Jotain uutta, jotain vanhaa...

Huomasin juuri sattumalta, että meneillään on blogien lastenkirjaviikko. Aloitetaanpa siis siitä vanhasta niin sovitaan melkein teemaan.

Jean Estorilin (pseudonyymi Mabel Esther Allanille) Anne-sarja oli jossain vaiheessa lapsuuttani suuri suosikkini. Tanssin balettia kymmenen vuotta ja tykkäsin siitä suunnilleen kolmena ensimmäisenä, mutta Anne-kirjojen lukeminen sai minut aina hetkeksi innostumaan harrastuksesta. "Aina" siksi, että ainakin mielikuvissani luin sarjaa moneen otteeseen.

Muistan miettineeni sarjan uudelleenlukemista jostain jo unohtuneesta syystä suunnilleen vuosi sitten. Silloin kirjojen lainaaminen juuttui siihen, että pääkirjaston ainoa Annen balettihaave oli jollain lainassa. Uudelleenlukuprojekti unohtui kokonaan, kunnes sattumalta löysin Anne-sarjan (Anne Italiassa -kirjaa lukuunottamatta) harjoittelussa ollessani poistokirjakärryjen uumenista. Luonnollisesti kähvelsin kirjat talteen, mikä olikin hyvä veto. Etsiskellessäni puuttuvaa Italia-kirjaa luettavakseni havaitsin nimittäin, että Annen saatavuus kirjastosta on nykyään äärimmäisen huonolla tolalla. Siis jopa huonommalla kuin vuosi sitten - kirjanpoistajakeiju on ollut toimelias.

Joka tapauksessa, sain siis viimein luettua sarjan, lukuunottamatta tuota onnetonta Italia-osaa. Kirjat vastasivat kutsuuni hetkellä, jona tavoittelin hyllystäni jotain lohdullista luettavaa. Ne rauhoittivat minua, koska olivat jotenkin niin kaukana omasta elämästäni kuin mahdollista - ja silti tavallaan paradoksaalisesti tuttuja.

Enpä tosin voi sanoa muistavani paljon Anne-kirjoista. Annen intohimoinen suhtautuminen tanssiin on ainoa mieleen jäänyt asia ja se hallitseekin pitkälti sarjaa, josta ei juuri muita kuin balettiin liittyviä kokemuksia välity. Sonja Sonjan lukuhetket -blogista huomauttaakin Annen balettihaaveen luettuaan, että Anne ja tämän paras ystävä Jenny ovat "yhden asian orjia":

Anne itse on niin vaikuttunut baletista, ettei muille ajatuksille oikein jää tilaa. Hänen ensimmäinen uusi ystävänsä uudessa koulussa puolestaan harrastaa balettia vaikka on oikeasti kiinnostunut maanviljelystä. Dialogit on ratkaistu niin, että kun tytöt puhuvat jostain muusta, se kuitataan pelkästään muutamalla sanalla tyyliin "...ja tytöt rupattelivat pitkälle yöhön kaikenlaisia tyttöjen juttuja". Ainoat keskustelunaiheet joista lukijalle kerrotaan ovat juuri nuo kaksi edellä mainittua asiaa: baletti ja maanviljely. Hassua. (Sonjan lukuhetket 2.5.2011)

Totta kyllä, mutta luultavasti pätee muihinkin genren kirjoihin. Jenny, joka esittelee Annelle baletin maailman sarjan ensimmäisessä kirjassa, esittelee myös balettikirjat niin tälle kuin lukijallekin:

"Balettikirjat kertovat aina tytöistä, jotka haluavat tanssijattariksi ja jotka onnistuvat siinä ilman sen kummempia ponnistuksia. Madame sanoo, että hän toivoisi jonkun kirjoittavan sellaisen kirjan, jossa sankarittarella olisi hirveän vaikeaa eikä lapsiparka kuitenkaan edes lopussa onnistuisi." (Annen balettihaave, 24.)

Jean Estoril on kieltämättä kasannut Annen tielle esteitä, joskin tämän elämä on silti ulkopuolisen silmin täynnä glamouria. Okei, vanhemmat ovat kuolleet Annen ollessa ihan pieni, mutta kun vastapainoksi paljastuu, että äiti on ollut mahdollisesti maailman paras ballerina, tuohan se elämään hohtoa. Anne ei kuitenkaan halua, että kukaan saa tietää hänen syntyperästään, vaan tahtoo taistella itse tiensä huipulle. Kunnioitettavaa, mutta myös vähän ärsyttävää. Helppo homma, koska Anne on joka tapauksessa aina luokan parhaita, saa parhaat roolit ja hurmaa kaikki. En suoraan sanoen ihmettele, että luokkatoverit niin avoimesti inhoavat Annea. Anne on jatkuvasti se tyyppi, joka on itse autuaan ymmärtämätön siitä, että onnistuu aina kaikessa, vaikka muille se onkin itsestään selvää.

Kaikesta huolimatta kirjat ovat mielestäni edelleen aika sympaattisia ja onnistuivat tempaamaan kunnolla mukaansa. Kuvittelin jostain syystä koko ajan, että kirjat olisi kirjoitettu 1980-luvulla ja olin jo melkein sarjan lopussa kun huomasin, että ensimmäiset osat ovatkin jo 1950-luvulta! Olin aika vaikuttunut siitä, miten hyvin kirjat ovat kestäneet aikaa. Baletin maailma toki on ikiaikainen ja tarjoaa oivat puitteet ajattomille tarinoille - Joutsenlammesta puhutaan olipa vuosi 1900 tai 2000.

Kurjempaa kuin Anne Italiassa -kirjan puuttuminen on kuitenkin se, ettei koko sarjaa koskaan suomennettu loppuun, vaan se jää epätyydyttävästi kesken. Lapsena en tietenkään tajunnut tällaisen mahdollisuuden olemassaoloa, vaan luultavasti tyydyin töksähtävään loppuun. Nyt harkitsin hetken verran sarjan lopun hankkimista englanniksi, mutten sitten jaksanut, vaan luin tiivistelmän tapahtumista Wikipediasta.

Kävi ilmi, että meiltä on pimitetty joukko romanttisia kiemuroita, lisää balettimenestystä ja Annen naimisiinmeno! (Tässä vaiheessa lienee muuten aiheellista mainita, että alkukielisen Annen ja sarjan nimi on Drina - molemmat väännöksiä tytön ristimänimestä, Andrinasta.) Ehkä Suomessa on tietoisesti päätetty suunnata sarja lapsille ja suomentaa siitä niin ollen vain alkupuolisko, jossa päähenkilö on 10-14-vuotias. Tai ehkä sarjan suosio ei ollut tarpeeksi huima kaikkien osien kääntämiseen.

Mielestäni nyt olisi kuitenkin otollinen aika ottaa Anne-kirjoista uudet painokset ja suomentaa niistä loputkin. Kirjat ovat juuri sopivasti kadonneet kirjastoista poistoissa ja niiden alkuperäiset lukijat kasvaneet niin aikuisiksi, että nostalgiahuuruja tavoitellessaan ostaisivat uusintapainoksia ja ahmisivat innolla ennenlukemattoman tarinan lopunkin. Ehdotin tätä Annen Suomen-kustantajalle, Tammelle, mutten ole saanut ehdotukseeni vastausta. Epäilemättä painokoneet raksuttavat jo!

Pitkällinen pääni sisällä kieriminen ei ole tuottanut tulosta yrittäessäni keksiä, onko muita vastaavia baletin ympärille keskittyviä, lapsille tai nuorille suunnattuja kirjasarjoja suomeksi olemassa ollenkaan. Kertokaa jos tiedätte! Jennyn kommentti balettikirjoista antaa ymmärtää, että ainakin muualla maailmalla ne luovat kokonaan oman genrensä, mutta suomeksi en muista lapsena törmänneeni muihin kuin Anneen. Mikäli vastaavaa balettikirjasarjaa ei löydy, on Anne-sarjan poistaminen kirjastoista suorastaan rikos ihmisyyttä vastaan.

Mutta lopuksi sitten jotain uutta. Uutta siis ainakin minulle ja suhteellisen uutta ylipäänsäkin - nimittäin vuonna 2011 valmistunut Helsingin Musiikkitalo. Kävimme maanantaina siellä kuuntelemassa Armanin Sibelius-akatemiasta valmistuvan ystävän päättötyökonserttia. Jazzia, siis omiaan saamaan ajatukset harhailemaan. Musiikkitalossa on kuusi eri salia, joista hautauduimme nimensä mukaiseen mustaan laatikkoon, Black Boxiin. Eipä siitä sen enempää, sillä kiinnostukseni musiikkia kohtaan lähentelee olematonta. Alla kuitenkin kuvia paikan päältä. Arkkitehtonisesti ihan hauska paikka - vaikka kiinnostukseni arkkitehtuuria kohtaan lähenteleekin kiinnostustani musiikkia kohtaan.