Vihainen kasi

The Hateful Eight (2015)

Sivistyksessäni, joka muutenkin pitkälti muistuttaa emmental-juustoa, on aina ollut Quentin Tarantinon kokoinen aukko. Django Unchained (2012) oli ensimmäinen tämän ohjaama elokuva jonka näin. Muutaman viime kuukauden aikana Armani on kuitenkin suorittanut ilmeisesti aviomiehen velvollisuuksiin kuuluvaa aivopesua ja raahannut minua perässään Tarantino-meren läpi. Niinpä voin nyt asettaa The Hateful Eightin jonkinlaiseen perspektiiviin: se ei ole yhtä hyvä kuin Django, eikä takuulla yhtä hyvä kuin Kunniattomat paskiaiset, mutta tykkäsin siitä enemmän kuin Kill Billeistä ja Pulp Fictionista.

Huomasin Django-linkkiä lisätessäni, että olin otsikoinut sitä käsittelevän postauksen sanoilla "Tunti liikaa". Tämän postauksen voisi ehdottomasti otsikoida sanoin "Tunti liikaa II", sillä kolmituntisen leffarupeaman ensimmäinen kaksituntinen puolisko voitaisiin hyvin tiivistää puoleen. Kirjoitin "puolisko", koska elokuva on tarantinolaisesti jaettu kuuteen osaan, mutta ensimmäiset kolme osaa valtaavat siis 2/3 elokuvan kestosta. Kolme ensimmäistä episodia on niin sanoakseni kehittelyä ja loput käsittelyä.

The Hateful Eight on Djangon tapaan länkkäri ja sen keskiössä ovat niinikään palkkionmetsästäjät. John Ruth (Kurt Russell) on kuljettamassa nappaamaansa Daisy Domergueta (Jennifer Jason Leigh) vankkureilla Red Rockiin hirtettäväksi, kun vanha tuttu Marquis Warren (Samuel. L. Jackson), joka myös on palkkionmetsästäjä, liftaa heidän kyytiinsä lumimyräkässä. Lopulta vankkureihin hyppää myös - ainakin omien sanojensa mukaan - Red Rockin uusi sheriffi Chris Mannix (Walton Goggins). Matka katkeaa Minnien majataloon, jossa loput neljä keskushenkilöä (Tim Roth, Demian Bichir, Michael Madsen ja Bruce Dern) odottelevat.

Alkupuolisko todellakin toimii rakenteluna ja on vaikea huomata, koska tarina varsinaisesti lähtee käyntiin. Epäilyksiä nostatellaan kaikkia hahmoja kohtaan, vaikka katsoja ei ihan tiedä, mistä heitä pitäisi epäillä. Tunnelma lumimyrskyn armoilla vuoristossa on tiivis ja tiiviimmäksi käy, mitä pitemmälle ilta ehtii. Lopulta elokuva muuttuu eräänlaiseksi suljetun huoneen mysteeriksi, jolloin se vasta oikeastaan käy kiinnostavaksi. Ja tietenkin veri lentää koko ajan lisääntyvässä määrin. Ennio Morriconen Oscar-ehdokkuuden arvoinen musiikki siivittää tapahtumia mitä taidokkaimmin ja näyttelee elokuvassa tärkeää roolia. Neljännestä osasta eteenpäin elokuva on kaikkine jekkuineen varsin herkullinen ja käy suoraan sanoen mielenkiintoiseksi yhdennellätoista hetkellä, juuri ennen tylsyyskuolemaa.

Kirjoitin Djangosta, etten koe itseäni päteväksi arvioimaan sitä, koska sekä länkkärigenre että Tarantino-genre ovat minulle vieraita. Vaikka Tarantino-genre onkin viime aikoina tullut tutummaksi, tunnen pitkälti samoin The Hateful Eightia kohtaan. Leffa on hetkittäin hauska ja kaikkiaan hyvin näytelty, kirjoitettu ja ohjattu ja juonikin tiivistyy asianmukaisesti loppua kohti. Silti tämä on yksi niistä elokuvakokemuksista, joista ei varmaankaan pitemmällä tähtäimellä jää kovin vahvaa muistijälkeä, koska siinä ei ole mitään, mikä koskettelisi millään tavoin henkilökohtaista elämänpiiriäni.

Se on kenties vähän hölmösti sanottu, koska jos tätä pitää jotenkin tyydyttävän leffaelämyksen kriteerinä, ovat monet romanttiset komediat huomattavasti merkittävämpiä kuin vaikuttavat ja vaivalla kyhätyt mestariteokset. Ehkä se juuri on bloggaajan ja kriitikon ero. En edes yritä olla objektiivinen. Niinpä todettakoon vielä lopuksi, että hameväkeä on leffassa kerrassaan turhan vähän, jotta machoilu pysyisi mitenkään aisoissa. (Hämmästyttävää kyllä elokuva onnistuu kuitenkin täpärästi läpäisemään Bechdelin testin!) Leffan lähestulkoon ainoa nainen, Jennifer Jason Leigh, kuitenkin hoitelee roolinsa vahvasti ja tyylillä, olkoonkin että enimmäkseen naama veren peitossa. Tim Roth, joka hurmasi minut roolillaan Paljastavissa valheissa on myös hykerryttävän muikea brittiläiseen tapaan loppuun asti kohteliaana hirttäjänä.