luennoilla ja Enon opetukset oli jopa Finlandia-ehdokkaana. Kuunneltuani kirjan äänikirjana täytyy kyllä tunnustaa, etten ymmärrä miksi. Mutta en useinkaan ymmärrä, miksi tiettyjä kirjoja arvostetaan niin kovin. Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani, joka myös oli Finlandia-ehdokkaana, oli erittäinen tuskaista luettavaa. (Enkä todellakaan halua nähdä Pussikaljaelokuvaa, koska kirjassakaan ei tapahdu yhtään mitään.) Alexandra Salmelan teos 27 eli kuolema tekee taitelijan oli myös Finlandia-ehdokkaana ja siitä taas pidin kovasti (18. kulttuuriteko). Mutta en halua tässä nyt kritisoida arvostettuja kirjailijoita, vaan pikemminkin sanoa, että juuri siksi opiskelen kirjallisuutta: ymmärtääkseni paremmin, mitä arvostetaan ja miksi.

Lause-Finlandia-palkinto tuoreeltaan.
Ennen kuin loikkasimme kirjallisuudesta sarjakuvan puolelle, ratsasimme myyntipöydät, joita oli valitettavan vähän, ja kävimme kuuntelemassa hetken verran Perussuomalaisten puolelle loikanneen Veltto Virtasen eläväistä kertomusta hänelle tärkeästä kirjasta, joka oli Nietzschen Näin puhui Zarathustra. Virtanen oli verhoutunut yltä päältä Beatlesiin (paita ja kolme rintanappia) ja oli yhtä tyylikäs kuin aina!

Loppuun saatettu kirja

89. kulttuuriteko 7.4.2011
Mark Spragg: Kesken jäänyt elämä (2004) 

Lukupiirikirja, eli siis jälleen kirja, jota en olisi ikinä itse valinnut. Kävin katsomassa leffan silloin kun se pyöri teattereissa, ja sekin oli muistaakseni tylsä. Voisi siis kuvitella, että myös kirja olisi tylsä. Tylsyys ehkä kuitenkin sopii paremmin kirjallisuuteen kuin elokuviin. Niinpä tämä lukukokemus ei jäänyt pelkästään nihkeäksi.

Jean (leffassa Jennifer Lopez) ja hänen tyttärensä Griff ottavat hatkat asuntovaunustaan kun Jean saa taas kerran silmänsä mustaksi. He lähtevät hyvissä tunnelmissa roadtrippailemaan, mutta kun auto hajoaa, täytyy keksiä jotain pysyvämpää. Jean vie tyttärensä kuolleen aviomiehensä isän luokse tuppukylään, josta on itsekin alkujaan kotoisin. Isoisä ja pojantytär eivät ole kumpikaan tienneet toistensa olemassaolosta ja molemmat tutustuvat mielellään toisiinsa ja viihtyvät yhdessä. Einar-isoisä ei kuitenkaan voi sietää Jeania silmissään, koska syyttää tätä vuosien jälkeenkin poikansa kuoleman aiheuttamisesta. Oman herttaisen maalaislisänsä tarinaan tuo Mitch, Einarin vanha rintamakaveri, jonka karhu on raadellut lähes hengiltä. Kirjassa ei tapahdu juuri muuta kuin ihmisluonnon pohdintaa ja se, että tuo kyseinen karhu napataan kiinni lähistön eläintarhaan. Pakollisen visiittinsä tarinaan tekee uudestaan myös Jeanin hakkaajapoikaystävä.

Tunnelma on tässä kirjassa mukavan leppoisa kaikista repivistä tuskanpurkauksista huolimatta. Jopa pesukarhuja pyörii perhepiirissä. Vähän lukemista kieltämättä häiritsi se, että kuvittelin Jeanin koko ajan J'lo:ksi, ja kun kirjassa kuvaillaan naisen takapuolen muhkeita muotoja, joita kaikki miehet himoitsevat, mieleen hiipii jatkuvasti kuva Jenniferin latinotakalistosta. (Niin ja muuten, kirjassa ei sanallakaan viitata siihen, että Jeanissa virtaisi latinoverta.)

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Teinimuistoja

87. kulttuuriteko 4.4.2011
Sanna Ala-Ojala: Huomenna on se päivä (2010) 

Lukaisin tämän pinkkikantisen sarjakuvateoksen maanantaina bussimatkan ja työpäivän aikana ja tykkäsin siitä kovasti. Teos oli ehdolla Sarjakuva-Finlandian saajaksi, mutta potin korjasivat yhdessä Kati Kovacsin Kuka pelkää Nenian Ahnavia ja Heikki Paakkasen Amerikka. Lainasin jälkimmäisen juuri kirjastosta, mutta en ole ehtinyt vielä käydä sen kimppuun. Palkinto jaettiin tänään Tampereen yliopistolla Tampere kuplii -tapahtuman yhteydessä. Olisin halunnut mennä seuraamaan palkinnon jakoa, mutta sen sijaan kärvistelin viereisessä luentosalissa kirjallisuuden luennolla. Lohduksi sentään bongasin voittajat valinneen M. A. Nummisen yliopistolla.

Albumi perustuu Sanna Ala-Ojalan peruskoulun aikaisiin päiväkirjamerkintöihin ja siitä välittyy hyvin yläasteikäisen tytön ajatusmaailma ihastuksineen ja kaveriongelmineen. Enimmäkseen sarjakuva koostuu ruuduista, joissa tyttö esiintyy yksin kuin puhuen kameralle. Näistä ruuduista tulee kuitenkin kivasti esiin se miten ihminen ilmeilee ja elehtii puhuessaan. Siirtyminä ajasta tai ajatuksesta toiseen toimivat koko sivun kokoiset kuvat jostain yksityiskohdasta tai tilanteesta. Mitään varsinaista juonta tarinalla ei ole, mutta kyseessä on jonkin sortin kasvukertomus. Takakannessa Ala-Ojala toteaa, että yhtäkään näistä hetkistä ei vaihtaisi pois, ainuttakaan ei haluaisi elää uudelleen.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Homokausti

88. kulttuuriteko 5.4.2011
Teatteri Silmänkääntäjä: Edward II @ Tukkateatteri, Tampere

No niin! Sain viimein teatterivuoden polkaistua käyntiin ja voin olla ylpeä itsestäni. Tukkateatterin tilat ja Silmänkääntäjän ryhmä olivat minulle uusia tuttavuuksia. Välillä sitä saa oikein yllättyä siitä mitä kaikkea Tampereelta vielä voikaan löytyä. (Tänään minulle selvisi mm. se että täällä on kaupunginosa nimeltä Tasanne.)

Edward II on Christopher Marlowen kirjoittama näytelmä, jonka Niko Suominen on sovittanut ja ohjannut nykyaikaan sopivaksi pyrkien ”olemaan uskollinen Marlowen hengelle”. Näytelmän toteuttaminen juuri nyt pyrkii epäilemättä ottamaan kantaa ”homofobiaan”, joka toistuvasti on noussut esiin mediassa viime vuosina. Käsiohjelma julistaakin: ”Niin kauan kuin ihmisen seksuaalinen suuntautuminen herättää kohua julkisuudessa, ei voida puhua todellisesta tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta”.

Näytelmä kertoo Englannin kuninkaasta, jolla on oma miespuolinen suojattinsa, jota koko muu valtakunta vihaa. Gaveston, jota Henri Jokinen mielestäni hienosti tulkitsee, on kyllä jotenkin olemukseltaan niin limainen mies, että kuninkaan viehtymystä häneen on vaikea ymmärtää. Kuningas vaikuttakin olevan täysin rakkauden sokaisema, eikä tunnu välittävän valtakunnastaan ollenkaan, kunhan vain saisi pitää Gavestoninsa. Kuningatar on onneton, koska kuningas ei rakasta häntä, ja koko homma muistuttaa lopulta Kauniita ja rohkeita, kun kuningattarella on suhde Mortimerin kanssa,  joka myös haikailee Gavestonin perään, vaikka julkisesti lietsookin homovihaa ja vallankaappausta. Herkullisinta koko näytelmässä on tietysti kirkon panos asioihin, ja arkkipiispaa esittävä Terhi Romo on uskomattoman hilpeä ja ilmeikäs roolissaan. (Vaikka sivumennen sanoen kirkko joka ei hyväksy homoja ei kovin helposti hyväksy naispappejakaan. Mutta luultavasti roolitus johtuu Silmänkääntäjän miespulasta.)

Aina kun arkkipiispa oli äänessä viihdykettä riitti. Kuitenkin aika pian puolivälin jälkeen koko näytelmä alkoi puuduttaa ja sitä pitkitettiin ja pitkitettiin kauan sen jälkeen kun loppuratkaisu oli jo selvillä. Valot sammutettiin ja sytytettiin loppupuolella ihan liian monta kertaa ja rönsyilevästä lopusta olisi voinut karsia paljon. Kyseessä oli lopulta kunnon shakespearelainen tragedia.

Näytelmässä käytettiin kekseliäästi sateenvarjoja aseina ja kilpinä, mutta kaasunaamareihin ja muoviin verhoutuminen ja homokuninkaan ruiskiminen suihkupullolla meni yli hilseen. Lopussa uskonnollinen kappale toimi ihan kivasti ironisena elementtinä.

Huom. En skipannut 87. kulttuuritekoa vaan päivitän sen myöhemmin. Tämä ehti valmistua ennen sitä.

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Vuoden noloin merkintä

86. kulttuuriteko 3.4.2011
Hanna Pakarinen @ Megasale, Tampereen Messu- ja urheilukeskus

Okei, tiedän, että tämä on tosi epäcool merkintä kahdestakin syystä. Ensinnäkään tässä maailmassa ei ole enää ollenkaan coolia tykätä Hanna Pakarisesta - ja joissain piireissä se ei ole koskaan ollutkaan. Toiseksi, onhan tämä aika säälittävää meininkiä, että minut saa houkuteltua keikoille enää vain alennusmyyntien varjolla tai solidaarisuudesta kaverille.

Olen kuitenkin tykännyt Hannasta siitä ensimmäisestä Idols-koelauluhetkestä lähtien ja kuluttanut joskus puhki hänen levyjään. En ole moneen monituiseen vuoteen nähnyt Hannaa livenä, joten Megasale tarjosi kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Täytyy sanoa, etten erityisemmin arvosta Hannan siirtymistä suomenkieliseen lyriikkaan. Alun totuttelun jälkeen lauleskelu alkoi kuitenkin kuulostaa ihan hyvältä. Eniten keikassa häiritsivät artistin vaatteet. Hannalla täytyy olla stylisti joka on joko sokea tai ilkeä. Muistan monelta aiemmalta keikalta sen, että Hannalla on aina ollut rumia, omituisesti istuvia pussittavia säkkejä, jotka ovat poikkeuksetta mustia. Euroviisut olivat poikkeus, niihin oli tietysti panostettu näyttävällä mekolla. Mustassa värissä ei ole mitään vikaa, mutta jotenkin Hanna onnistuu aina pukeutumaan täysin väärän muotoisiin vaatteisiin, jotka saavat hänet lihomaan. Ärsyttävää.

Perhe on tärkein

85. kulttuuriteko 3.4.2011
Kummisetä (The Godfather) (1972)

Huh, leffalakko loppui ja sain kuin sainkin alulle projektini katsoa Kummisedät tänä vuonna, kiitos sinnikkään avomieheni. Lähes kolmituntisen sohvamaratonin jälkeen tuntuu siltä, että olen tehnyt Todellisen Kulttuuriteon. Tiesin leffasta etukäteen sen, että se on vanha, superpitkä, kertoo mafiasta ja että siinä löydetään hevosen pää sängystä. Katsoessani sitä bongasin kuitenkin monia juttuja, joihin Gilmoren tytöissä viitataan. Kyseessähän on siis todellinen klassikko, joka on IMDB:n toiseksi paras leffa.

Marlon Brando, joka näyttää ihan pomoltani, on mafiaperheen pää, joka tyttärensä häissä hoitelee bisneksiä ja kähisee elämänohjeita tyyliin: "Mies joka ei vietä aikaa perheensä kanssa ei ole mikään mies". Pomolla on poikia, jotka Al Pacinoa lukuunottamatta osallistuvat innokkaasti "perheyrityksen" pyörittämiseen. Pacinon esittämä Michael on pojista se kapinallinen, joka ei halua osallistua hevosenpääjuttuihin, vaan yrittää elää kunniallista elämää rakastamansa naisen kanssa. Kun isäpappaa ammutaan ja käyntiin pyrähtää mieletön mafiasota, Michael joutuu kuitenkin ottamaan ohjat käsiinsä, eikä aikaakaan kun hän on jo täysin kovaksikeitetty ja perii lopulta Kummisedän tittelin. (Sori nyt, mutta kyllä saan spoilata 40 vuotta vanhan leffan.) Matka tähän pisteeseen on mielenkiintoinen ja elokuva on oikeasti hyvä, vaikka sitä niin kauan kammoksuin. Ensimmäinen tappo sävähdyttää, toinen säälittää, kolmas turhauttaa ja viidennentoista kohdalla sitä huutaa "Noi on ihan moraalittomia!" mutta kolmaskymmenes onkin sitten jo arvattavissa. Varsinainen lahtaamisleffa totta vieköön, mutta viihdyttävä, uskomatonta kyllä. Vanhoille elokuville tyypillinen rauhallinen etenemistahti, pääpaino dialogissa ja tarinan eeppisyys takaavat hyvän elokuvaillan. Magnifico!

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Nuoren Hannahin kärsimykset

84. kulttuuriteko 2.4.2011
Curtis Sittenfeld: Unelmieni mies (2006) 

Vaikea kuvailla niitä fiiliksiä joita tämä kirja minussa herätti. Luin taas ihan tajuttoman kauan, vaikka kirja on tosi lyhyt, ja tätä oli mukavaa lueskella luku kerrallaan aina välillä kiireiden lomassa. Lähinnä tästä jäi käteen sellainen tunne, että kirja on niin yhdentekevä (kuitenkin hyvällä tavalla, toisin kuin esimerkiksi Candace Bushnellin Neljä blondia), että minun on täytynyt missata jotain ja oikeasti se onkin tosi syvällinen. Fiilis vain pahenee kun lukee kirjan saamia ylistäviä arvosteluja.

227-sivuiseen kirjaan on ahdettu tapahtumia Hannah Gavenerin elämästä neljäntoista vuoden ajalta. Se on aika kunnianhimoinen pyrkimys, jossa Sittenfeld onnistuu hyvin luoden pieniä tuokiokuvia Hannahista eri ikäisenä. Jokainen luku kertoo ikään kuin oman pienen tarinansa ja seuraavassa luvussa tuodaan kuin ohimennen esiin, mitä tärkeää lukujen välissä on tapahtunut.

Kirjan juoni on siis todella, todella yksinkertainen ja banaali. Alussa Hannah majailee tätinsä luona, koska perheen isä on heittänyt perheensä pihalle ja avioeroa viritellään parhaillaan. Isä on hallitseva tuulenpuuska, tornado, pyörremyrsky, siis ylipäänsä säätila, jonka mukaan on elettävä. Isä jättää Hannahiin traumoja, joista hän ei tahdo päästä yli koko tarinan aikana. Lisäksi Hannahilla on rumat silmälasit, isot tissit ja kaikki muut teini-iän ongelmat, minkä takia hän ei usko koskaan saavansa poikaystävää. Kun hän lopulta saa, ei hän usko sitä siltikään, eikä osaa arvostaa miehen hyväntahtoisuutta. Seuraavaksi hän säntääkin erikoislaatuiseen vapaaseen suhteeseen, jossa mies kohtelee häntä huonosti, mutta tuo säpinää elämään. Tietenkin Hannahilla on myös ylen kaunis ja fiksu sisko ja seksiä tihkuva miestennielijäserkku, jotka saavat Hannahin tuntemaan itsensä alituiseen kömpelöksi ja rumaksi. Kaiken takana kummittelee koko ajan pakkomielle pojasta, jonka kanssa Hannah kirjan alkupuolella viettää automatkan verran aikaa ja rakastuu. Kymmenen vuotta myöhemmin hän viimein ottaa ratkaisevan askeleen tavoitellakseen unelmiensa miestä, ja kirja huipentuu Hannahin kirjeeseen, jossa hän selittää viimeiset vaiheensa entiselle terapeutilleen. En vielä spoilannut mitään kovin raskauttavaa, mikäli joku haluaa lukea kirjan. En siis myöskään kerro miten kaikessa käy ja kuinka asiat järjestyvät, mutta vihjaan, että kyseessä on erittäin tavanomainen kasvutarina. Hannah oppii hyväksymään itsensä, pukeutumaan ja meikkaamaan paremmin, pääsee katkeruudestaan ja muuttuu kaikin puolin kivemmaksi ihmiseksi tehden matkan varrella erikoisiakin valintoja.

Sittenfeldin edellinen romaani Prep - elämänkoulu on ollut vuosia hyllyssäni ja luin sen joskus nelisen vuotta sitten kun olin juuri eronnut, ja vollotin koko ajan. En muista kirjasta juuri mitään, mutta surumielinen fiilis on jäänyt voimakkaasti mieleen. Luultavasti tosin surumielellä on enemmän tekemistä minun kuin kirjan kanssa, mutta jos nyt oikein muistan, kirjan sankarittarella Leellä on hyvin samanlaisia ongelmia kuin Hannahilla - uskoakseni jopa niitä liian isoja tissejä myöten. Pakkomielle johonkin poikaan liittyen oli myös iso osa juonta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat katoliseen sisäoppilaitokseen ja tiivis yhteisö ja lyhyempi ajanjakso kuin Unelmieni miehessä luovat jotenkin tiiviimmän tunnelman ja kirja pitää otteessaan paremmin. Jos Sittenfeldiin siis haluaa tutustua, suosittelen mieluummin Prepin lukemista.





Yhteenveto maaliskuun jälkeen

Leffat: 48
Kirjat: 16
Sarjakuvat: 9
Tv-sarjat: 2
Taidenäyttelyt: 3
Keikat: 2
Festarit/messut: 1 (Tampere Film Festival laskettu leffoihin)
Stand up: 1
Muut: 1 (Oscar-gaala)

Yhteensä 83. Maaliskuun jälkeen summan pitäisi laskujeni mukaan olla 90. Eihän tässä sitten kovin pahasti jäljessä olla. Pari kulttuuritekoa tulossa heti kun ehdin kirjoittaa.

lauantai 2. huhtikuuta 2011

Fredi ja Ilona

83. kulttuuriteko 30.3.2011
Fredi Lilius @ Ilona, Tampere

Nordea tarjosi "nuorille asiakkailleen" (jollainen en ole, eikä ole avomiehenikään, jolle kutsu tuli) stand up -illan uutuuttaan kiiltelevässä viihdemaailma Ilonassa. Stand up-keikka kesti alle puoli tuntia ja oli melkoinen pettymys, mutta avokätisesti jaetut drinkkiliput tekivät tilaisuudesta silti ihan kivan. Oli myös hauska käydä katsastamassa Ilona ennen varsinaista aukioloaikaa, sillä se ei oikein vaikuta paikalta johon useinkaan muuten eksyisin. (Olisin kyllä halunnut mennä katsomaan Pandoraa sinne viikko sitten perjantaina, mutta se sataan kertaan mainittu rahapulani esti aikeen.) Fredin läpät eivät oikein uponneet, ei edes suomenruotsalaisten itseironisointi. Kai aiheesta nyt muutakin olisi irronnut kuin "pappa betalar"- ja homojutut? Varmaan yli puolet keikasta kului koirista vitsaillen, eikä chihuahuastakaan ihan kauhean jännittäviä vitsejä revitä minuuttitolkulla. Vertasin keikkaa ehkä liiaksi edelliseen stand up -kokemukseeni, joka oli Ismo Leikolan harjoittelukeikka "Ismo Leikola kasvaa ihmisenä" -esitystään varten Ylioppilasteatterilla viime vuonna. Vaikka treenit venyivät melkein kolmituntisiksi, Ismo osasi viihdyttää vatsalihakset kipeiksi.

Sain yhden oppimispäiväkirjan valmiiksi ja jäljellä on niin ollen enää 666 koulujuttua, joten yritän skarpata kulttuurinkin suhteen lähipäivinä.