lauantai 30. maaliskuuta 2013

Eeppistä pääsiäistä!


82/365
David Mitchell: Pilvikartasto (2003)
Suom. Vesa Suominen

Aviomieheni ilmoitti jo ajat sitten, että menemme katsomaan Pilvikartaston elokuviin. Trailerin nähtyäni tulin siihen johtopäätökseen, että kyseessä on juuri sellainen leffa, jonka aikana tipahdan täysin ja lohduttomasti kärryiltä. Kun sitten selvisi, että leffa perustuu kirjaan, päätin lukea sen ennen elokuviin menoa tipahtamisen ehkäisemiseksi.

Vaikka kyseessä on yli kuusisataasivuinen järkäle, olin itse asiassa aidosti kiinnostunut siitä. Alku vaikutti hyvin tuskaiselta, mutta päätin taistella. Hyvä niin, sillä kirja koostuu useista kertomuksista, eivätkä kaikki suinkaan ole niin tappavan unettavia kuin ensimmäisen tarinan ensimmäinen puolikas.

Kun ensimmäinen tarina loppui ärsyttävästi keskellä lausetta kesken, oli minun pakko selvittää, tuleeko sille jatkoa ja missä vaiheessa. Kirjan rakenteen ymmärtäminen auttoikin hahmottamaan tarinaa ja olemaan sen kanssa kärsivällinen. Niinpä selvitän sen tässä.

Pilvikartaston rakenne:
  1. Adam Ewingin matkapäiväkirja 1800-luvulta, ensimmäinen osa.
  2. Säveltäjä Robert Frobisherin kirjeitä 1930-luvulta, ensimmäinen osa.
  3. Toimittaja Luisa Reyn seikkailu 1970-luvulla, ensimmäinen osa.
  4. Kustannustoimittaja Timothy Cavendishin tarina 1990-luvulla (?), ensimmäinen osa.
  5. Klooni Sonmi 451:n haastattelutaltiointi tulevaisuudessa, ensimmäinen osa.
  6. Kirjan keskuskertomus: Zachryn tarina maailmantuhon jälkeen.
  7. Klooni Sonmi 451:n haastattelun toinen osa.
  8. Timothy Cavendishin tarinan toinen osa.
  9. Luisa Reyn tarinan toinen osa.
  10. Robert Frobisherin loput kirjeet.
  11. Toinen puolikas Adam Ewingin matkapäiväkirjasta.
Eli alusta loppuun ja lopusta alkuun: kirja kulkee täyden ympyrän yrittäen ehkä osaltaan symboloida aikaa, joka vaikuttaisi niinikään olevan loputon kierre, ei niinkään lineaarinen alusta loppuun -kertomus. Kirjan rakenne on hieno ja nostattaa paljon odotuksia. Ensimmäisen puoliskon tarinat loppuvat kaikki kesken, mikä saa jännittämään niiden päätöksiä ja odottamaan, että jotain tajunnanräjäyttävää ilmaantuu kaikkien tarinoiden toisissa osissa. Tarinat liittyvät toisiinsa siten, että jokainen henkilö joutuu jollain tavoin tekemisiin edellisen tarinan kanssa. (Monissa blogeissa on kerrottu tarinoiden yhteydet suoraan, mutta mielestäni oli hauska bongata ne itse, joten jätän ne tässä kertomatta.)

Ajattelen aina kirjoja ylämäkenä ja alamäkenä, vuorenakin ehkä. Puoliväliin saakka kiipeän ylämäkeen ja kun olen huipulla, lähden laskettelemaan alas. Siinä vaiheessa kun olen päässyt huipulle, en juuri koskaan enää lopeta kirjaa kesken. Koska siitä on jo puolet takana, toisen puolikkaan lukeminen tuntuu usein nopeammalta kuin ensimmäisen. Tämä kirja tukee mukavasti ajattelumalliani. Puoliväliin saakka se on kiipeämistä: koko ajan pitää tutustua uusiin hahmoihin ja heidän tarinoihinsa. Huippu, Zachryn tarina, on sijoitettu täsmälleen kirjan puoliväliin. Jos tämä olisi tavallinen kirja, Zachryn tarina olisi tietysti viimeinen, loppuhuipentuma. Koska tämä ei ole tavallinen kirja, se on kirjaimellisesti kirjan ydin. Ja sen jälkeen saa lasketella alamäkeä loppumatkan tuttujen hahmojen ja tarinoiden seurassa.

No mistä Pilvikartasto sitten kertoo? Tuntuu vähän siltä kuin sillä ei oikeastaan olisi niin väliä. Kirjan rakenne on sen juoni (vähän niin kuin medium is the message, viestin on viesti). Jokainen tarina on kirjoitettu eri tyylillä, joten kerronta on myös kikkailevaa. Toiset tyylit ovat helpompia ja siten nopeampia lukea. Salapoliisiromaanin muotoon kirjoitettu Luisa Reyn tarina tai kysymys-vastaus -logiikalla etenevä Sonmin tarina ovat mielestäni luettavimmat. Adam Ewingin jaaritteleva päiväkirja ja Robert Frobisherin luovuuden tuskissa sekoilevat kirjeet ovat haastavampia. Zachryn tarina pakottaa lukemaan itsensä hitaasti murresanojen ja puhutun kielen ulkoasua jäljittelevän sanojen yhteenkirjoituksen hankaluuden takia.

Jonkinlainen yhteinen teema tarinoilla vaikuttaa olevan - niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin - ihmisen itsekkyys ja taipumus valjastaa muut hyväksikäyttönsä kohteeksi. Ehkä Pilvikartasto on myös tarina siitä, miten nämä ominaisuudet lopulta vievät ihmiskunnan tuhoonsa - vaikkei kirjassa varsinaisesti kerrotakaan, mikä se maailmaa kohdannut "loppu" käytännössä on ollut.

Kirjan ensimmäinen puolisko sai minut odottamaan huikeita toiselta ja täytyy todeta, että alamäkeen laskeminen osoittautui jonkinlaiseksi pettymykseksi. En ihan ymmärtänyt, mikä kaiken kaikkiaan on koko teoksen juoni. Tarinoiden erillisissä juonissa ei ole mitään haastavaa ja pystyin kyllä bongaamaan sen pienen jutun, joka vetää tarinoiden henkilöiden välille viivat pisteestä pisteeseen. Lopuksi kirjasta jäi kuitenkin vähän sellainen fiilis, että se on eeppinen tarina, joka on eeppinen eeppisyytensä vuoksi, mutta josta puuttuu kunnon sulkeuma.

Odotan nyt elokuvaa suurella mielenkiinnolla. Oli hauska katsella traileria aina välillä kun olin taas hieman edistynyt kirjassa, ja nähdä mikä siinä oli mielestäni muuttunut ja alkanut näyttää loogiselta. Leffahan on ilmeisesti aivan yhtä eeppinen kuin kirjakin, sillä se kestää melkein kolme tuntia. Pystyn kuitenkin jo aavistelemaan, mitä kaikkea kirjan tapahtumista on mahdollisesti yhdistelty ja muutettu elokuvassa. Toivon, toivon suuresti, että elokuva tarjoaa jonkinlaisen yhteenvedon ja alleviivatumman lopetuksen tai tarinoita yhdistävän pointin kuin kirja. Tarkoitus olisi vielä pääsiäisen aikana ehtiä se katsomaan.

Musikaalista tyttöenergiaa


81/365
Pitch Perfect (2012)

Beca (Anna Kendrick) pakotetaan collegeen, vaikka hän haluaisi olla Los Angelesissa luomassa menestyksekästä musiikkiuraa tuottajana. Häntä eivät opiskelu tai uudet kokemukset kiinnosta, lukuun ottamatta iltatyötä radioasemalla. Siellä hän pääsee sentään järjestelemään levyjä. Kun Becan isä löytää tämän jälleen lintsaamasta asuntolasta, hän tekee Becalle tarjouksen. Jos Beca osallistuisi yhden kerhon toimintaan ja yrittäisi toden teolla sopeutua joukkoon lukuvuoden ajan, eikä siinä onnistuisi, hän saisi lopettaa collegen kesken ja muuttaa Los Angelesiin.

Musikaalinen ja hyvän lauluäänen omaava Beca rekrytoidaan epätoivon vimmalla pelkistä tytöistä koostuvaan a cappella -ryhmään, Bellasiin. Edellisvuoden häpeällinen kisatappio on saanut uudet hakijat kiertämään Bellat kaukaa ja he joutuvat keräilemään joukkoihinsa kaikki erilaiset värikkäät persoonallisuudet, jotka ovat hitusenkaan kiinnostuneita. Hyvännäköinen, hillitty ja tyylikäs tyttöryhmä on muuttunut laumaksi joka ei tiedä ollenkaan mitä tekee. Ryhmän johtaja Aubrey (Anna Camp) on jatkuvan hermoromahduksen partaalla yrittäessään edelleen ottaa touhun kuolemanvakavasti.

Beca, joka on kapinallinen vähän jokaisella elämänsä osa-alueella yrittää ehdotella Bellasin hienovaraista muutosta, jonkin uuden kokeilemista, revittelemistä. Moni kannattaa hänen ideoitaan, mutta Aubrey on kuin diktaattori, jonka ohi mikään moderni hömpötys ei pääse livahtamaan.

Lopulta leffasta muodostuu aika tavanomainen teinielokuva, joita niitäkin on ihan hauska katsoa välillä. On myös virkistävää, että joskus keskitytään näin vahvasti naisten väliseen ryhmädynamiikkaan - leffassa olisi ollut aineksia vaikka uudeksi Mean Girlsiksi pienellä lisäyrittämällä. Komedian puolelle lipsahdetaan kuitenkin vähän liian överisti. Bechdelin testi tulee taatusti läpäistyä, mutta romantiikkaakin on luonnollisesti mahdutettu sekaan. Enkä olisi ikinä arvannut, että a cappella voi olla näin coolia.

torstai 28. maaliskuuta 2013

Moderni aiheesta eksyminen


80/365
Moderni perhe (Modern Family) 
Toinen tuotantokausi (2010-2011)

Tämä on siitä hirveän kiva sarja, että vaikka sitä katsoessa on aina hauskaa ja vaikka sitä voisi katsoa helposti kymmenen jaksoa putkeen, siihen ei jää tuskastuttavasti koukkuun. Se johtuu siitä, ettei sarjassa vielä kakkoskaudellakaan ole varsinaista juonta. Sitä voisi ihan hyvin katsoa jakson sieltä täältä. Arvostan toki suuresti hyperkoukuttavia sarjoja, mutta silloin kun kaikkia tuotantokausia ei ole kerralla saatavilla, on mukava katsoa välillä sellaisiakin, jotka eivät kauden lopussa pääty huikean jännittävään cliffhangeriin.

Yhdessä jaksossa kakkoskaudella Claire suuttuu Philille siitä, että tämä toistuvasti jättää huomiotta Clairen kirja-, leffa-, ruoka- ym. suositukset, ja heti kun joku muu suosittelee niitä, Phil on valmis kokeilemaan. Tämä on kumma juttu parisuhteissa, sillä se on harvinaisen totta. Yritin kauan saada entistä poikaystävääni lukemaan Paulo Coelhoa (vuosisatoja sitten) ja hän vain tuhahteli ajatukselle. Heti kun muuan uusi ystävämme suositteli Alkemistia, hän oli ryöväämässä sitä kirjahyllystäni. Superärsyttävää. Kun ehdottelin nykyiselle aviomiehelleni että juhlisimme häitämme ravintolassa, sain vastaavanlaatuista tuhahtelua osakseni - kunnes hänen ystävänsä ilmoitti juhlivansa häitään baarissa ja siitä tuli yhtäkkiä cool idea. Argh.

Tunnustan syyllistyväni itse ihan samaan. Aviomieheni kirjamaku ja usein myös elokuvamaku on niin eri planeetalta kuin omani, että suhtaudun äärimmäisen suurella varauksella hänen kirjasuosituksiinsa ja Antichrist-trauman jälkeen otan aina tarkoin selvää, mitä olemme menossa katsomaan elokuviin. (Mutta useimmiten sentään yritän ja suostun leffaan, vaikkei yhtään kiinnostaisi!)

Tämä juttu liittyy ehkä jotenkin etäisesti siihenkin, miten kuunnellessamme vaikka puhelimeen puhuvaa tuntematonta, pystymme nopeasti päättelemään jos tämä puhuu kumppaninsa kanssa. Ärinää, äyskintää, huokailua, luuri korvaan. Sillä tavalla emme koskaan puhuisi ystävälle, edes kaikkein läheisimmälle jota näemme melkein joka päivä. Oma kumppani vaikuttaa usein olevan ihmissuhteiden alinta pohjasakkaa, tyyppi jonka niskaan voi kaataa huonon tuulensa ja jonka seurassa ei tarvitse välittää edes alkeellisimmista kohteliaisuuden perussäännöistä. (Itse asiassa kumppanipuhelut muistuttavat paljon vanhempien kanssa käytyjä keskusteluja...)

Kirja- ja leffasuositukset ovat toki hankalia myös ystäviltä tulleina. Kiinnostuksen kohteita löytyy omastakin takaa niin paljon, etten tartu kovin herkästi suosituksiin. Mielestäni en ole myöskään kovin ahkera suosittelija. Tai sanotaan niin, että jos huomaan ystäväni kuuntelevan niitä ja ne osoittautuvat menestyksekkäiksi, ystävä on halukas kuulemaan niitä lisää ja olen halukas antamaan niitä lisää. Silloin pidämme ilmeisesti samantyyppisistä jutuista ja myös minun kannattaa kuunnella ystäväni suosituksia.

Suositukset perustuvat siis siihen, että tuntee toisen. Ehkä parisuhteiden ongelmaksi muodostuu se, miten hyvin luulee tuntevansa toisen. Pariskunnat kietoutuvat niin yhteen, etteivät aina pysty erottamaan toista erilliseksi ihmiseksi jolla saattaa olla ihan erilainen maku kuin itsellä. Parisuhteessa suosituksen perusta voi olla "koska me tykätään toisistamme, tykkäät varmasti myös kaikista kirjoista ja leffoista joista minä tykkään, hei tässä oli söpöjä apinoita!", kun ystävälle suositellessa otetaan ystävän yksilöllinen persoonallisuus ja maku paremmin huomioon: "hei sä tykkäsit Twilightistakin, älä enää taistele Nälkäpeliä vastaan".

Blogeissa yhdistyy moni hieno asia. Ensinnäkään blogien kirjoittajia ei tunne, eli suositukset eivät hämärry mistään syystä, eikä toista tarvitse loukata jättäessään suositukset huomiotta. Toiseksi bloggaajista oppii kuitenkin nopeasti, ketkä pitävät samoista kirjoista tai leffoista kuin minä itse. Kolmanneksi, blogisuositukset eivät ole mallia "lue tää, se oli tosi hyvä!" vaan mallia "luin tämän, pidin tästä, koska", jolloin voi itse tulkita, onko kiinnostunut samasta aihepiiristä tai tyylistä.

Eksyin aiheesta, tarkoituksella tosin, koska en keksinyt Modernista perheestä muutakaan kirjoitettavaa. Lukekaa blogeja, suosittelen! (Silmäniskuhymiö.)

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Huikean jänskää


79/365
House of Cards
Ensimmäinen tuotantokausi (2013)

Netflixin ensimmäinen alkuperäissarja perustuu BBC:n minisarjaan, joka puolestaan perustuu Michael Dobbsin romaaniin. Aloin katsoa sarjaa kotirauhan säilyttämiseksi, mutta se tempaisi yllättäen nopeasti mukaansa. Yllättävää se oli siksi, että kyseessä on politiikan maailmasta kertova sarja, jonka juonikuvioista tajuan korkeintaan 40 prosenttia. Pian kävi kuitenkin ilmi, ettei sillä ole väliä. Loistavasti kirjoitetut hahmot ja mielettömät näyttelijät - Kevin Spaceyn rinnalla myös ikisuosikkini Robin Wright-ex-Penn - saavat tuijoittamaan ruutua haltioituneena. Suhteista paljastuu uusia ulottuvuuksia pala palalta ja sarja tasapainoilee hyvin ohuella nuoralla sen suhteen, tykkääkö katsoja päähenkilö Frank Underwoodista vai ei.

Frank on häikäilemätön tyyppi, jolla kuitenkin vaikuttaa olevan lojaaleja ja sympaattisiakin piirteitä - vai ovatko nekin osa hänen suurta suunnitelmaansa kivuta maailman huipulle, USA:n presidentiksi? Kauden loppupuolella Frank tekee jotain, mitä katsoja ei voi enää katsoa läpi sormien, mutta jo seuraavassa jaksossa koittaa hetki jolloin Frankista on taas lähes pakko tykätä. Argh! Tällainen paine repii minut kappaleiksi.

Mukavan lyhyt tuotantokausi, kerrassaan intensiivinen tunnelma, mielettömiä käänteitä ja käsittämätöntä valtapeliä. Kameralle puhuminen on hitusen ärsyttävää, mutta koska sitä ei tapahdu kovin paljoa, menköön tämän kerran.

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Paikoillanne? Valmiina? Lynkataan!


78/365
Jahti (Jagten) (2012)

Tanskalainen elokuva on nyt äärimmäisen in! Jos ei muualla niin ainakin tässä blogissa. Thomas Vinterbergin uusin elokuva on kerännyt viiden tähden arvosteluja hullun lailla ja Mads Mikkelsen voitti sen pääosasta parhaan miesnäyttelijän pystin Cannesissa. Vinterberg oli Lars von Trierin ohella Dogma-95:n perustajajoukkoa ja ohjasi ensimmäisen dogmasääntöjä noudattaen kuvatun elokuvan, Juhlat (Festen) vuonna 1998. Se voitti pääpalkinnon Cannesissa ja muutamankymmentä muuta palkintoa ympäri maailmaa. (Leffaa vaikuttaa olevan yhtä vaikea saada käpäliinsä kuin Rakastan sinua ikuisesti: lataa laittomasti, hanki VHS-soitin ja yritä saada 15 vuotta vanha kirjaston kasetti toimimaan sillä tai maksa dvd:stä ilman suomenkielisiä tekstejä 25 euroa.) Tuolloin vain 29-vuotias ohjaajalupaus on sittemmin ohjannut ilmeisesti lähinnä pettymyksiä (joista ehkä kummallisimman, It's All About Love, olen jopa nähnyt), kunnes Submarino (2010) lupaili uutta nousukautta. Jahti palaa Juhlista tutun aihepiirin kimppuun ja lunastaa kenties viimein kaikki vuosien saatossa syntyneet odotukset.

Jahdin päähenkilö Lucas (Mads Mikkelsen) on juuri eronnut, yksinäinen ja vähän reppana päiväkodinsetä. Valoa elämään tuovat kaveriporukan yhteinen metsästysharrastus ja päiväkodin lapset, joiden kanssa Lucas tulee loistavasti toimeen. Erossa äidille jäänyt poika Marcus (Lasse Fogelstrøm) on myös aikeissa muuttaa Lucasin luo asumaan ja uusi naisystäväkin löytyy työpaikalta. Elämä alkaa eron jälkeen hiljalleen hymyillä, kunnes pieni valhe muuttaa asioiden kulun äkkiarvaamatta.

Lucasiin ihastunut päiväkodin hoidokki ja Lucasin parhaan ystävän tytär Klara (Annika Wedderkopp) sanoo suutuksissaan päiväkodin johtajalle jotain, minkä tämä tulkitsee merkiksi seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Paikalle kutsutaan jonkin sortin psykologi johdattelemaan "totuus" ulos lapsesta. Koska Lucas on päiväkodin ainoa miespuolinen työntekijä, ei hänen nimeään edes tarvitse mainita ennen kuin koko kylä on leimannut hänet pedofiiliksi. "Hyväksikäytön uhreja" löytyy useampiakin kun vanhemmat johdatellaan etsimään sen oireita lasten painajaisista ja yökastelusta.

Leffa ei ole onneksi siinä mielessä painostavan jännittävä, että katsoja ei joudu epäilemään Lucasia missään vaiheessa. Alusta asti on selvää, että pedofiliapuheet ovat perättömiä. Sitäkin raastavammaksi katselukokemus muuttuu, kun Lucasilta viedään kaikki oikeudet, ilonaiheet ja ihmisarvo. Hänet suorastaan revitään kappaleiksi ja nöyryytetään maan rakoon. Lähestulkoon kaikki ystävät, työtoverit ja tuntemattomat ovat välittömästi valmiita tuomitsemaan hänet. Leffa on pakahduttavan tuskainen ja suuresti masentava, mutta lopulta siihen pilkahtaa hitunen valoakin. Klaran hahmoa käsitellään elokuvassa hienosti sympaattisena pikkutyttönä, jota katsoja ei voi alkaa inhota, vaikka tämä laittaakin valheellaan koko tapahtumaketjun liikkeelle. Lapsi tekee virheen, koska lapset tekevät niitä ja niistä oppii. Eri asia on se kun kokonainen aikuisten yhteisö tekee näin valtaisan erehdyksen.

Ja kaikesta surkeudestaan huolimatta tämäkin elokuva sai minut hinkumaan Tanskaan. Mikä talvi! Høh!

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Liian vanha lolitaksi


76/365
Tampere Kuplii

Nyt on taas hyvä hetki mainostaa Tamperetta asuinpaikkana. En tietenkään toivo, että koko Suomi päättää tämän seurauksena muuttaa tänne ja että kaupunki muuttuu pilvenpiirtäjien täyttämäksi suurkaupungiksi, mutta... no, Tampere on ehkä Suomen paras kaupunki. Täältä löytyy kirjallisuustapahtumia joka lähtöön (kirjamessut, Työväenkirjallisuuden päivät, Elävän kirjallisuuden festivaali, Vihtorin kirjamessut, Annikin runofestivaali ja naapurikunnasta Vanhan kirjallisuuden päivät), musiikkifestareita yhä enemmän (Tammerfest, Tammerkosken sillalla, naapurikunnista Hämyvestarit, Tapsan tahdit, Työväen Musiikkitapahtuma, Puntala-rock), teatterifestivaali (Tampereen teatterikesä), elokuvafestivaali (Tampere Film Festival) sekä tietysti oma sarjakuvafestivaali, Tampere Kuplii.

Asuin Tampereella käytännössä jo silloin kun en vielä asunut Tampereella. Vaikka kaupunki on mukavan kotoisa kooltaan ja yleisfiilikseltään, sitä ei ehkä koskaan tule koluttua täysin läpi. Melkein joka vuosi tulee löydettyä jotain uutta. Vanhoja tapahtumia kuolee, mutta uusia syntyy. Joissain paikoissa ei sama baari tai kauppa pysy koskaan kahta vuotta kauempaa, mutta tietyt kiintopisteet säilyvät. Ja sushi-ravintoloita on viime aikoina putkahdellut ympäriinsä kiitettävällä tahdilla. Vielä seitsemänkään vuoden jälkeen suhteeni kaupunkiin ei ole näivettynyt: se keksii jatkuvasti uusia keinoja vastata syntyviin tarpeisiini.

Sarjakuvakaupunki.

Mutta siis sarjisfestareille. Viime vuoden tapahtuma oli kaiketi niin hääsuunnittelu-unipölyn peitossa, etten muista siitä oikein mitään. Sen sijaan toissavuoden traumat ovat edelleen tuoreessa muistissa:
"Elämäni ensimmäiset sarjakuvafestarit alkoivat pienehkön katastrofin merkeissä. Olin hyvissä ajoin tällä viikolla printannut ohjelman ja merkinnyt siihen kaikki paneelit, julkaisut, tapahtumat, puheet ynnä muut, joita halusin mennä katsomaan. Tänään aamulla heräsin aikaisin vielä askartelemaan hienon ohjelman, johon kirjasin vain kaikki todella kiinnostavat ohjelmanumerot, myös Vihtorin kirjaston kirjamessuilla (ks. edellinen blogimerkintä). Koodasin ohjelmanumerot eri värikoodein niiden kiinnostavuusasteen mukaan ja pähkäilin koko prosessin kanssa ainakin tunnin kahvia juodessani. Kun olin valmis, soitin ystävälleni, jonka kanssa olimme lähdössä tapahtumaa tutkailemaan. Puhelun aikana kävi ilmi, että olin onnistunut printtaamaan viime vuotisen ohjelman! Kyllä otti päähän, ja syytän tästä tapahtuman nettisivuja!" (10.4.2011)
Tällä kertaa mainittu ystäväni meinasi tehdä saman virheen tiiraillessaan innokkaasti viime vuoden ohjelmaa. Tässä siis kritiikkiä Kupliille, jos joku asioista vastaava sattuisi tänne eksymään: poistakaa aiempien vuosien ohjelmat! Tai ainakin kirjoittakaa selkeästi niihin vuosiluku, tehkää niistä eri värisiä ja eri näköisiä, vetäkää vanhojen päälle punainen ruksi tai jotain. Google ohjaa hakijan satunnaisesti jonkin vuoden ohjelmaan, eikä hakijan mieleen pälkähdä, että se voisi olla vanhentunutta informaatiota.

Kettu ja helmikorvakoru.

Tänä vuonna ohjelmassa olisi ollut ihan kiinnostavia juttuja, mutta koska viikonloppuisin ei jaksa istua kauan hiljaa kuuntelemassa kun joku puhuu ja koska myyntipöydät imaisivat meidät mukaansa, kävimme katsomassa vain Arktisen Banaanin uutuuksien esittelyä. Matkalla sinne oli TR1:ssä esillä Jaana Suorsan kettumaalauksia. (Yksi apinapikkolokin oli mukana.) Suorsa on ikuistanut uudelleen barokin ja renessanssin klassikkomaalauksia. Hän teki myös Kupliissa kahden euron pikamuotokuvia halukkaista.

Viimeinen ehtoollinen.

Arktisen Banaanin uutuuksia olivat mm. Kas, kissa, Anabasis 2, Villimpi Pohjola: Pelinavaus, uusi Kramppeja ja nyrjähdyksiä -albumi ja Kuolleiden urheilijoiden seura. Pälisemässä oli joukko sarjakuvien tekijöitä. Keskustelu ei ehkä ollut kovin informatiivista tai järjellistä, kuten ei yleensäkään suuren ihmisjoukon ollessa yhtä aikaa lavalla ilman käsikirjoitusta. Valitettavan usein kirja- ja sarjakuvatapahtumissa haastattelijat kyselevät samanlaisia kysymyksiä kuin kirjaesitelmää tekevä kolmasluokkalainen kyselisi kirjailijalta, eikä kovin syviin vesiin uskalleta uida. Kirjailijan/piirtäjän persoonasta riippuu, kuinka kiinnostavaksi haastattelu yleisölle muodostuu.

Arktisen Banaanin uutuuksien tekijöitä.

Arktisen Banaanin uutuuksia.

Kuten sanottua, myyntipöydät imaisivat meidät tiiviisti otteeseensa ja missasimme loput kiinnostavat ohjelmanumerot. Ehkä sarjakuvan uusiin tuuliin perehtyminen tapahtuukin kuitenkin parhaiten selailemalla ja räpläämällä niitä. Minulle käy toki samoin yleensä myös kirjamessuilla, mutta koska sarjakuvat ovat (vähintään) puoliksi visuaalisuutta, niistä saa kirjojakin paremman käsityksen selailemalla niitä. Täytyy sanoa, että olen uutuussarjakuvista aika pihalla, enkä muutenkaan voisi kutsua itseäni sarjakuvaharrastajaksi hyvällä omallatunnolla, mutta Kupliissa kieltämättä tapaa aina kiinnostavia uutuuksia ja tulee tunne, että pitäisi lukea enemmän sarjiksia.


Ylitimme tällä kertaa ystäväni kanssa itsemme, emmekä ostaneet söpöjä pöllötarroja tai hassuja koruja, vaan ihan oikeasti sarjakuva-albumit! Sen jälkeen jonotimme pienen ikuisuuden signeerauksia niihin. Etenkin Villimpi Pohjola -piirtäjä JP Ahonen (joka näyttää ihan sarjakuvahahmoiltaan) tuhersi antaumuksella ja pitkään jokaista signeeraustaan.


Itse kartutin vaatimatonta sarjakuvakokoelmaani Milla Paloniemen klassikkoalbumilla Tassutellen, johon sain pesukarhuaiheisen signeerauksen.


Yksi Tampere Kupliin mielenkiintoinen aspekti, joka sattuneesta syystä (eli koska olen liian vanha, minkä ystäväni kertoi päivän mittaan ainakin kahdesti) jää aina jotenkin ulottumattomiini, on cosplay. Cossaajille tapahtuma on jotenkin ihan eri tavalla merkityksellinen kuin meille taviksille ja sitä voisi ehkä verrata siihen, millainen merkitys Oscar-gaalalla on muotisuunnittelijoille. Kupliihin tullaan näyttäytymään ja kilpailemaan parhaasta asusta. Lisäksi cossaajat saavat otattaa itsestään "ohjattuja" ammattilaisvalokuvia asuissaan. Tänä vuonna järjestettiin kuvauskierroksia ympäri tapahtuman hienoa miljöötä ja kierroksille olivat tervetulleita myös valokuvaajavanhukset, jotka halusivat vain kuvata hienoja asuja. Ehkä ensi vuonna osallistun sellaiselle.

Suuri osa cosplay-asuista on mielestäni vain hassuja ja vaatisivat jonkin verran enemmän panostusta ja viilaamista. Häiritsevää on tietysti myös se, etten tunnista juuri ketään hahmoista. Yhden Harry Potterin sentään näin, mutta minne ovat katukuvasta kadonneet stormtrooperit? (Ja miten ystäväni saattoi unohtaa Rohkelikko-huivinsa kotiin juuri kun se olisi päässyt ansaitsemaansa seuraan?) Tunnustan kuitenkin, että diggailen (!) Lolita-tyyliä. Miksipä en? Pinkkiä, röyhelöitä, pöyheitä hameita, ihania talvitakkeja. Vaikka Lolita-tyyli on jo nimensä puolesta jotenkin hyvin kierolla tavalla seksuaalisesti latautunutta, soisin tyylin inspiroimien vaatteiden tulevan muotiin yleisemminkin. Sillä tosilolitaksi olen liian vanha.

77/365
Milla Paloniemi: Tassutellen (2007)

Sarjakuvantäyteisen päivän päätteeksi lukaisin uutukaisen signeeratun ostokseni. Harmillisen vähän siinä on luettavaa, mutta söpöt eläinhahmot valloittavat aina sydämeni. Kissa on kyyninen ja itsetietoinen, koira optimistinen ja vähän hömelö. Perusasetelma on tuttu jo Karvisesta. Kivoimpia tarinoita ovat ne, joissa kissa ja koira elävät sulassa sovussa.

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Susanne Bier: näytös kolme


75/365
Kosto (Hævnen) (2010)

Oscar-huomio: parhaan elokuvan voittaja vaikuttaisi olevan aina ehdokkaista vähiten masentava, mutta parhaan ulkomaalaisen elokuvan voittaja on yleensä juuri se ehdokkaista masentavin. (Sanon tämän sillä perusteella että olen nähnyt kaksi parhaan ulkomaisen leffan Oscar-voittajaa, enkä yhtään ehdokasta. Olisin siis voinut jättää sanomattakin.) Kosto voitti vuonna 2011 himoitun pystin, jota Häiden jälkeen oli jo muutama vuosi aiemmin kärkkynyt. Näissä kahdessa elokuvassa on paljon samankaltaisuuksia, mutta Kosto on niistä huomattavasti synkeämpi. Täysin ranteet auki emme kuitenkaan jää, sillä Susanne Bier taitaa toivon ja toivottomuuden välillä taiteilun niin, että toiveikkuus jää aina edes himpun verran plussan puolelle.

Kyseessä on jälleen elokuva, joka esittää kysymyksiä vastaamatta niihin tyhjentävästi. Leffan suuri kysymys käsittelee kostoa. Kannattaako se? Onko se oikein?

Anton (Mikael Persbrandt) on humaani pakolaisleirilääkäri, joka ei usko kostoon. Hän yrittää parhaansa mukaan välittää näkemyksensä koulukiusatulle pojalleen Eliakselle (Markus Rygaard). Eliaksen maailma kuitenkin valaistuu sillä hetkellä, kun kouluun saapuu uusi oppilas, Christian (William Jøhnk Nielsen). Tämä laittaa kiusaajille jauhot suuhun, muttei vielä senkään jälkeen ole tyytyväinen. Christian uskoo vakaasti kostoon ja aikoo ehkä kostaa kaikki maailman vääryydet yksitellen. Tuleeko sille koskaan loppua?

Kosto tasapainoilee kahden maailman välillä vielä enemmän kuin Häiden jälkeen. Toisaalla on idyllisen kaunis ja kesäinen lintukoto Tanska. Toisaalla taas julma ja käsittämätön kolmas maailma. Pakolaisleirissä henkiä pelastava Anton on itse eksyksissä ja avioliittonsa kriisissä. Yksi kysymyksistä keskittyykin sen asian ympärille, mitä on olla hyvä ihminen. Johtaako hyvyys toisaalla siihen, että toisaalle sitä riittää vähemmän? Kenen hyvä on tärkein?

Elokuva on visuaalisesti häikäisevän kaunis - paitsi Afrikka-osioissa, jotka ovat vähän raakoja ja ällöttäviä. Se sai minut haluamaan matkustaa Tanskaan, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin. Susanne Bier tai hänen kuvaajansa on mestari löytämään upeita kuvauspaikkoja ja ottamaan niistä parhaan irti, vaikka loppujen lopuksi miljööt ovat aika samanlaisia kuin Suomessa - parhaimmillaan. Ehkä myös tanskalainen mielenmaisema on tarpeeksi lähellä suomalaista, jotta Bierin elokuvista voi tunnistaa itsensä ja sijoittaa itsensä niihin paremmin kuin amerikkalaisiin leffoihin. Uhkakuvat joita Kosto esittää ovat hyvin suomalaisia ja ajatus siitä, että olemme niin syrjäisessä maailmankolkassa ettei mikään todella uhkaa meitä, on hyvin tuttu. Leffassa on trillerin tuntua kun näennäisen vaaraton lapsi muuttuukin kostokierteessään suorastaan pelottavaksi.

torstai 14. maaliskuuta 2013

Susanne Bier: näytös kaksi


74/365
Rakastan sinua ikuisesti (Elsker dig for evigt) (2002)

Käsissäni on palanen lähestulkoon kadonnutta historiaa, niin henkilökohtaista kuin tanskalaista kulttuurihistoriaakin. Tämän tekstin pitäisi oikeastaan olla nimeltään Susanne Bier: näytös yksi, sillä tästä elokuvasta kaikki alkoi. Leffa oli Bierin kansainvälinen läpimurto ja ensimmäinen hänen ohjaamansa elokuva jonka näin. Kävimme yhdeksän(!) vuotta sitten ystäväni kanssa katsomassa elokuvan kotikaupunkimme "vaihtoehtoleffateatterissa" (vrt. Niagara). Ystäväni oli tuolloin töissä kyseisen leffateatterin lippuluukulla (vain 16-vuotiaana) ja kävimme usein siellä yhdessä katsomassa leffoja. Varmaan olin ainoa joka suostui katsomaan mitä vain taidepläjäyksiä ihan vain siksi, että ilmaiseksi pääsin.

En edes muista mitä aikanaan ajattelin tästä elokuvasta, mutta se on vuosien saatossa noussut mielessäni lähestulkoon myyttiseen asemaan. Leffa on silloin tällöin pompahdellut esiin keskusteluissamme ja muistan, että jossain vaiheessa käytin paljon aikaa selvittääkseni ensinnäkin sen, mikä sen nimi olikaan. Pitkään sekoitin sen mielessäni ruotsalaiseen Reikä sydämessäni -elokuvaan, jonka kävimme luultavasti samoihin aikoihin katsomassa. Katsoin kammottavan angstitekeleen jopa toisen kerran kyseisen sekaannuksen vuoksi. Kun olin saanut elokuvan oikean nimen selville, etsiskelin sitä aina välillä divareista ja netistä. Suomalaisen dvd-julkaisun fyysistä painosta en ole koskaan nähnyt, enkä ole varma onko sellaista olemassakaan. Elokuvan myyttistä asemaa vahvistaa nimittäin sekin, ettei sitä ainakaan Pirkanmaan kirjastoista löydy - vaikka ehdottomasti pitäisi.Pari vuotta sitten elokuva tuli YLE:ltä kolme kertaa saman viikon aikana ja onnistuin olemaan kiireinen jokaisena noista illoista ja missaamaan sen. Sen jälkeen olen seurannut tv-ohjelmaa ahkerasti uskoen vakaasti, että vielä joskus...

Muutama viikko sitten ystäväni aloitti jälleen yhden keskustelun viittaamalla tähän leffaan ja siitä sain kimmokkeen aloittaa sen etsinnän uudestaan. Elokuva vaikutti kadonneen lähestulkoon maan rakoon, mutta Cdonista onnistuin viimein löytämään import-dvd:n, jossa ei ole suomenkielistä tekstitystä. Jokseenkin surullinen päätös yhdeksän vuoden "etsinnälle" on, että lopulta vain tilasin leffan ja se kopsahti postiluukustani niin kuin siinä ei mitään kummallista olisikaan. (Tilasin muuten samalla vaivalla kahdella eurolla tarjouksessa olleen pingviinipelin Nintendo DS:lle ja tuon pelin sijaan Cdon lähetti minulle workout-cd:n. Vielä osuvampaa olisi ollut jos Rakastan sinua ikuisesti olisi vaihtunut tuohon levyyn ja olisin joutunut taistelemaan siitä vielä lisää.)

Eilen työnsin dvd:n soittimeen ristiriitaisin tuntein. Hämmennys valtasi mieleni. Mitä odotin elokuvalta? Mitä mieltä olin siitä alun perin? Miksi oikeastaan jahtasinkaan sitä? Vaikuttaa siltä, että kysymykset muodostavat hermeneuttisen kehän ja lopputulos on viimein, että jahtasin sitä saadakseni tietää, miksi jahtasin sitä.

Usein käy niin, että kun jokin asia (kirja, leffa, ihminen) muuttuu mielessä myyttiseksi, se tuottaa pettymyksen kun sen kohtaa uudelleen. Näin ei käynyt tällä kertaa. Elokuva oli ihan loistava! Mietin jopa, mahtoiko se viedä aikanaan elokuvaneitsyyteni, mistä Katja Kallio kirjoittaa kirjassaan Elokuvamuisti (ss. 59-63). Kirja tosin antaa ymmärtää, että jo puolivälissä leffaa kuuluu haukkoa henkeä ja ihmetellä, voiko tällaista ollakaan, mutta kuten Veronica Marsia katsoneet tietävät, joskus neitsyyden menetyksen huomaa vasta jälkeenpäin, eikä tiedä kuka sen on vienyt. (Toivottavasti ette tiedä tätä muuten kuin Veronica Marsista.)

Rakastan sinua ikuisesti on dogma-elokuva, vaikkakaan se ei noudata kaikkia dogman sääntöjä. Esimerkiksi musiikkia on lisätty elokuvaan jälkeenpäin ja sen alussa ja lopussa on käytetty lämpökameralla kuvattua materiaalia. Muistelin, että käsivaralla kuvatun ja aika ajoin pimeän ja rakeisen leffan katsominen olisi ollut tuskaisempaa, mutta sen ulkonäköön tottuu nopeasti ja välillä voi melkein unohtaa katsovansa dogmaa.

Elokuvan keskiössä on Cecilie (Sonja Richter), joka vastaa leffan alussa myöntävästi poikaystävänsä Joachimin (Nikolaj Lie Kaas) kosintaan. Melkein saman tien Joachim kuitenkin jää auton alle ja halvaantuu kaulasta alaspäin. Cecilie vannoo pysyvänsä miehen rinnalla, mutta tämä on tilanteestaan niin raivoissaan ja katkera, että kerta toisensa jälkeen ajaa Cecilien pois luotaan. Cecilie hakee lohtua sairaalassa lääkärinä toimivalta Nielsiltä (Mads Mikkelsen), joka on myös naimisissa Joachimin yli ajaneen Marien (Paprika Steen) kanssa. Joachimin toistuvasti torjuessa Cecilien tämä hakeutuu pian myös fyysisesti Nielsin syliin ja saa miehen rakastumaan itseensä. Cecilien todellisista tunteista on niin Nielsin kuin katsojankin vaikea ottaa selvää, koska tämä on niin hämmentynyt ja sekaisin.

Rakastan sinua ikuisesti on kertomus rikkinäisistä ihmisistä. Sen juoni on sopivan saippuaoopperamainen, minkä vuoksi se on luultavasti uponnut minuun niin hyvin ollessani 18-vuotias. Tarina onnistutaan kuitenkin kertomaan niin uniikilla tavalla, ettei loppuratkaisua pysty missään vaiheessa ennustamaan. Sairaskertomuksen sijaan elokuva keskittyy henkilöhahmojensa tunteisiin ja todenkaltaisuuden tavoitteluun. Muistin loppuratkaisun aivan erilaiseksi, mikä kertoo ehkä siitä, että mieleni on pyrkinyt vastaamaan kysymyksiin joihin leffa jättää vastaamatta.

Perinnöksi perhe


73/365
Saman katon alla (Life as We Know It) (2010)

Maanantaina Filkkareista toipuessani tunsin olevani vakavasti hömpän tarpeessa. Onneksi olin ennakoinut tilanteen käydessäni viimeksi kirjastossa. Odotin leffalta helppoa ja aivotonta ajankulua. Helppoa ja viihdyttävää se olikin, muttei läheskään niin aivotonta kuin kuvittelin. Elokuva muistuttaa paljon viime kesänä ensi-iltansa saanutta Friends with Kidsiä (2011), vaikka alkuasetelma onkin aika erilainen.

Leffan alussa Holly (Katherine Heigl) ja Messer (Josh Duhamel) ovat lähdössä yhteisten ystäviensä järkkäämille sokkotreffeille, mutta treffit tyssäävät jo autossa kun he huomaavat inhoavansa toisiaan. Tulevina vuosina ystäväpariskunnan mentyä naimisiin ja saatua lapsen he joutuvat olemaan jatkuvasti tekemisissä, mutta inho vain kasvaa.

Kun ystäväpariskunta yllättäen kuolee auto-onnettomuudessa, käy ilmi että he ovat testamentissaan määränneet Hollyn ja Messerin tyttärensä huoltajiksi. Parivaljakko vaikuttaa olevan enemmän kauhuissaan yhteisestä projektista kuin itse projektin laajuudesta. Velvollisuudentunteesta ystäviään kohtaan he kuitenkin päättävät selviytyä ja muuttavat saman katon alle kasvattaakseen lapsen yhdessä.

Elokuvan pakollinen juonikuvio on tietysti heti selvillä, mutta sen sijaan että se olisi umpityperä kakkahuumorikomedia, se oikeastaan käsittelee aika monipuolisesti vanhemmuuden haasteita ja sitä, kuinka niiden keskelle yllättäen tupsahtavat niistä selviävät. Ystävät - Melissa McCarthyn johdolla - ovat enemmän uteliaita kuin avuliaita ja seuraavat mielenkiinnolla miten ummikot vanhemmuudessa pärjäävät.

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Filkkarit IV: Työ- ja ruokapostaus

Gopal.

70/365
Talkootyö Tampere Film Festivalilla

En keksinyt talkootyöstä muuta kuvattavaa kuin syömäni työsuhde-edut. Kameran kaivaminen esiin muissa tilanteissa tuntui usein ylivoimaiselta. Listasin lukijoitani varten joitain uuvuttavan Filkkaritalkootyön plussia ja miinuksia. Aiempiin talkoolaispesteihini verrattuna Filkkarit pärjäsivät hyvin. Sodankylän Midnight Sun Film Festivaliin verrattuna Filkkarit on huomattavasti koneistetumpi, organisoidumpi ja toimivampi systeemi, josta ei kuitekaan välity ihan samanlaista lämpöä ja yhteisöllisyyttä kuin viikosta yöttömän yön maassa. Provinssirockissa olen hankkinut kokemusta vain kaljahanojen takana. Lipunmyynti Filkkareilla oli muuten hyvin samanlaista hommaa, mutta asiakkaat olivat selvempiä ja paremmalla tuulella. Provinssin kaljan hinnalla saa Filkkareilta jo leffalipun, joten työstä ei tule samanlaista huonoa omaatuntoa kun joutuu ryöstämään asiakkaan rahat.

Plussia ja miinuksia

+ Ilmainen pääsy elokuvanäytöksiin vapaa-ajalla!
- Vain niihin elokuvanäytöksiin joihin mahtuu, viimeisenä maksavan yleisön jälkeen eli näytännön ollessa suosittu huonoille paikoille tai ei saliin ollenkaan.
- Aikaa ja voimavaroja ei jää käydä kovin monessa näytöksessä.
- Valinnanvara näytösten suhteen kaventuu melkoisesti työvuorojen mukaan.

+ Ilmainen kassi, paita ja katalogi!
+ Paidan istuvuus on parempi kuin missään muussa festaripaidassa johon olen törmännyt.
+ Oikean kokoinen paita ja kassi saatiin jo ennen työvuoroja, mikä oli kerrassaan häkellyttävää. (Esimerkiksi Provinssissa paidat ovat olleet aina myöhässä, omituisen mallisia, sekaisin ja kaiveltavissa pahvilaatikosta "nopeat syövät oikeat koot, hitaille jää XXL" -meiningillä.)

+ Tampere Film Festivalin aikana tamperelaiset työntekijät saavat asua kotonaan. Suuri plussa.
- Majoitusta ei järjestetä, minkä vuoksi talkoolössi rajoittuukin pitkälti tamperelaisiin.

+ Juoma-alennuksia staffipassilla Klubilta!
- Töiden ja leffojen jälkeen niitä ei juuri ehdi tai jaksa hyödyntää.

+ Ilmainen sisäänpääsy kaikkiin virallisiin Filkkaribileisiin.
- Eipä niihin juuri ehdi tai jaksa mennä.

+ Ilmainen ruoka työvuoropäivinä Klubilla tai Gopalissa!
+ Ruoka oli hyvää.
+ Työpisteille toimitettiin välillä Filkkareiden piikkiin ostettuja karkkeja!
- Työvuoroja on kolmenlaisia: aamu-, ilta- ja yövuoroja. Tällöin pitäisi myös ruokaa olla tarjolla muinakin aikoina kuin 11-18.
- Kahvin pitäisi olla ilmaista. Ainakin ruokailun yhteydessä, mutta mieluusti koko päivän.

+ Loppubileet ja ilmaista ruokaa ja juotavaa!
- Kuulin ennen bailuja legendoja siitä miten hyvää ruokaa niissä on. Kuuluisa oli parin vuoden takainen fajitas-buffet, jonka perään konkaritalkoolaiset yhä haikailivat. Tänä vuonna oli ilmeisesti säästetty ruoassa, sillä tarjolla oli ällöttävää luirua tomaattikeittoa, joka vaikutti maidolla lantratulta tomaattimehulta, jossa ei siis ollut mitään kiinteää. Toinen vaihtoehto oli yhtä luiru mutta paremmin maustettu thaikeitto. Näihin sai lappaa mielensä mukaan tofua ja katkarapuja, joista en juuri kummastakaan perusta.
- Pitikö sinne hankkia joku bändi metelöimään?

+ Työ oli pääsääntöisesti kivaa.
- Ohjeistus oli puutteellista ja informaation kulku olematonta, mutta niin se on kaikilla festareilla.

+ Asiakkaat olivat enimmäkseen iloisia, innostuneita, hyväntuulisia ja ymmärtäväisiä talkoo-orjien opettelua kohtaan.
- Lämmitys ei ollut kohdallaan monissa lipunmyyntipisteissä.

- Jäin ekakertalaisena uuteen ja haastavaan yövuoroon heti aluksi yksin ilman kunnon ohjeistusta. Puolessa tunnissa kävi ilmi, että erilaisia mahdollisia kysymysmerkkitilanteita kyseisessä vuorossa oli ainakin kymmenen, eikä kukaan ollut kertonut miten niissä toimitaan. Toimin niin kuin parhaaksi näin ja seuraavana päivänä syyllistettiin kaikista virheistä joita tein ja vielä siitäkin, etten soittanut vastaavalle jokaisesta kohtaamastani ongelmasta ja jättänyt sataa ihmistä pakkaseen jonottamaan siksi aikaa.
+ Kaikesta huolimatta se oli ehkä coolein kaikista vuoroistani ja epäilemättä siitä tulee Filkkareiden historiaan suuri legenda: kauhujen ja mysteerien yö.

Huomaatte kenties, että talkootyö festareilla on tyypillisesti plus-miinus-nolla-luonteista. Leffaan ja bailuihin toki pääsee ilmaiseksi, ruokaa saa ja juomakin on halpaa, mutta leffat valikoituvat sen perusteella mitä mahtuu ja ehtii töiltä katsomaan, eivät sen perusteella mitä oikeasti haluaisi nähdä. Lisäksi voi käydä niinkin että nukahtaa elokuvateatterin rauhaan ja missaa nekin leffat joita ehti ja mahtui katsomaan. Ja juomaan ei ehdi, paitsi jos juo mieluummin kuin katsoo leffoja.

Talkootöitä ei olekaan järkevää ajatella siitä näkökulmasta, mitä siitä konkreettisesti hyötyy. Se on aina jotain enemmän - tai vähemmän - kuin osiensa summa. Kokemisen arvoinen kokemus se on ollut lähes kaikilla festareilla joilla olen ollut töissä. Tulinkin tässä oikeastaan siihen lopputulokseen, että kannattaisi mennä töihin sellaisille festareille, joiden sisällöstä ei ole niin kovin kiinnostunut, ja maksaa niistä festareista, joilla oikeasti haluaa nähdä leffoja/bändejä/esityksiä. En kuitenkaan tyrmää ajatusta siitä että menisin uudelleen Filkkareille töihin. Kun kerran on nähnyt backstagen puolelle, on aina hyvin vaikea palata maksavan yleisön joukkoon, niin vähän kuin kaikista ilmaiseduista ehtiikin hyötyä.

Klubi.

71/365
Bird Cherry Klubilla

Tämä oli se metelöivä bändi joka häiritsi mielenrauhaani Filkkareiden päätösbileissä. Bändi ei toki ollut huono eikä edes metelöivä perinteisessä räminäkolinahuutomerkityksessä, mutta mielentila oli kerrassaan väärä kovaääniselle keikalle. Kulttuuriteko se on vastentahtoinenkin kulttuuriteko.

72/365
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (2012)

Tänään aamulla pääsin loppuun myös tämän festarikirjaksi valikoituneen teoksen. Kepeydestään huolimatta jopa siihen oli ajoittain vaikea keskittyä töiden ja leffojen pyöriessä väsyneessä päässäni. Ulvoin naurusta lukiessani aiempaa Mielensäpahoittajaa ja tykkäsin myös sen sisarteoksesta Miniästä. Niinpä olin suuresti pettynyt tähän kirjaseen.

Kirjan teema on ruoanlaitto. Mielensäpahoittaja päättää kypsässä kahdeksankymmentä ja risat -iässä opetella kokkaamaan, koska tuttu kotiavustaja "Ruma ihminen" siirretään toisiin hommiin ja uusi, "Kaunis nainen" ei ukkoa miellytä. Joitain oivalluksia kirjaan mahtuu, mutta enimmäkseen se kuvaa uuden asian opettelun riemua ja hankaluuksia sekä sitä, kuinka ennen kaikki oli paremmin. Ruoanlaittoteemaista kirjaa oli tympäisevää lukea, koska se ei ole kovin mielenkiintoinen aihe, ja lukiessa tuli jatkuvasti nälkä. Parisuhteessani hommat ovat jakautuneet niin, että minä teen ruoan aina ja usein se tarkoittaa myös kaupassakäyntiä. Vastapainoksi mies tiskaa ja minä kasaan kiusallani altaaseen kymmenen kahvikuppia päivässä (hähää).

Ruoanlaittoprosessi on ihan uskomattoman vaativa joka päivä suoritettavaksi. Kaikki lähtee aivotyöstä. Pitää keksiä ruokalaji, mielellään sellainen jota ei olla vielä meneillään olevalla viikolla syöty. Sitten pitää miettiä, mitä kannattaisi tehdä, miten saisi parhaiten hyödynnettyä raaka-aineet jotka uhkaavat vanhentua jääkaapissa, mikä olisi tarpeeksi riittoisaa ja mistä aiheutuisi suhteellisen vähän tiskiä (kun kerran altaassa on jo ne kymmenen kahvikuppia), mikä olisi taloudellisesti kannattavinta. Sitten raahaudun kauppaan, mikä on aina puuduttavaa, tylsää ja raskasta. Siellä tulee aina vaeltaneeksi samat reitit, koska jos sortuu heräteostoksiin, ruokalasku menee heti överiksi. (Rakastan ruokakaupoissa pyörimistä silloin kun olemme ulkomailla. Niissä on niin paljon entuudestaan tuntemattomia tuotteita ja ihanan halpaa!) Kaupassa pitää miettiä hintoja ja sitä, mitä kaikkea jaksaa kantaa kotiin - jos otan maitoa, jaksanko raahata vielä mehua?

Ja kun kaupasta lopulta pääsee kotiin, pitää ne saamarin ostokset purkaa kasseista ja eritellä oikeisiin paikkoihin. Siinä vaiheessa myös yleensä huomaan unohtaneeni jotain ja joudun improvisoimaan jonkin osan ruokaan, jonka jo suunnittelin - ja pahimmassa tapauksessa se pilaa koko roskan, jolloin kaikki syömistä edeltävä vaiva ärsyttää tavallistakin enemmän. Ja sitten siis vielä itse ruoanlaitto. Koska sitä edeltävä prosessi on niin raskas, suosin yleensä helppoja ruokia joihin tulee maksimissaan kolme ainesosaa (esim. jauheliha, pasta ja pastakastike). Ärsyynnyn vihannesten pesemisestä ja silppuamisesta, varsinkin sipulin, jonka kanssa taistelun jälkeen näytän aina Kissin jäseneltä (ripsiväri). Niinpä välttelen niitä.

Niin! Tämän takia en lämpene sille, että ruoanlaiton ja kaupassa ravaamisen lisäksi pitää vielä lukea siitä kun joku toinen sitä tekee. Sentään Mielensäpahoittaja älyää (liian myöhään) tunnustaa vasta nyt ymmärtävänsä, millainen työ Emännällä kaikkina menneinä vuosina kotona oli.

Ps. Tänään syödään kanaa tikka masala: kanasuikaleet pannulle, valmiskastike purkista perään ja riisi erikseen kattilassa. Kolmen ainesosan sääntö täyttyy. Mielensäpahoittaja jupisisi, että nykynuorisolle pitää kaikki olla jo etukäteen valmista ja eksoottisista maista raahataan maustekastikkeita ja lapset riisipelloilla riutuvat, vaikka perunaa on kotomaa täynnä. Niinpä niin, moderni ihminen ei jaksa välittää.


sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Filkkarit III: Päiväunet Plevnassa

Back of Beyond.

65-68/365
Tampere Film Festival: Pe 8.3. Niagara
EFA 3: Short matters

Muistelin viime vuoden perusteella, että EFA-näytökset olisivat suhteellisen laadukkaita. Niissä näytetään European Film Academyn palkintoehdokkaita, joten ihan mitä tahansa elokuvaopiskelijoiden söherryksiä ei pitäisi olla mukana.

Manha de Santo Antonio (2012) kieltämättä vaikutti hieman elokuvaopiskelijan tekemältä söherrykseltä. En saanut leffasta kiinni oikein mitenkään, eikä katalogiin kuvauksen kirjoittanutkaan henkilö ollut osannut tulkita mitä siinä tapahtuu. Kuvaus oli: "Perinteen mukaan 13. kesäkuuta, pyhän Antoniuksen päivänä --- rakastavaisten on uhrattava paperikukin ja suosituilla runoilla täytetyin lipuin koristeltuja pieniä basilikaruukkuja rakkautensa osoituksena". That's it. Ja elokuvassa kuvataan ympäriinsä vaeltavia ihmisiä, jotka vaikuttavat muuttuneen zombeiksi. Viesti jäi hämärän peittoon.

Back of Beyond (2012) puolestaan on perinteisempi leffa, josta nautin enemmän, koska ensinnäkin siinä on dialogia, toiseksi ihastuttavaa brittienglantia, ja kolmanneksi se vaikuttaa perinteiseltä trilleriltä lyhytelokuvan muodossa. Petesy on yksin yövuorossa huoltoasemalla keskellä ei-mitään, kun paikalle astelee Gabriel, joka vaatii, että Petesy maksaa hänen ostoksensa omasta pussistaan. Gabriel väittää, että Petesyä osoitetaan aseella kukkulan takaa. Tyttöystävänsä silmissä aiemmin nöyryytetty Petesy joutuu tekemään päätöksen, uskooko asetarinan ja alistuu, vai taisteleeko pennostensa ja kunniansa puolesta.

Titloi Telous (2012) oli näytöksen toinen hämärä pätkä. En tajunnut ollenkaan, mitä tässä maisemia ilman ihmisiä kuvailevassa "elokuvassa" ajettiin takaa. Viesti aukesi vasta näytöksen jälkeen kun luin kuvauksen katalogista: "Tuore kielto estää mainostamisen ulkoilmamainostauluilla Kreikassa. Kiellon seurauksena sadat mainostaulut seisovat tyhjinä vailla minkäänlaisia viestejä. Mutta nämä taulut itsessään ovat viesti. Ja mekin olemme vain tyhjiä tauluja." (Viimeisen lauseen myötä kuvailija on ehkä siirtynyt hieman ylitulkinnan puolelle, mutta voihan sen näinkin nähdä.)

Eispruch VI (2012) on tositapahtumiin perustuva elokuva turvapaikanhakijasta, joka karkotetaan, koska tämä ei ole täyttänyt oikeita papereita. Kamera kuvaa tapahtumia turvapaikanhakijan näkökulmasta, mikä on mielenkiintoinen ratkaisu ja tekee jokseenkin geneerisestä tarinasta omaperäisesti kerrotun.

69/365
Tampere Film Festival: La 9.3. Plevna
Päiväunet leffateatterissa eli Kansainvälinen kilpailu 10

Kaoottisen yövuoron ja seuraavan iltavuoron välissä päätin pakottaa itseni elokuviin, jotta ehtisin nähdä edes jotain. Valitsin umpimähkään näytöksen jonne vaikutti olevan tilaa, koska elokuvasali oli suuri. Näytöksen teema oli "Törmäys todellisuuteen". Todellinen törmäys todellisuuteen oli se, että rankkaa talkootyötä tekevä ihminen ei vaan välttämättä aina jaksa. Mielestäni leffafestareiden aikana elokuvateatterissa nukkuminen on kuitenkin todellinen kulttuuriteko, jonka jokainen festareilla talkootöitä tekevä varmaankin joskus kokee. Uskomatonta miten hyvin voikin nukkua istuma-kippura-asennossa keskellä väenpaljoutta elokuvien pyöriessä taustalla.

Kahden lyhyen elokuvan ajan onnistuin pysyttelemään hereillä. Ensimmäinen oli Epecuèn (2012), joka kertoo muistoista, jotka jäivät jälkeen suuren tulvan alta Argentiinassa vuonna 1985. Elokuva koostuu kotivideomateriaalista, maisemakuvista ja kertojanäänestä. Toinen leffa, joka kovien ääniensä vuoksi herätti minut unestani pieneksi hetkeksi, oli Oversights (2011). Siinä kerrotaan uudesta näkökulmasta käsin, animaation keinoin, mitä vahinkoja tapahtuu autolle ja sen kuljettajalle kun auto törmää 90 kilometrin tuntinopeudella puuhun. Oikeastaan aika jänskä pätkä. Olen iloinen että se herätti minut.

Oversights.

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Filkkarit II: Scifiä ja pohjoista mentaliteettia

53-59/365
Tampere Film Festival: ke 6.3. Plevna
Mental Nord II

Tämä näytös oli taas Filkkareita omimmillaan: kokoelma lyhytelokuvia, joista ei joko tajua mitä tapahtuu, tai jotka loppuvat heti kun alkaa tapahtua. Mental Nord esittelee pohjoista mielenmaisemaa, tänä vuonna seitsemän naisohjaajan voimin.

No Sex Just Understand (2011) kertoo tilanteesta, jossa nuori tyttö, nuori mies ja keski-ikäinen mies päätyvät baarissa samaan pöytään. Nuori mies haluaa iskeä tytön, keski-ikäinen mies ehkä vain lörpötellä ja hiljainen tyttö tyytyy tilanteessa hihittelemään ja kirjaamaan kaiken muistikirjaansa.

Norjalainen Eahpáras (2011) siirtää valkokankaalle saamelaisten kansantarinan, jossa kuolleen vastasyntyneen henki kummittelee naiselle suolla. Taitavasti kuvattu pieni kauhuelokuva.

Eahpáras.

The Canary (2009) on kokeellinen elokuva ja kuvattu Super 8 -filmille ilman dialogia. Se kertoo kuurosta tytöstä, joka elää kaksin äitinsä kanssa. Kun kuvioihin ilmaantuu mies, perhesiteet joutuvat koetukselle.

Girl (2011) on ruotsalainen, Fijona Jonuzin ohjaama lyhytelokuva, joka ehkä eniten vastaa sitä kuvaa, joka minulla ruotsalaisista nuorisoelokuvista on. 32-vuotias Hanna on matkalla kummallisilta illalliskutsuilta kotiin, kun hän 7-Elevenissä törmää parikymppiseen mieheen, joka kutsuu hänet mukaansa bileisiin. Perillä käy ilmi, että bileet koostuvat vain viidestä kaksikymppisestä miehestä. Hanna tuntee itsensä yli-ikäiseksi ja kiusaantuneeksi, mutta rentoutuu pian kun päihteitä on tarjolla.

Lumikko (2009) on suomalainen kokeellinen dokumentti, joka perustuu Pekka Saurin ja tuntemattoman 16-vuotiaan tytön keskusteluun Yölinja-ohjelmassa. Taustalla kuultava puheluiden ääninauha on aito, mutta muuten leffa ei ole dokumenttimainen. Tunnelmallisessa fiilistelypätkässä kuvataan nuorta tyttöä lähinnä yksin asunnossaan, juomassa kaljaa ja polttamassa tupakkaa suihkussa.

Inte panik (2010) kertoo yhteen kokoontuneista nuorista, joista osa tietää miksi he haluavat tulla isoina, mutta ovat huolissaan siitä ettei ympäristö tue sitä tai usko siihen. Osa taas tekee työtä jota eivät halua tehdä, mutteivät oikein tiedä mitä haluaisivat tehdä. Vanhempi mies on huolissaan ilmastonmuutoksesta.

Norjalainen musikaalipätkä Skallamann (2011) oli näytökselle oiva lopetus, absurdin hauska ja biisi jäi soimaan päässä pitkäksi aikaa. Nuori mies tulee alussa vanhempiensa luokse kylään ja ilmoittaa pussailleensa kaljun miehen kanssa. Mitä ilmeisimmin ongelma ei ole se, että kyseessä on mies, mutta että kalju! Mies puolustautuu vanhempiensa paheksunnalta alkamalla laulaa ja tanssia läpi kaupungin. Kuoroon liittyy matkan varrella monia kaljujen puolustajia.

Mental Nord -näytöksen voi Filkkareilla tsekata vielä sunnuntaina 10.3. klo 12 Plevnassa (mutta en ihan välttämättä suosittele).

60-64/365
Tampere Film Festival: to 7.3. Plevna
Tieteisnäkyjä I

Tieteisnäkyjä-näytökset tarjoavat suomalaisia scifielokuvia eri vuosikymmeniltä.

Vuonna 2000 (1950) on outo pieni pätkä, jossa scifin varjolla luodaan katsaus sotivan suomalaisen historiaan. Älyttömän nuori Matti Ranin esittää pojanpoikaa, joka on tekemässä esitelmää ja pyytää apua isoisältään, jolla on kattava muistipankki eli... öö... videoita sodan ajalta?

Huomisen muisto (2010) on TAMKin tuotanto, häkellyttävän hienon näköinen ja muutenkin kaunis elokuva muistoista. Vaimonsa kuoltua Aleksi (Heikki Nousiainen) lähtee mukaan tiedekokeiluun, jonka tarkoitus on ihmisen eliniän pidentäminen. Lääkäri vaikuttaa hieman ihmettelevän, miksi Aleksi haluaa jatkaa elämäänsä loputtomiin kun vaimokin on jo mennyt manan majoille, mutta ateistina Aleksi ei usko koskaan enää kohtaavansa tätä ja haluaa jatkaa maallista vaellustaan. Elettyään vielä sata vuotta eteenpäin Aleksi huomaa unohtaneensa vaimonsa, aiemmat matkansa Alpeille ja yhtä sun toista muuta. Elämä alkaa vaikuttaa toistolta, jonka järjellisyyden Aleksi viimein kyseenalaistaa.

Huomisen muisto.

Desert Planet: Riot Sector 68 (2008) on teknomusiikin tahdissa sykkivä kertomus avaruusmatkailijoista, jotka etsivät tuntemattomalta planeetalta jotain kotiin vietävää.

Futuro - tulevaisuuden olotila (1998) voitti vuonna 1999 Filkkareiden kotimaisen kilpailun pääpalkinnon. Leffa tuli ihan puskista enkä tiennyt siitä mitään etukäteen, joten katselin sitä suuren hämmennyksen vallassa. Olin pitkään ihan varma, että kyseessä on mukadokumentti, koska käänteet ovat niin uskomattomia ja kohde niin outo. Loppuun mennessä oli leffa kuitenkin jo taivutellut minut uskomaan, että se on täyttä totta. Lopullinen varmistus tuli Googlesta ja selvisi, että olen onnistunut missaamaan suuren palan suomalaisen designin historiaa.

Dokumentti kertoo Futuro-talosta, joka suunniteltiin vuonna 1968. Talo näyttää avaruusalukselta, on kokonaan muovia ja mahdollista pystyttää ja purkaa kahdessa vuorokaudessa. Sitä myytiin aikanaan Stockmannilla ja se herätti suurta kiinnostusta myös ulkomailla. Tuote kuitenkin floppasi hintavuutensa ja epäkäytännöllisyytensä vuoksi ja Futuro-taloja on valmistettu maailmassa yhteensä vain alle sata.

Johtopäätös: haluan Futuron! Tarvitsen Futuron! Sehän on kuin laajennettu versio Aarnion pallotuolista (jonka myös tarvitsen)! Futuro on saatava. Äiskä? Iskä? Aviomies? Joululahja..?

Futuro-talo.

Planet of Sexes (2012) on kummallinen pätkä, joka näyttää siltä kuin olisi kotoisin 1970-luvulta, mutta sen takana onkin moderni multitaiteilija Anssi Kasitonni. Avaruudessa minikokoisella aluksella seikkaileva sankari joutuu tekemään hätälaskun planeetalle, joka on naisten kansoittama. Ja he haluavat kastroida sankarin!

Tieteisnäkyjä I on mahdollista nähdä vielä huomenna 9.3. klo 14 Niagarassa. Tieteisnäkyjä II jossa on eri leffat mutta sama teema, pyörii tänään ja huomenna klo 22 Plevnassa.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Filkkarit I: Mainoksia leffateatterissa


52/365
Tampere Film Festival: ke 6.3. Plevna
Darren Walsh

Kenties maailman lumisin elokuvafestari pyörähti käyntiin omalta osaltani animaation merkeissä. Darren Walshin töistä koostettu näytös sisälsi paljon mainoksia ja jonkin verran ohjaaja-animaattorin muita, noin minuutin mittaisia lyhäreitä.

Mainokset ovat usein Filkkareiden tarjonnasta helppotajuisimpia ja siksi niitä on mukava katsoa, vaikka se elokuvateatterissa vähän hassulta tuntuukin. Ulkomaiset mainokset vaikuttavat lähes poikkeuksetta paremmilta kuin suomalaiset jos niitä sattuu vaikkapa matkoilla näkemään. Aina mielenkiintoisempaa on kuulla tarinoita niiden synnystä. Darren Walsh oli näytöksessä paikalla powerpointteineen ja esitys keskeytettiin noin kymmenen minuutin välein, jotta hän saattoi avata mainosten ja muiden lyhykäisten animaatioiden taustaa.

Darren Walsh Plevnassa.

Walsh on tunnettu animoija, joka käyttää piksillaatiotekniikkaa: "näyttelijä toimii elävänä nukkena, filmi kuvataan ruutu kerrallaan ja joka kuvan välissä asentoa ja maskia muutetaan pikkuisen" (ohjelmakirjasta). Ennen mainosuraansa Walsh työskenteli saman katon alla kuin Wallace & Gromitin tekijät ja loi mm. Angry Kidin, jonka naamarin takana toikkaroi itse.

Näytännössä nähtiin useampia Angry Kid -jaksoja, mutta itse tykkäsin eniten mainosten loppuun asti hiotusta ulkoasusta ja hauskoista käänteistä. Walshin tunnetuin luomus lienee venäläinen nelisormimangusti Aleksandr Orlov, joka syntyi alkujaan mainostamaan Compare the Market -sivustoa. Mangustimainokset olivat valtava hitti, mikä luultavasti ei tarkoittanut sitä, että niiden mainostama sivusto olisi sitä ollut. Mangusti alkoi elää omaa elämäänsä ja on sittemmin julkaissut mm. omaelämäkerran.


Walshin painotus söpöihin eläimiin näkyy myös Sony Bravia -mainoksessa, jossa värikkäät puput valtaavat kaupungin. Tämän mainoksen tekoprosessista oli erityisen kiinnostavaa kuulla ja kun tietää kaiken siihen kuluneen ajan ja vaivan, osaa hienoa työnjälkeä arvostaa. Esimerkiksi jokaista loikkaavaa pupua kohti piti olla kahdeksan eri asennossa olevaa vahapupua, joita sitten siirreltiin tarkasti eteenpäin. Kuumina kuvauspäivinä puput alkoivat myös sulaa ja paikalla oli jatkuvasti ihmisiä muovailemassa niitä lisää.


Tämän näytöksen voi katsastaa vielä lauantaina 9.3. klo 18 Plevnassa.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Susanne Bier: näytös yksi


51/365
Häiden jälkeen (Efter brylluppet) (2006)

Jos olette vierailleet täällä aiemmin tänään, olette saattaneet huomata mitä kummallisimpia ulkoasukokeiluja. Huomaatte niitä jatkossakin, sillä minulla ja Bloggerilla on vielä jokunen kana kynimättä. Tämä ei siis ole valmis muodonmuutos.

Olen usean vuoden harkinnan jälkeen päättänyt, että Susanne Bieristä tulee suosikkiohjaajani! Nyt kun päätös on tehty, aion oikeasti alkaa katsoa tämän elokuvia. Aloitin eilen illalla Häiden jälkeen -leffalla, joka aikoinaan oli ehdolla parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin saajaksi. Bier sai kuitenkin odottaa pystiä vielä muutaman vuoden ja voitti sen viimein elokuvalla Kosto (Haevnen), joka myös odottaa kasautuvassa dvd-pinossani katsomista.

Häiden jälkeen kertoo intialaiselle orpokodille omistautuneesta Jacobista (Mads Mikkelsen), joka lähtee vastentahtoisesti kotimaahansa Tanskaan tapaamaan potentiaalista rahoittajaa, Jörgeniä (Rolf Lassgård). Iso kiho ei suoraan sanoen vaikuta kovin kiinnostuneelta kuulemaan orpokodista, mutta toivottaa sen sijaan Jacobin lämpimästi tervetulleeksi tyttärensä häihin. Siellä Jacob tapaa entisen tyttöystävänsä Helenen (Sidse Babett Knudsen) ja kokee elämänsä yllätyksen.

Leffan juonesta on parempi olla tietämättä liikoja. Se avautuu hiljalleen ja kasvaa tunteiden vuoristoradaksi, joka kattaa ihmiselämän ilot ja surut kehdosta hautaan. Elokuvan - ja ilmeisesti Susanne Bierin - erikoisuus ovat äärimmäiset lähikuvat hahmojen kasvoista. Tunteet hierotaan katsojan naamalle, mikä tuntuu välillä melkein omalle reviirille tunkeutumiselta, mutta siitä ja raskaista teemoistaan huolimatta leffa ei ole pohjoismaiseen tapaan masentava. Visuaalisesti se on välillä äärettömän kaunis ja ilo pilkahtaa hetkittäin surunkin keskellä.

maanantai 4. maaliskuuta 2013

Mestarillista ajankäyttöä

50/365
Kim Edwards: Muisto tyttärestäni (2005)
Suom. Laura Jänisniemi & Susanna Tuomi-Giddings

Kahden suuren leffaputken välissä yritin viime viikon ajan keskittyä vaihteeksi kirjoihin. Valitettavasti olen todella hidas lukija. Perjantaiaamun ja maanantaiaamun välillä muistan poistuneeni sängystä kirjojen äärestä vain pari kertaa lyhykäisesti. Siitä huolimatta selätin sinä aikana vain kaksi kirjaa, noin 700 sivua. Etenkin Muisto tyttärestäni tuntui jatkuvan ikuisesti, kun olin jo intensiivisesti lukenut sitä lähes yötä päivää kaksi vuorokautta. Se ei ole ehkä paras kirja viikonlopun ahmimiskohtaukseen, sillä luettuani kahdenkymmenenviiden vuoden edestä tuskaa ja tukahdutettuja tunteita niin lyhyessä ajassa, tunsin tänä aamuna kirjan lopetettuani olevani henkisesti lopussa. Uskokaa tai älkää, tartuin melkein innokkaasti tenttikirjaan! Tällä viikolla aion keskittyä jälleen elokuviin kun neljäskymmeneskolmas Tampere Film Festival pyörähtää keskiviikkona käyntiin - ja lukea vain tenttikirjoja silloin kun en ole festareilla.

Muisto tyttärestäni on ollut vuosien ajan mentaalisella lukulistallani syystä jota en enää muista. Jostain syystä se putkahti yhtäkkiä mieleeni käydessäni kirjastossa ja päädyin vihdoin lukemaan sen. Hyvä niin, sillä pidin kirjasta paljon sen surullisuudesta ja masentavuudesta huolimatta.

Kirja alkaa melkein unenomaisella luvulla vuonna 1964, kun nuori vaimo Norah synnyttää keskellä lumimyrskyä kaksoset lääkärimiehensä Davidin avustuksella. Poika syntyy terveenä, mutta David näkee heti, että tyttärellä on Downin syndrooma. Hätääntyneenä hän tekee ratkaisun, joka muuttaa koko perheen elämän. Hän pyytää synnytyksessä avustanutta hoitajaa Carolinea viemään tytön vajaamielisten laitokseen ja kertoo vaimolleen tyttären syntyneen kuolleena.

Caroline vie tyttövauvan laitokseen, mutta nähtyään millainen murju se on, ei voikaan jättää tätä sinne. Muutaman päivän kuluttua Caroline katoaa ja aloittaa uuden elämän muualla. Hän ryhtyy äidiksi kehitysvammaiselle Phoebelle.

Norah suree kuollutta tytärtään syvästi ja syöksyy synnytyksenjälkeisen masennuksen (jota ei tietenkään 1960-luvulla tunnistettu) kautta lähestulkoon alkoholismin ja itsemurha-ajatusten partaalle. David ja koko maailma tuntuvat hokevan hänelle, että hänen tulisi iloita pojastaan, Paulista, eikä keskittyä tyttärensä muistoon. Tytär tuntuu kuitenkin häilyvän jatkuvasti Norahin elämän reunamilla, eikä hän pysty koskaan unohtamaan menettämäänsä lasta.

Davidin salaisuus käy hänelle raskaaksi kantaa ja hän pakenee työnsä ja sittemmin harrastuksensa valokuvauksen pariin. Aviopari etääntyy toisistaan tuskallisen selvästi ja vuosi vuodelta salaisuus nousee heidän välilleen yhä korkeampana muurina. Kun Paul varttuu teini-ikäiseksi, perheen sisäiset jännitteet purkautuvat ilmoille konkreettisena kapinana ja raivoisina riitoina.

Vastapainoksi välillä piipahdetaan seuraamaan Carolinen ja Phoeben yhteiseloa. Vastakkainasettelu kasvaa miltei liian ilmeiseksi: yltäkylläisyyden keskellä elävä Paul kärsii, eikä arvosta saamiaan hyviä lähtökohtia, kun taas vaatimattomissa oloissa elävän Phoeben elämä on täynnä rakkautta ja auringonpaistetta, vaikka hän onkin vammainen. Loppua kohti vastakkainasettelu kuitenkin tasaantuu ja molempien kaksosten elämästä löytyy sekä iloa että surua.

Viime aikoina lukemani kirjat ovat saaneet minut miettimään aikaa ja sen esittämistä kirjallisuudessa. Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea kertoi suunnilleen yhteen vuorokauteen mahtuvan tarinan. Tuohon vuorokauteen vaikutti kirjan 17-vuotiaan päähenkilön mielestä sisältyvän melkein koko elämä. Vuorokauden aikana hän tapasi pojan, rakastui, tutustui tähän, koki isänsä häät, tapasi äitipuolensa ensimmäisen kerran, korjasi välinsä isäänsä ja vaikutti kaikkiaan tuon päivän aikana kasvavan valtavasti ihmisenä. Kirjan esittämä aikaväli sopi melko loogisesti siihen, että luin sen yhdessä päivässä. Tapahtuminen "reaaliaikaisuus" loi kirjaan samanlaista todellisuuden tuntua kuin elokuvassa Rakkautta ennen aamua.

Vieraan lapsi taas oli esimerkki toisesta äärilaidasta, kirja joka kattoi melkein sata vuotta ja jossa henkilöt vaihtuivat niin kuin nyt sadan vuoden aikana voi olettaakin tapahtuvan. Kirjasta oli vaikea saada otetta, koska jatkuvasti piti omaksua uusi henkilö, jonka näkökulmasta tarinaa kerrottiin, ja piirtää mielessään jonkinlaista monimutkaista karttaa siitä, mitä tekemistä kaikilla uusilla henkilöillä nyt olikaan ensimmäisessä osassa esitettyjen kanssa. Ei se toki huono ollut, mutta huomasin ehkä pitäväni enemmän suppealle aikavälille sijoittuvista ja tuttuihin henkilöihin keskittyvistä tarinoista.

Muisto tyttärestäni on jonkinlainen välimalli näistä kahdesta. Kuten jo totesin, kirja kattaa tapahtumia kahdenkymmenenviiden vuoden ajalta (mitä en ollenkaan osannut odottaa sen avatessani). Koska henkilöt ovat koko tarinan ajan pääpiirteissään samat, he tulevat suorastaan tuskallisen tutuiksi kaikkine vikoineen ja suruineen niin pitkän ajan kuluessa. Aloin miettiä ajan kirjoittamista, sen jäsentämistä ja esittämistä kirjallisuudessa. Millaiselle aikavälille sijoittuva tarina on helpoin kertoa? Miten yhteen vuorokauteen mahtuva tarina kirjoitetaan niin ettei se ole hetkeäkään tylsä, mutta niin että siinä ajassa tapahtuva hahmojen kehitys vaikuttaa realistiselta? Kumpi on vaikeampaa, kirjoittaa uskottava yhden päivän tarina, vai vuosikymmeniä kattava psykologinen romaani? Miten jälkimmäisessä tapauksessa kirjoitetaan niin latautunut luku, että se kertoo vaikka vain yhdestä tapauksesta henkilöiden elämässä, joka kuitenkin representoi vuotta tai viittä vuotta ja asettuu loogisesti osaksi kirjan jatkumoa?

Muisto tyttärestäni soljuu kahdenkymmenenviiden vuoden läpi uskomattoman taitavasti. Kun ajattelen sitä ajatustyön määrää, joka kirjailijan on täytynyt käydä läpi, melkein hengästyn. Kahden lapsen elämänkaaren kuvaaminen syntymästä aikuisiksi on jo sinänsä paljon, mutta lisäksi kirja kertoo kahdesta parisuhteesta vaiheineen ja niiden osapuolten oman henkisen kehityksen vaiheista. Siitä, miten ihmeessä on mahdollista säilyttää suuri salaisuus niin kauan, miten se kaikkiin henkilöihin vuosi vuodelta vaikuttaa, miten he hiljalleen muuttuvat ihan eri ihmisiksi kuin kirjan alussa. Myös kaikilla sivuhenkilöillä on oma historiansa, joka käy ilmi lyhyistä viittauksista heihin.

Eikä siinäkään kaikki, sillä jo näin pitkän aikavälin eri aikakausiin perehtyminen ja niiden ilmentäminen on ollut oma työnsarkansa. Kirjan tapahtumat alkavat 1960-luvulla, joka kaikkiaan vaikuttaa samalla sekä pimeältä että kovin viattomalta, jatkuvat poliittisesti kuuman leveiden lahkeiden 1970-luvun kautta 1980-luvulle, jolloin lääketiede ja ihmisoikeudet ovat jo kehittyneet huomattavasti lähemmäs oman aikamme tasoa kuin kirjan alussa. Ajankuvat ovat kaikkina aikoina eläviä ja pystyin melkeinpä näkemään jatkuvasti henkilöiden yllä olevat vaatteet, nyt jo retrot ja vintaget ja vähän hassunkuriset. Samoin näin mielessäni elävästi Davidin ottamat valokuvat, yritykset pysäyttää maailma, seepiansävyiset, mustavalkoiset, yli- ja alivalottuneet kokeilut. Kirja itsessään on kuin valokuvamontaasi yhden perheen elämästä kolmen vuosikymmenen ajalta. Siitä huolimatta siinä ei ole yhtään tylsistyttävää kuvailua.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Suuria tunteita Atlantin yllä

49/365
Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea (2012)
Suom. Joel Kontro

17-vuotias Hadley on matkalla New Yorkista Lontooseen isänsä häihin, kun hän myöhästyy lentokoneestaan ja kaikki muuttuu. Lentokentällä hän tapaa 18-vuotiaan Oliverin ja päätyy istumaan tämän viereen lennolla. Seitsentuntisen lennon ajan nuoret juttelevat ja rakastuvat. Aamulla Lontooseen saapuessaan he kuitekin eksyvät toisistaan kentän vilinässä tietämättä edes toistensa sukunimiä. Murheen murtaman Hadleyn on pakko kiirehtiä häihin, joihin ei ole alun perinkään halunnut, mutta Oliver jää kummittelemaan hänen mieleensä.

Kirja tempaa mukaansa heti alusta asti ja onnistuu luomaan lämpimän intiimin tunnelman öiseen lentomatkaan, johon mahtuu paljon äänettömiä tunteita. Koukutuin niin että luin melkein koko kirjan kerralla. Yllättäen tärkeimmäksi teemaksi ei kuitenkaan nouse Hadleyn ja Oliverin rakkaustarina, vaan Hadleyn suhde isäänsä. Isä on kirjallisuuden professori, jonka oli tarkoitus muuttaa Lontooseen "vaihtoon" vain vuodeksi. Jo neljässä kuukaudessa hän kuitenkin onnistui rakastumaan siellä ja hylkäsi perheensä. Hadley kantaa suurta kaunaa isäänsä ja tämän morsianta kohtaan, jota ei ole ennen häitä edes tavannut. Takaumien kautta muistellaan aikoja kokonaisena perheenä, sekä aikaa heti vanhempien eron jälkeen. Kirjasta muodostuu ehkä koskettavin tarina, jonka olen avioeroteinin näkökulmasta koskaan lukenut.

Kirja tavoittaa hyvin sen surrealistisen tunnelman, jonka jokainen on varmaan joskus kokenut: kun on valvonut koko yön jutellen jonkun aivan mielettömän tyypin kanssa ja joutunut sitten eroon tästä. Maailma jatkaa kulkuaan, velvollisuudet kutsuvat, väsymys painaa ja koko yö alkaa tuntua unelta, jota ei ole enää koskaan mahdollista tavoittaa. Myös Hadleyn suljetun paikan kammoa ja lentokoneahdistusta kuvataan todentuntuisesti.

Tykkäsin myös kirjan ulkoisesta olemuksesta, siitä että se on suunnilleen A5-kokoisen kouluvihkon kokoinen ja muotoinen, sen kannet ovat kovaa kartonkia ja tekevät siitä jonkinlaisen pokkarin ja kovakantisen kirjan välimallin, kansitaiteesta ja siitä, miten teksti on sivuille aseteltu. Sitä on miellyttävä lukea, pidellä käsissä ja kantaa mukana. Ei ollut ensimmäinen kerta kun lainasin kirjan sen ulkoisen viehättävyyden perusteella. Tällä kertaa se kannatti myös sisällön kannalta.

PS. Vielä on kaksi päivää aikaa vastata kyselyyn oikeassa yläkulmassa. Suosittelen tekemään sen miellyttävän blogiympäristön takaamiseksi.

lauantai 2. maaliskuuta 2013

"Elämässä pitää olla blingiä!"

48/365
Laura Paloheimo: Klaukkala (2012)

Suomalainen chick lit on syntynyt! Onhan sitä jo odotettukin. Viimeisten parin vuoden aikana kirjailijat ovat huomanneet tämän merkittävän puutteen suomalaisen kirjallisuuden kentällä ja monenlaisia yritelmiä naisten näkökulmasta on alettu suoltaa. Laura Honkasalon Tyttökerhoa on monissa paikoissa ehdoteltu suomalaisen chick litin edustajaksi, mutta siinä oli niin monta sivua ja niin tylsä kansi, että hetken tuumailun jälkeen jätin sen toistaiseksi kirjastoon. Laura Paloheimon Klaukkala on jo kannestaan selvästi tunnistettavissa chick litiksi: vaaleanpunaisina hohtavat kannet vintage-laukkuineen ja pinkkeine kynsineen kertovat selvästi mistä on kyse. Onpa kuvaan lisätty lens flarekin tuomaan lisää blingiä. Olen kovin ilahtunut kannen ja sisäsivujen suunnitteluun nähdystä vaivasta. Kiitos siitä Piia Aholle!

Kirjan sisältö vastaa hyvin pitkälti mielikuvaa, jonka siitä sen ulkoasun perusteella saa. Luvassa on pinkkiä höttöä ja kepeää seurapiirielämää. Ensimmäisiä sivuja luin epäuskoisena. Alussa syntyi vaikutelma, että romaanissa ladotaan peräkkäin pöytään kaikki chick litin ominaispiirteet vuoron perään, eikä edes aiota kertoa mitään kunnon tarinaa. Tuotemerkkejä vilisee joka rivillä. Loppuun päästyäni en osaa sanoa, onko kirjan alku jotenkin tyylillisesti erilainen kuin loput kirjasta, vai totuinko sitä lukiessani vain nopeasti latelevaan tyyliin.

Teoksen päähenkilö on vintagea ja laukkuja rakastava Julia, joka on nuorena paennut kotikaupungistaan Klaukkalasta silmissään mielikuva, että pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua, on Klaukkala. Julia on kiertänyt maailmaa taikurin apulaisena ja sittemmin palannut takaisin Suomeen. Hän on päätynyt töihin huonoa tositeeveetä suoltavaan tuotantoyhtiö Meisseliin ja kihloihin suorastaan kliseisen komean ja ruskettuneen suomenruotsalaisen Robinin kanssa. Robin on kahvi-imperiumin perijä ja toimitusjohtaja, joka mieluusti rahoittaa Julian pakkomiellettä merkkivaatteisiin.

Täytyy sanoa, että aika pitkään kirjan maailma tuntui jokseenkin epäuskottavalta. Kenellä suomalaisnaisella muka on Birkinin laukku arkikäytössä? Kuka kolmikymppinen nainen muka vetää tulevan aviomiehensä sukujuhlilla sellaiset överit että kaataa boolimaljan tuntemattoman päivänsankarin päälle ja sammuu sitten kesken lauseen kakkuun? Viimeistään siinä vaiheessa kun sankaritar seisoo pariisilaisen hotellin wc:ssä pöntön päällä pakoillessaan ripulitulvaa, jonka on saanut aikaiseksi dieettipulverin ja liian eksoottisen menun avulla, tulee fiilis että Julian hahmo on kerrassaan yliampuva. Julia koheltaa sata kertaa pahemmin ja nolommin kuin Bridget Jones ja on miljoona kertaa pinnallisempi tyyppi. Julia vertaa kaikkia tapaamiaan henkilöitä merkkilaukkuihin ja laatii loputtomasti listoja siitä, mikä missäkin on faux pas. Hän unohtaa ystävänsä ja velvollisuutensa välittömästi, jos tarjoutuu tilaisuus käydä kampaajalla ja näyttää coolilta jossain viinilasillista siemaillen.

Bling-elämä onkin niin ylitsevuotavan epätodellista, ettei sen voi kauan odottaa jatkuvan. Kirjan loppupuolisko on sitä perinteistä "vastuuton sankaritar ottaa vastuuta ja kasvaa ihmisenä" -osastoa ja vaikka Julian hahmo syvenee ja hänen käytöksensä saa osittaisen selityksen, sitä on suoraan sanoen tylsempää lukea kuin yliampuvaa ensimmäistä puoliskoa. Kirja toi etäisesti mieleeni Sweet Home Alabama -elokuvan, jossa Reese Witherspoonin hahmo käy läpi samankaltaisen kehityskulun. Loistavan leffan saisi myös Klaukkalasta, joskin jo kaikkien niiden vaatteiden haaliminen kuvauksiin vaatisi tähtitieteellistä budjettia.

PS. Olkaa kilttejä ja vastatkaa kyselyyn blogin oikeassa yläkulmassa!