Joy (2015)
David O. Russell luottaa edelleen 2010-luvulla keittelemäänsä menestysreseptiin: Jennifer Lawrence + Bradley Cooper = suksee. Tällä kertaa Oscar-ehdokkuuksien saldo jäi kuitenkin melko laimeaksi, sillä ainoastaan jo Unelmien pelikirjasta ja American Hustlesta pystit napannut Lawrence taistelee tänä vuonna palkinnosta. Ja miksipä ei. Leffan nimihahmo Joy on vähintäänkin yhtä vahva naishahmo kuin Katniss Everdeen, vaikka käykin taistelua pienemmillä pelikentillä. Joy perustuu ilmeisesti äärimmäisen löyhästi tositapahtumiin, joita Miracle mopin keksijä Joy Mangano kävi läpi 1990-luvulla.
Joy on parikymppinen yh-äiti, joka pitää huolta eronsa jälkeen sänkyyn linnoittautuneesta äidistään (Virginia Madsen), kannustavasta mummistaan (Diane Ladd) ja ex-miehestään (Édgar Ramirez), jotka kaikki asuvat saman katon alla. Naisystävien välillä myös isä (Robert De Niro) saapuu taloon passattavaksi ja entisen lukion priimuksen elämä vaikuttaa kaikkiaan menneen pahasti pieleen tämän uhrattua unelmansa collegesta kajahtaneen perheensä vuoksi. Isän lyötyä hynttyyt yhteen rikkaan perijättären (Isabella Rossellini) kanssa aloitteellinen ja kekseliäs Joy päättää kuitenkin ponnistaa ylös kurjuudesta ja nakittaa koko perheensä mukaan uhkayritykseen kehittelemänsä vallankumouksellisen mopin saattamiseksi jokaiseen amerikkalaiseen talouteen.
Tuotteen valmistus onnistuu miten kuten, mutta sen saattaminen myyntiin ja markkinoitavaksi osoittautuu erittäin kovakuoriseksi pähkinäksi, jonka rikkomiseen tarvitaan ostoskanavaa ja Bradley Cooperia, sinnikkyyttä, päällekäymistä, jyräämistä ja lopulta Joy päätyy itse demonstroimaan mopin käyttöä televisiossa. Myynti ylittää pian kaikki odotukset, mutta mitäpä Joyn rakas perhe ei onnistuisi ryssimään. Leffassa on vastoinkäymisiä suorastaan kohtuuttomasti yhden ihmisen kannettavaksi ja Joyn päättäväisyydestä huolimatta enimmäkseen melankolinen sävy.
Leffan juoni vei mennessään ja elokuva oli varsin sopivan mittainen, niin etten sen aikana ehtinyt kertaakaan katsoa kelloa. Tempo on tarpeeksi rivakka ja tapahtumia on aidosti kiinnostavaa seurata. Ainoat harmittavat seikat ovat isoäidin kertojanääni, joka enimmäkseen on turha ja lisäksi puoliksi yliluonnollinen, sekä se, ettei Joyn toista lasta juuri koskaan näy, mikä myös on täysin epärealistista. Hahmot kaiken kaikkiaan ovat enimmäkseen ärsyttäviä ja ärsyttävyydessään ehkä jopa hieman yksiulotteisia. Talon sisustuksessa on vahvasti samaa henkeä kuin Unelmien pelikirjassa, minkä panin merkille jo trailerista. Vanhemmat ovat kuitenkin huomattavasti turhempia tyyppejä, minkä vuoksi Joy kenties jää sille kakkoseksi, vaikka kunnon "vaikeuksien kautta voittoon" -tarina uppoaakin minuun aina kuin häkä. Tykkäsin tästä kuitenkin paljon enemmän kuin American Hustlesta, sanoipa Akatemia mitä hyvänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti