Mestarillista ajankäyttöä

50/365
Kim Edwards: Muisto tyttärestäni (2005)
Suom. Laura Jänisniemi & Susanna Tuomi-Giddings

Kahden suuren leffaputken välissä yritin viime viikon ajan keskittyä vaihteeksi kirjoihin. Valitettavasti olen todella hidas lukija. Perjantaiaamun ja maanantaiaamun välillä muistan poistuneeni sängystä kirjojen äärestä vain pari kertaa lyhykäisesti. Siitä huolimatta selätin sinä aikana vain kaksi kirjaa, noin 700 sivua. Etenkin Muisto tyttärestäni tuntui jatkuvan ikuisesti, kun olin jo intensiivisesti lukenut sitä lähes yötä päivää kaksi vuorokautta. Se ei ole ehkä paras kirja viikonlopun ahmimiskohtaukseen, sillä luettuani kahdenkymmenenviiden vuoden edestä tuskaa ja tukahdutettuja tunteita niin lyhyessä ajassa, tunsin tänä aamuna kirjan lopetettuani olevani henkisesti lopussa. Uskokaa tai älkää, tartuin melkein innokkaasti tenttikirjaan! Tällä viikolla aion keskittyä jälleen elokuviin kun neljäskymmeneskolmas Tampere Film Festival pyörähtää keskiviikkona käyntiin - ja lukea vain tenttikirjoja silloin kun en ole festareilla.

Muisto tyttärestäni on ollut vuosien ajan mentaalisella lukulistallani syystä jota en enää muista. Jostain syystä se putkahti yhtäkkiä mieleeni käydessäni kirjastossa ja päädyin vihdoin lukemaan sen. Hyvä niin, sillä pidin kirjasta paljon sen surullisuudesta ja masentavuudesta huolimatta.

Kirja alkaa melkein unenomaisella luvulla vuonna 1964, kun nuori vaimo Norah synnyttää keskellä lumimyrskyä kaksoset lääkärimiehensä Davidin avustuksella. Poika syntyy terveenä, mutta David näkee heti, että tyttärellä on Downin syndrooma. Hätääntyneenä hän tekee ratkaisun, joka muuttaa koko perheen elämän. Hän pyytää synnytyksessä avustanutta hoitajaa Carolinea viemään tytön vajaamielisten laitokseen ja kertoo vaimolleen tyttären syntyneen kuolleena.

Caroline vie tyttövauvan laitokseen, mutta nähtyään millainen murju se on, ei voikaan jättää tätä sinne. Muutaman päivän kuluttua Caroline katoaa ja aloittaa uuden elämän muualla. Hän ryhtyy äidiksi kehitysvammaiselle Phoebelle.

Norah suree kuollutta tytärtään syvästi ja syöksyy synnytyksenjälkeisen masennuksen (jota ei tietenkään 1960-luvulla tunnistettu) kautta lähestulkoon alkoholismin ja itsemurha-ajatusten partaalle. David ja koko maailma tuntuvat hokevan hänelle, että hänen tulisi iloita pojastaan, Paulista, eikä keskittyä tyttärensä muistoon. Tytär tuntuu kuitenkin häilyvän jatkuvasti Norahin elämän reunamilla, eikä hän pysty koskaan unohtamaan menettämäänsä lasta.

Davidin salaisuus käy hänelle raskaaksi kantaa ja hän pakenee työnsä ja sittemmin harrastuksensa valokuvauksen pariin. Aviopari etääntyy toisistaan tuskallisen selvästi ja vuosi vuodelta salaisuus nousee heidän välilleen yhä korkeampana muurina. Kun Paul varttuu teini-ikäiseksi, perheen sisäiset jännitteet purkautuvat ilmoille konkreettisena kapinana ja raivoisina riitoina.

Vastapainoksi välillä piipahdetaan seuraamaan Carolinen ja Phoeben yhteiseloa. Vastakkainasettelu kasvaa miltei liian ilmeiseksi: yltäkylläisyyden keskellä elävä Paul kärsii, eikä arvosta saamiaan hyviä lähtökohtia, kun taas vaatimattomissa oloissa elävän Phoeben elämä on täynnä rakkautta ja auringonpaistetta, vaikka hän onkin vammainen. Loppua kohti vastakkainasettelu kuitenkin tasaantuu ja molempien kaksosten elämästä löytyy sekä iloa että surua.

Viime aikoina lukemani kirjat ovat saaneet minut miettimään aikaa ja sen esittämistä kirjallisuudessa. Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea kertoi suunnilleen yhteen vuorokauteen mahtuvan tarinan. Tuohon vuorokauteen vaikutti kirjan 17-vuotiaan päähenkilön mielestä sisältyvän melkein koko elämä. Vuorokauden aikana hän tapasi pojan, rakastui, tutustui tähän, koki isänsä häät, tapasi äitipuolensa ensimmäisen kerran, korjasi välinsä isäänsä ja vaikutti kaikkiaan tuon päivän aikana kasvavan valtavasti ihmisenä. Kirjan esittämä aikaväli sopi melko loogisesti siihen, että luin sen yhdessä päivässä. Tapahtuminen "reaaliaikaisuus" loi kirjaan samanlaista todellisuuden tuntua kuin elokuvassa Rakkautta ennen aamua.

Vieraan lapsi taas oli esimerkki toisesta äärilaidasta, kirja joka kattoi melkein sata vuotta ja jossa henkilöt vaihtuivat niin kuin nyt sadan vuoden aikana voi olettaakin tapahtuvan. Kirjasta oli vaikea saada otetta, koska jatkuvasti piti omaksua uusi henkilö, jonka näkökulmasta tarinaa kerrottiin, ja piirtää mielessään jonkinlaista monimutkaista karttaa siitä, mitä tekemistä kaikilla uusilla henkilöillä nyt olikaan ensimmäisessä osassa esitettyjen kanssa. Ei se toki huono ollut, mutta huomasin ehkä pitäväni enemmän suppealle aikavälille sijoittuvista ja tuttuihin henkilöihin keskittyvistä tarinoista.

Muisto tyttärestäni on jonkinlainen välimalli näistä kahdesta. Kuten jo totesin, kirja kattaa tapahtumia kahdenkymmenenviiden vuoden ajalta (mitä en ollenkaan osannut odottaa sen avatessani). Koska henkilöt ovat koko tarinan ajan pääpiirteissään samat, he tulevat suorastaan tuskallisen tutuiksi kaikkine vikoineen ja suruineen niin pitkän ajan kuluessa. Aloin miettiä ajan kirjoittamista, sen jäsentämistä ja esittämistä kirjallisuudessa. Millaiselle aikavälille sijoittuva tarina on helpoin kertoa? Miten yhteen vuorokauteen mahtuva tarina kirjoitetaan niin ettei se ole hetkeäkään tylsä, mutta niin että siinä ajassa tapahtuva hahmojen kehitys vaikuttaa realistiselta? Kumpi on vaikeampaa, kirjoittaa uskottava yhden päivän tarina, vai vuosikymmeniä kattava psykologinen romaani? Miten jälkimmäisessä tapauksessa kirjoitetaan niin latautunut luku, että se kertoo vaikka vain yhdestä tapauksesta henkilöiden elämässä, joka kuitenkin representoi vuotta tai viittä vuotta ja asettuu loogisesti osaksi kirjan jatkumoa?

Muisto tyttärestäni soljuu kahdenkymmenenviiden vuoden läpi uskomattoman taitavasti. Kun ajattelen sitä ajatustyön määrää, joka kirjailijan on täytynyt käydä läpi, melkein hengästyn. Kahden lapsen elämänkaaren kuvaaminen syntymästä aikuisiksi on jo sinänsä paljon, mutta lisäksi kirja kertoo kahdesta parisuhteesta vaiheineen ja niiden osapuolten oman henkisen kehityksen vaiheista. Siitä, miten ihmeessä on mahdollista säilyttää suuri salaisuus niin kauan, miten se kaikkiin henkilöihin vuosi vuodelta vaikuttaa, miten he hiljalleen muuttuvat ihan eri ihmisiksi kuin kirjan alussa. Myös kaikilla sivuhenkilöillä on oma historiansa, joka käy ilmi lyhyistä viittauksista heihin.

Eikä siinäkään kaikki, sillä jo näin pitkän aikavälin eri aikakausiin perehtyminen ja niiden ilmentäminen on ollut oma työnsarkansa. Kirjan tapahtumat alkavat 1960-luvulla, joka kaikkiaan vaikuttaa samalla sekä pimeältä että kovin viattomalta, jatkuvat poliittisesti kuuman leveiden lahkeiden 1970-luvun kautta 1980-luvulle, jolloin lääketiede ja ihmisoikeudet ovat jo kehittyneet huomattavasti lähemmäs oman aikamme tasoa kuin kirjan alussa. Ajankuvat ovat kaikkina aikoina eläviä ja pystyin melkeinpä näkemään jatkuvasti henkilöiden yllä olevat vaatteet, nyt jo retrot ja vintaget ja vähän hassunkuriset. Samoin näin mielessäni elävästi Davidin ottamat valokuvat, yritykset pysäyttää maailma, seepiansävyiset, mustavalkoiset, yli- ja alivalottuneet kokeilut. Kirja itsessään on kuin valokuvamontaasi yhden perheen elämästä kolmen vuosikymmenen ajalta. Siitä huolimatta siinä ei ole yhtään tylsistyttävää kuvailua.