Lukija ei silmiään ummista

116/365
S. J. Watson: Kun suljen silmäni (2012)
Suom. Laura Beck

47-vuotias Christine herää joka aamu kuvitellen yhä olevansa parikymppinen. Aamu toisensa jälkeen hän käy läpi saman järkytyksen: hän onkin keski-ikäinen, naimisissa miehen kanssa, jota ei muista koskaan nähneensä ja kärsii harvinaislaatuisesta amnesiasta. Aina yön aikana hänen nukkuessaan päivän tapahtumat pyyhkiytyvät pois Christinen mielestä. Joka päivä hän saa kuulla eläneensä kokonaisen ihmisiän muistamatta siitä mitään. Alkuasetelma on siis samanlainen kuin leffassa Aina eka kerta (2004), mutta siihen yhteneväisyydet loppuvatkin. Kun suljen silmäni -kirjassa ei ole kerrassaan mitään koomista. Se on henkeen ja vereen trilleri.

Aamuna, josta kirja alkaa, Christinelle soittaa mies, joka kertoo olevansa hänen lääkärinsä, tohtori Nash. Christine suostuu tapaamiseen tohtorin kanssa ja tämä palauttaa hänelle päiväkirjan, jonka kertoo Christinen kirjoittaneen ja antaneen tohtorille luettavaksi. Tohtori Nashin kanssa Christine on tehnyt muistiharjoituksia ja alkanut lääkärin suosituksesta kirjata ylös päivän tapahtumia. Nyt hän istahtaa alas lukemaan omasta elämästään - kuin ensimmäistä kertaa.

Joka päivä Christine on lukenut alati karttuvan päiväkirjansa läpi selvittääkseen kuka oikein on. Hän on käynyt aviomiehensä Benin kanssa keskusteluja menneisyydestään ja kirjannut kaiken tarkasti muistiin. Lähes joka päivä hän on aikonut kertoa Benille päiväkirjastaan ja salaisista tapaamisistaan tohtori Nashin kanssa, mutta luettuaan sivut loppuun, päätynyt aina olemaan kertomatta. Päiväkirjan etusivulle hän on jossain vaiheessa kirjoittanut: "Älä luota Beniin".

Sivupolku: Mielessäni käväisi useampaan otteeseen, kuinka tuskastuttava ja aikaavievä prosessi päiväkirjan lukeminen kokonaan joka ikinen päivä on, ja että Christinen olisi kannattanut laatia siitä jonkinlainen tiivistelmä. Hieman tässä muuten aivan loistavassa kirjassa häiritsikin se, etteivät päiväkirjamerkinnät ole realistisen päiväkirjamaisia. Toki jokaisessa merkinnässä kerrotaan kirjoittamistilanteesta ja jopa siitä, mitä kirjoittajalla on tällä hetkellä päällään, mutta koskaan teksti ei esimerkiksi lopu kesken lauseen, kun joku tulee yllättäen keskeyttämään kirjoittamisen. Kukaan ei myöskään oikeasti kirjoita täydellisiä dialogeja kaikkine polveiluineen päiväkirjaansa käyttäen lainausmerkkejä merkitsemään puheenvuoroja, vaan päiväkirjaa kirjoitetaan tyylillä "mä sanoin sille että ... ja sitten se sanoi että...". No, tietenkään tämä ei ole ensimmäinen kirja, jossa tällaista tapahtuu, ja on totta, että täten jäsenneltyä tekstiä on miellyttävämpää lukea. Päiväkirjamuotoinen kerronta on myös tälle kirjalle välttämättömyys, koska päähenkilö ei pysty omin avuin muistamaan mitään.

Toinen häiritsevä seikka on se, että luulisi Christinen tilanteessa olevan ihmisen edes välillä haluavan valvoa, estää itseään nukahtamasta ja unohtamasta. Joka ilta hän kuitenkin menee nukkumaan normaaliin aikaan hyväksyen sen, ettei seuraavana aamuna muista mitään siitä mitä nyt tietää. Christinen tietoisuus on täysin tohtori Nashin varassa: Christine luottaa siihen, että tohtori soittaa hänelle joka päivä ja kertoo, missä päiväkirja on piilossa.

Pian käy selväksi lukijalle - joka lukee Christinen päiväkirjaa samalla kuin tämä itse - että Benin vastaukset Christinen kysymyksiin vaihtelevat päivästä toiseen eivätkä välttämättä vastaa aina totuutta. Christine tosin pohtii, muutteleeko Ben kertomuksiaan vain saadakseen päiviinsä vaihtelua: hänhän joutuu selittämään vaimolleen samat asiat päivästä toiseen. Välillä Christine myös pohtii, onko hänen päiväkirjansa edes totta, vai onko hän kirjailijanurasta aikanaan haaveilleena kirjoittanut fiktiota. Tohtori Nashin mukaan amnesiapotilailla on usein taipumusta "satuiluun", jolla he pyrkivät täyttämään mielensä mustia aukkoja. Kun ei muista mitään, on vaikea olla varma mistään. Matkansa varrella Christine ehtiikin epäillä niin aviomiestään, lääkäriään, parasta ystäväänsä kuin itseäänkin ja tartuttaa väistämättä epäilynsä lukijaankin.

Kirjan juonesta ei kannata paljon kertoa. Salaisuudet paljastuvat yksitellen ja tekevät kirjasta äärimmäisen koukuttavaa luettavaa. Kolme yötä meni niin, etten todellakaan pystynyt sulkemaan silmiäni ennen kuin ne painuivat väkisin kiinni. Poikkeuksellisen hyvä trilleri kirja on siinäkin mielessä, että vaikka se on piinaavan kiinnostava, se ei kuitenkaan aiheuta myöhään yöllä luettunakaan painajaisia tai pelkotiloja. Henkilökohtaisesti tosin ahdistun hieman tällaisista Päiväni murmelina -tyyppisistä tarinoista, minkä vuoksi varmaan olenkin vältellyt kirjaa näin kauan. Lopulta kirjassa ei kuitenkaan ole niin paljon saman toistoa kuin voisi kuvitella, vaan mielenkiinto pysyy alusta loppuun hyvin yllä.

Kirjaan perustuvaa Before I Go to Sleep -elokuvaa filmataan parhaillaan ja sen pääosassa nähdään Nicole Kidman ja sivuosissa ainakin ihana Oscar-voittaja Colin Firth.

Viva la France, viva Vianne!

115/365
Joanne Harris: Persikoiden aikaan (2013)
Suom. Satu Leveelahti

Vieläkö muistatte Vianne Rocherin? Juliette Binoche antoi hänelle kasvot ja Lasse Hallström toi hänet koko maailman tietoisuuteen Oscar-ehdokkuuksia kahmineen elokuvansa Pieni suklaapuoti (2000) myötä. Alkujaan Vianne oli kuitenkin lähtöisin englantilaisen Ranska-fetisistin Joanne Harrisin kynästä. Pieni suklaapuoti -kirja julkaistiin vuonna 1999 ja nosti tekijänsä bestseller-listoille. Kirja pursuaa aistinautintoja, idyllistä kiertolaiselämää, kiusauksia, houkutuksia, suvaitsevaisuutta ja arkielämän taikuutta.

Siinä tuuli puhaltaa Vianne Rocherin ja hänen kuusivuotiaan Anouk-tyttärensä pieneen eteläranskalaiseen kylään, Lansquenetiin, jonne he asettuvat ja perustavat suklaapuodin. Kyläläiset ovat enimmäkseen sisäänpäinlämpiävää porukkaa ja juoruilevat ikävästi yh-äidistä, joka ei kuitenkaan lannistu, vaan sulattaa sydämiä yksi kerrallaan suklaan avulla. Suurinta vastustusta Vianne kohtaa kirkkoherra Francis Reynaudin taholta, joka ei voi sietää sitä, että Vianne järjestää suklaafestivaalin alkavan paaston aattona. Reynaud tekee kaikkensa päästäkseen Viannesta eroon, mutta saa pian suurempiakin ongelmia: jokirotat. Mustalaiset, jotka saapuvat veneillään Lansquenetin rannoille, bailaavat ja elämöivät, aiheuttavat mielipahaa ja varastelevat - ainakin tällainen käsitys kirkkoherralla heistä on.

Vianne, itsekin kiertolainen, tulee heti toimeen jokirottien kanssa ja sen lisäksi että kerää lisää yleistä pahennusta itseään kohtaan, toimii myös jonkinlaisena välittäjänä kyläläisten ja jokiväen välillä: kuroo umpeen kahden kulttuurin välistä kuilua. Erityisen hyvin Vianne tulee toimeen punatukkaisen Rouxin kanssa, jolle Hallströmin elokuvassa antoi unohtumattomat kasvot itse Johnny Depp. Henkilökohtaisesti voin sanoa, että juuri Rouxin rooli oli se, joka sai minut lopulta syttymään roihuun Deppiä kohtaan.

Vuonna 2007 Joanne Harris jatkoi Viannen tarinaa kirjassaan Karamellikengät. Siinä Vianne, Anouk ja Viannen Lansquenetin-tuliainen Rosette ovat asettuneet Pariisiin asumaan. Luin kirjan joskus englanniksi ostettuani sen interrail-matkan varrelta ja muistelen, että se oli mielestäni aivan loistava. Juonesta en kuitenkaan kovin paljon muista. Pääpointti kirjassa on Viannen yritys asettua aloilleen ja hylätä taikuus, josta koituu pelkkää harmia. Hän on aikeissa mennä naimisiin miehen kanssa, joka tuo tukea ja turvaa, mutta jota hän ei oikeastaan rakasta. Anouk on varhaisteini-ikäinen, joka ei sopeudu kouluun eikä Pariisiin. Niinpä hän ystävystyy aikuisen naisen, Zozie de l'Alban kanssa.

Zoziesta tulee pian niin Viannen kuin Anoukinkin uskottu ja korvaamaton osa heidän elämäänsä. Kirja on hyvin erilainen kuin Pieni suklaapuoti, suurkaupungin tunnelmansa ja vallitsevan pelon ja epävarmuuden ilmapiirin vuoksi. Zozie osoittautuu jonkinlaiseksi "pahaksi noidaksi", jonka kukistaakseen "hyvä noita" Vianne joutuu lopulta ottamaan taikakeinonsa takaisin käyttöön ja taistelemaan perheensä puolesta. Muistaakseni en aivan ymmärtänyt, mitä kirjassa lopulta oikein tapahtui ja olenkin miettinyt monta vuotta, että pitäisi lukea se uudestaan, tällä kertaa suomeksi.

Persikoiden aikaan -kirjan lukemista ei kuitenkaan haittaa, jos Karamellikengät meni vähän ohi, jos siitä ei pitänyt, tai edes jos se jäi kokonaan lukematta. Tässä tuoreessa kirjassa Vianne, Anouk ja Rosette nimittäin palaavat tarinan juurille, Lansquenetiin. (Huraa!) Vianne saa haudan takaa kirjeen, jossa hänen ystävänsä Armande kehottaa häntä palaamaan kylään, koska joku siellä saattaa tarvita apua.

Kylässä kaikki vaikuttaa olevan samaan aikaan sekä aivan sellaista kuin Vianne muistelikin, että aivan erilaista kuin kahdeksan vuotta aiemmin. Kyläläiset ovat ennallaan, juoruilevat ja käyvät kirkossa, pitävät huolta linjoistaan ja paheksuvat kaikkea vierasta. Les Maraudsiin, entiselle jokirottien alueelle, on kuitenkin pesiytynyt muslimiyhteisö, mikä on saattanut Lansquenetin lähes sodan partaalle.

Vanha suklaapuoti, jossa niqabiin verhoutunut Ines Bencharki on pitänyt koulua muslimilapsille, on kokenut tuhopolton, josta syytetään ennakkoluuloisena ja vihamielisenä tutuksi tullutta kirkkoherra Reynaudia. Tapahtumien seurauksena Reynaud on hyllytetty papin virasta ja hänet on korvannut kaupunkilaispappi, farkkuja käyttävä ja Powerpoint-esityksiä rakastava pére Henri.

Reynaudin hahmo on kokenut muodonmuutoksen. Pienessä suklaapuodissa hän oli vielä jokseenkin ainoastaan ärsyttävä maanvaiva, mutta Persikoiden aikaan -teoksessa Vianne näkee hänessä muutoksen. Reynaudista on kuin onkin tullut suvaitsevainen, vaikkei muu kyläyhteisö sitä näekään. Hän ja Vianne löytävät nopeasti yhteisen sävelen ja muistelevat vanhoja kahnauksiaan jo naureskellen niille.

Vianne saa siis jälleen toimia välittäjänä lansquenetilaisten ja muukalaisten keskuudessa. Hän löytää nopeasti muslimien joukosta mukavat tyypit ja joutuu pian piilottelemaan nuorta muslimityttöä, jonka Reynaud pelastaa joesta tämän yrittäessä tehdä itsemurhan.

Muslimiyhteisöön kätkeytyy mitä traagisimpia salaisuuksia ja samoin on vanhojen tuttujen lansquenetilaisten keskuudessa. Viannen vanha ystävä Josephine on saanut lapsen, mutta kuka on lapsen isä? Miksi muslimiyhteisön vaikeudet ja kyvyttömyys tulla toimeen lansquenetilaisten kanssa alkoivat juuri sillä hetkellä kun Ines Bencharki muutti Les Maraudsiin? Sen lisäksi että muslimit ovat riitaantuneet kyläläisten kanssa, heidän yhteisönsä sisälläkin nimittäin velloo sota.

Suklaan, hyväntahtoisuuden ja pienen arkipäivän taikuuden avulla Vianne soluttautuu jälleen niin kyläläisten kuin muukalaistenkin yhteisöihin, repii vanhat haavat auki ja tarjoaa tukeaan haavoittuneille.

Kerrassaan rakastin tätä kirjaa, ehkä enemmän kuin kumpaakaan aiemmista. Fiktiivinen Lansquenet vaikuttaa kaikista kahnauksista huolimatta sellaiselta idylliltä, jonne jokainen jossain vaiheessa elämäänsä kaipaa. Näen Lansquenetin jonkinlaisena vastineena Gilmoren tyttöjen Star's Hollow'lle. Sisäänpäinlämpiävässä yhteisössä on aina omat ongelmansa, mutta paljon sellaisia hyviä puolia, joista kaupunkilaiset voivat vain haaveilla.

Tämä kirja synnytti minussa voimakkaan kaukokaipuun, kaipuun nimenomaan Etelä-Ranskaan. Siihen ei taida auttaa juuri muu kuin matka sinne, tai Joanne Harrisin Ranska-tuotannon ahmiminen uudelleen. Päädyin kaihoissani kuitenkin tonkimaan vanhoja valokuvia reissuiltani ja tämä teksti on kuvitettu niillä. Tunnistaako joku paikkoja?

Sukulaisperheeni asuu Etelä-Ranskassa pienessä kylässä kukkulan päällä. Olen käynyt siellä kyläilemässä kolmena vuonna. Valokuvat palauttivat mieleeni sen fiiliksen, jonka koin ensimmäisellä kerralla siellä käydessäni. En voinut uskoa, että sen värinen meri oli oikeasti olemassa - ei vain matkatoimistojen photoshoppaamissa kuvissa. En voinut uskoa, että sellainen lämpö oli oikeasti niin "lähellä", Euroopassa. Että t-paidalla pärjäsi vaikka koko yön läpi paleltumatta. Ja että sellainen pieni kylä saattoi olla totta, eikä vain lähtöisin englantilaisen Ranska-fetisistin kynästä. Se kylä olisi nimittäin saattanut olla vaikka Lansquenetin vastine todellisuudessa.

Ensimmäisenä iltana siellä ollessani kylällä järjestettiin juhlat temppeliherrojen kunniaksi. Ohjelmassa oli musiikkia, tanssia, hulinaa, hyörinää, herkkuja, viiniä, miljoonia uusia tuoksuja ilmassa. Ja se uskomaton lämpö. Pari ensimmäistä päivääni Etelä-Ranskassa olivat jatkuvaa suu auki ihmetyksestä -elämystä. Palaan sinne aina mielelläni ja jos joskus kaipaan jonnekin, kaipaan melkein aina sinne. Ymmärrän hyvin sen, että sateisessa maassa elävät englantilaiset muuttavat sankoin joukoin Provenceen.

Etelä-Ranskassa on vain yksi ongelma, joka estää sitä olemasta maanpäällinen paratiisi, nimittäin ranskalaiset. He ovat juuri sellaisia kuin lansquenetilaiset: eivät siedä muukalaisia, kieltäytyvät puhumasta englantia, tylyttävät, tuhahtelevat ja laskuttavat mystisiä palvelumaksuja turisteilta, jotka eivät uskalla kitistä vastaan. Jopa hotelleissa on töissä henkilökuntaa, joka ei osaa sanaakaan englantia. Eivätkä ranskalaiset tarjoile ketsuppia ranskalaisten kanssa. Tai minkään kanssa ylipäätään - jopa Mäkkärissä siitä saa maksaa ekstraa. Myös Peter Mayle sai kokea armotonta torjuntaa, jota kuvaa kirjassaan Vuosi Provencessa. Mutta siltä varalta, että haluaisin joskus asettua asumaan Etelä-Ranskaan, onkin hyvä tietää, että siellä todella on vankka englantilaisyhteisö, joka kenties ymmärtää muukalaisten kokemaa vihamielisyyttä kantapään kautta.

Eurovaisut 2013

Suomi.

114/365
Eurovision Song Contest 2013 -finaali

Taas menin tähän halpaan.

Euroviisut eivät (muistaakseni) ole koskaan olleet minulle erityisen merkityksellinen tapahtuma enkä usko katsoneeni niitä edes pienenä läheskään joka vuosi. Aviomieheni luki joskus uutisen tutkimuksesta, jossa oli selvitetty vallankumouksellisesti, että sosiaalinen media on synnyttänyt käyttäjilleen uuden, jopa ahdistuneisuushäiriöihin johtavan sairauden: missaamisen pelon. Sillä tarkoitetaan sitä, että kun Facebook pullistelee bilekutsuja, on nykynuorison (ja ehkä vähän vanhempienkin) vaikea jäädä kotiin tai edes joihinkin bileisiin, koska tieto muista meiningeistä saa heidät ajattelemaan, että juuttumalla yhteen paikkaan he saattavat missata jotain paljon parempaa.

Vuosi 2006 oli käänteentekevä Euroviisujen historiassa, sillä Lordin puskista tulleen voiton jälkeen minua on jäänyt kalvamaan viisujen suhteen vastaavanlainen missaamisen pelko. Ennen kyseistä vuotta kukaan tuskin piti realistisena mahdollisuutena ajatusta, että Suomi ikinä voittaisi Euroviisut. Usko tuleviin voittoihin on jälleen hiljalleen hiipumassa, mutta ajatus niistä ei kuitenkaan ole enää täysin mahdoton. Koska se tapahtui kerran, se voi tapahtua uudelleen. Ja voi, jos en silloin sattuisi olemaan telkkarin ääressä, kuinka se harmittaisi myöhemmin.

Tyhmää, tiedän. Salama ei iske kahdesti samaan puuhun.

Romania.

Mielestäni Suomen Krista Siegfrids oli yllättävän viisu-uskottava ja suurin osa muiden maiden viisuista joko laimeita, latteita, naurettavia tai glitterdiskohömpötyksiä. Muistikuvani Euroviisuista oli paljon enemmän friikkisirkuksen kaltainen kuin millaisiksi tämän vuoden viisut osoittautuivat. Ainoat vähän hassummat edustajat olivat Romanian Cezar, pop-oopperaa ulvonut draculahahmo, ja Kreikan tarttuva jollottelu Alcohol Is Free. Muuten esitykset olivat lähinnä tylsiä ja tavanomaisia. Azerbaijan, joka voitti viisut 2011 kosiskeli jälleen yleisöä romanttisella otteella, joskaan ei tällä kertaa duettona. Jos kahdenkymmenen metrin laahuksen päälleen pukenut tanssijatar olisi laulahtanut jotain, voitto olisi ollut taattu, sillä niin hyville pisteille esitys pääsi pelkällä miesvoimallakin.

Ajattelin siis - jälleen kerran - että ainakaan Suomen esitys ei tällä kertaa ole täysi fiasko ja että se voi kerätä ihan kivasti pisteitä... mutta ilmeisesti elämme "kaikki tai ei mitään" -maassa. Oikeastaan ei ole paljon lisättävää siihen, mitä kirjoitin viisuista vuonna 2011. Kaverikisat. Voi tietysti olla, ettei Kristan tasa-arvoa edistävä loppuhuipennus ihan kolahtanut konservatiivisempiin maihin. Pienesti yllätyin siitä, ettei edes Ruotsilta herunut pisteen pistettä.

No, voittaja on sentään söpö tyttö (eikä esimerkiksi joukko rumia öriseviä miehiä) ja vieläpä niin maanläheinen, että esiintyy yleensä paljain jaloin. Ja viisut ovat ensi vuonnakin suhteellisen lähellä!

Tanska - voittaja.

Kumma tyyppi

112-113/365
Daniel Clowes: Wilson (2010) ja Gynekologiaa (1996)

Yritin jatkaa kiriviikon viitoittamalla tiellä ja skarpata pitääkseni tahtia yllä, mutta Daniel Clowesin myötä totean, että sarjakuvat saavat hetkeksi jäädä paitsioon. Ghost World oli mielestäni ihan-tosi-hyvä ja niinpä surffaillessani kirjastossa nappasin mukaani nämä kaksi muuta Clowesin tuotosta, siitäkin huolimatta, että olin etukäteen kuullut niiden olevan "aika outoja".

Wilson on vielä jokseenkin menevä sarjakuva-albumi, jonka ainoa vika on se, ettei päähenkilöstä oikein voi pitää, eikä tämän aivoituksia ymmärtää. Yllätyin vähän lukiessani sen jälkisanoista, että teos on Clowesin ensimmäinen suoraan sarjakuvaromaanin muotoon piirtämä. Muut ovat siihen asti ilmestyneet osissa Clowesin omassa sarjakuvalehdessä, Eightballissa. Wilsonissa on kyllä koherentti tarina, ja vaikka se onkin jaettu sivun mittaisiin otsikoituihin "lukuihin", juoni etenee koko ajan lineaarisesti. Kummallista albumissa on se, kuinka paljon piirrosjälki vaihtelee. Välillä Wilson on melkein hyperrealistisesti piirretty, välillä taas lyhyt, pönäkkä, karrikoitu pilapiirrosmainen versio itsestään. Kumma ratkaisu, kun kerran tarina on suunniteltu yhtenäiseksi romaaniksi. Epäilemättä jotain taiteellista oikuttelua...

...josta päästäänkin Gynekologiaa-pamflettiin. Se kertoo väärinymmärretystä nerosta, taiteilijasta nimeltä Epps - joka on niin eksistentiaalisen kriisin riivaama eksentrikko, että on hylännyt jopa etunimensä kokonaan. Lärpäkkeessä on vain "muutama" sivu, mutta jätin sen silti kesken samana iltana jona aloin sitä lukea. Seuraavana iltana jatkaessani lukemista en muistanut yhtään, mitä aiemmin oli tapahtunut, mikä ehkä kertoo jotain siitä, miten paljon tarinasta ymmärsin. Pinnistelin loppuun, mutten jaksanut lukea alkua uudelleen selvittääkseni mistä oikein oli kyse.

Ja nyt rakkaat lukijat, säästän teidät jonkin aikaa piinaavan tarkkanäköisiltä sarjakuva-analyyseiltani! Aloitan myös kesätyöt ensi viikolla (hyvästi vapaus), joten voi olla, että tämä toisinaan kerrassaan hengästyttävä tahti, jolla blogipostauksia ilmoille tykitän, laantuu jonkin verran. Mukavaa kesää kaikille. Muistakaa lukea ulkosalla aina kun ei sada!

Feelbad-kokemus

111/365
Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja (2012)
Suom. Terttu Virta

Elokuvankertoja kertoo chileläisessä kaivoskaupungissa asuvasta perheestä, jonka äiti on jättänyt ja isä invalidisoitunut. Viihdykettä kaipaava isä, joka ei itse pääse poistumaan kotoa, keksii järjestää viidelle lapselleen kilpailun. Kukin lapsi käy vuorollaan katsomassa elokuvan ja esittää sen sitten kotiväelle kertomalla sen. Sitten äänestetään, kenen esitys on paras, ja voittaja saa jatkossa käydä katsomassa kaikki teatteriin tulevat elokuvat ja selostaa ne muille. Näin säästetään muutenkin köyhän perheen menoissa.

Kilpailun voittaa perheen nuorin lapsi ja ainoa tyttö, María Margarita. Siitä hetkestä alkaen hän on elokuvankertoja. Tyttö omistautuu elokuvien katsomiselle valtavalla intohimolla ja ahmii niistä tietoa lehdistä. Pian hänen maineensa kiirii niin, että perheen olohuone alkaa täyttyä kyläläisistä. Sitten isä keksii pyytää yleisöltä vapaaehtoisia lahjoituksia kulttuurielämyksestä ja pian perheellä on varaa jopa limonadin kaltaisiin ylellisyyksiin.

Maríaa aletaan pyytää myös kotikäynneille. Usein kutsujat ovat sairaita tai vanhuksia, jotka eivät pääse poistumaan kotoaan. Usein he myös haluavat kuulla jonkin vanhan elokuvan kerrottuna. María ei lannistu, vaikkei olisi elokuvaa nähnytkään, vaan täydentää puuttuvat aukot mielikuvituksensa avulla ja kertoo monien mielestä paremman elokuvan kuin alkuperäinen oli.

Kotikäyntien myötä alkaa kuitenkin tapahtua pahoja asioita, jotka pian vyöryvät vauhdilla Marían perheen niskaan. Kylän ensimmäisen television myötä elokuvankertojalle ei pian tahdo riittää yleisöä - ja se on ehkä pienin Marían murheista.

Moni bloggaaja on kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka kirjan köyhät ihmiset ovat onnellisia ja yhteisöllisyys korvaa ulkoiset puutteet. Itse en pysty mitenkään näkemään tätä onnellisena kirjana. Takakansi antoi ymmärtää, että kyseessä on varsinainen feelgood-elämys, mutta kurja fiilishän tästä jäi. Kirjan lyhyys korostaa sitä entisestään: surkeita sattumia ladellaan putkeen melkoinen määrä, eikä loppupuolella valoa juuri enää pilkahtele.

Kiriviikko VI: Vielä pari omaelämäkertasarjista

109/365
Alison Bechdel: Hautuukoti - Tragikoominen perheeni (2009)
Suom. Taina Aarne

Kiriviikko on lopultakin ohi, mutta koska kirjoitan pääsääntöisesti kulttuuriteoista yhden päivän viiveellä, tässä sunnuntain anti. Sain viikon aikana kokoon 13 kulttuuritekoa, eli kirin jälkeenjääneisyyttäni vain kuuden verran ja olen edelleen 23 kulttuuritekoa jäljessä. Ei-oo-helppoo! Kiriviikko vol. 2 on siis luvassa vielä kesän aikana, kunhan tästä toivun.

Jostain syystä kuvittelen aina, että oli kyseessä mikä tahansa sarjakuva-albumi, se on nopea lukea. Kiriviikon virallinen jumahduttaja oli tosiaan tämä eeppinen omaelämäkertateos, jonka lukemiseen varmasti tuhraantui saman verran aikaa kuin keskivertoromaanin. Hautuukoti muistuttaa muutenkin romaania niin paljon kuin sarjakuvaromaanin vain on mahdollista. New York Timesin mukaan se onkin "sarjakuva sanojen rakastajille", eli kuvien merkitys ei ole niin suuri kuin monissa muissa sarjakuvissa, mutta tottakai ne havainnollistavat tarinaa hienosti.

Hautuukotia ei edes kannata yrittää lukea nopeasti ja suositeltavaa on lukea sitä edes jonkinasteisessa vireystilassa - ei viimeisenä ennen nukahtamista. Tarinan perhe vaikuttaa hyvin pitkään ainoastaan traagiselta, ei lainkaan tragikoomiselta, kuten alaotsikko lupaa. Lisäksi kerronta muuttuu koko ajan haastavammaksi. Hautuukoti on Alison Bechdelin tilittävä omaelämäkerta hänen lapsuus- ja nuoruusvuosistaan. Siinä on äärimmäisen itsetiedostava ja työstävä ote. Kirjallisuutta opiskellut Bechdel peilaa perhepiirinsä tapahtumia niin merkittäviin kaunokirjallisiin teoksiin kuin merkittävien kirjailijoiden omaelämäkertoihinkin. Epäilemättä kyseessä onkin sarjakuva, jota kirjallisuudenopiskelijoiden tulisi rrrakastaa.

Samoihin hetkiin palataan teoksessa yhä uudelleen. Välillä tarinaa palataan taaksepäin kertomaan sitä eri näkökulmasta ja lukijalle uusien tietojen valossa. Se on kuin palapeli, jonka irralliset tapahtumat yhdistyvät loppua kohti melkein kokonaiseksi kuvaksi. Kerrontaote valaistuu myös ajan kanssa. Yli puoleenväliin asti Hautuukoti oli mielestäni vain masentava, mutta lopulta onnistuin näkemään tiheän metsän raoista jo valonpilkahduksia.

Jos Hautuukotiin on luottaminen, oli Eero Aarnion pallotuoleja Yhdysvalloissa jossain kirjastossa jo 1970-luvulla.

Bechdelin perheen suuri tragedia on homous. Alisonin isä on kaappihomo (tai biseksuaali - itse hän ei pidä luokituksista), mikä selviää Alisonille vasta vähän ennen kuin isä kuolee. Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Alison tietämättään kamppailee oman lesboutensa kanssa, jonka oivaltaa tietoisesti 19-vuotiaana, myös vain hetken ennen isänsä kuolemaa. Näennäisen etäisillä isällä ja tyttärellä on yhtäkkiä paljon yhteistä ja Alison tulkitsee koko perhehistoriansa uusien tietojen valossa uudestaan ja lähentyy isänsä kanssa todella vasta kun on jo melkein liian myöhäistä. Takakannen Timesin kommentti tuntuukin viittaavan juuri tähän: "Mestariteos kahdesta ihmisestä, jotka asuvat samassa talossa mutta eri maailmoissa". Kommentilla ei varmaankaan tarkoiteta Bechdelin Hautuukotia, konkreettista taloa, vaan symbolista "homouden taloa", jonka maailma on aivan erilainen isän ja Alisonin nuoruudessa.

Mielenkiintoinen tarina, joka ei varmasti aukea täysin ensimmäisellä kerralla. Vähintäänkin kirjallisuusviittausten viidakossa luoviminen menestyksekkäästi vaatii paria lukukertaa (ja laajempaa tietämystä teoksista joihin Hautuukoti viittaa).

Ps. Kyllä, tämä on se Bechdelin testi -Bechdel.

110/365
Hanna Koljonen: Sokerihullu (2012)

Kuvittelin lainaavani jonkun höpsön kertomuksen karkinhimosta, mutta Sokerihullu osoittautuikin ihan muuksi. En todellakaan ole tiennyt, että sokeririippuvuus voi olla yhtä vakava sairaus kuin alkoholismi tai tupakkariippuvuus. Koljonen valottaa riippuvuuden syntyä ja sokerin puutteen aiheuttamia vieroitusoireita varsin vakuuttavasti. Jotkut ihmiset ovat syntyjään yliherkkiä sokerille ja jäävät siihen koukkuun, koska se tuottaa niin paljon mielihyvää. Samoin kuin alkoholin suhteen, sokeritoleranssikin kasvaa kuitenkin nopeasti ja sokeririippuvainen tarvitsee jatkuvasti suurempia annoksia saavuttaakseen mielihyväntunteen. Viinapirulle on tässä albumissa myös oma vastineensa, karkkipiru.

Hanna tiedostaa jo varhain, ettei hänen käytöksensä ole normaalia. Hän alkaa kantaa karkkipussia mukanaan aina ja käy vessassa ahmimassa, koska ei kehtaa syödä ylen määrin karkkia ystäviensä nähden. Hän joutuu kuitenkin kohtaamaan useita ja varsin yllättäviä terveydellisiä haittavaikutuksia, ennen kuin alkaa edes suunnitella lopettamista - ja silloin retkahdus on väistämättä edessä. Hanna tajuaa, ettei voi lopettaa vain osittain ja ryhtyä kohtuukäyttäjäksi, sillä sellaiset yritykset johtavat aina vanhaan tuttuun kierteeseen, jossa mikään ei riitä. Hänen on lopetettava kokonaan.

Äärimmäisen mielenkiintoinen ja informatiivinen albumi, joka on myös ulkoasultaan ihastuttavan värikäs.

Kiriviikko V: Maagista realismia

108/365
Sean Stewart: Matkijalintu (1998)
Suom. J. Pekka Mäkelä

Kiriviikko lipsahti loppua kohden vähän laiskottelun puolelle, mutta vielähän tässä on mukavasti pari tuntia aikaa kiriä (hah). Sain viimein skarpattua Kirjavuori-haasteen suhteen ja tartuin tähän teokseen, joka on lojunut hyllyssäni ties kuinka monta vuotta odottamassa sitä maagista "jonain-päivää".

Matkijalintu on alusta asti mukaansatempaava, helposti lähestyttävä ja helppo lukea, vaikken ole kuvitellut maagisesta realismista suuresti innostuvanikaan. En myönnä vieläkään innostuvani, parasta tässäkin kirjassa on se realismi-osio.

On vaikea nopeasti kuvailla kirjan juonta paljastamatta liikaa, sillä tämä on niitä tarinoita, joita lukee ilokseen, mutta josta ei ihan hahmota, mitkä tapahtumat ovat merkittäviä. Samaan aikaan romaani on ikään kuin chick litiä, perhekronikkaa, kehityskertomusta ja fantasiaa. Omasta näkökulmastani käsin tärkeimmäksi kirjasta nousee juuri kehityskertomus. Kirjan kertoja Tonikin toteaa jo ensimmäisessä lauseessa: "Kun asiaa ajatellaan pullonpohjaa myöten - kuten Mammalla oli tapana sanoa - tämä on tarina siitä, kuinka minusta tuli äiti."

Tarina alkaa siitä, kun Tonin ja Candyn äiti, Mamma, on kuollut. Mamma on ollut Ratsastajiksi kutsumiensa henkiolentojen tai "jumalien" välikäsi, jonka ruumiin vieraat persoonat ovat vuorotellen ottaneet haltuunsa silloin kun ovat halunneet. Ratsastajien avulla Mamma on pystynyt esimerkiksi hankkimaan helposti rahaa, mutta koska raskas "työ" vaatii raskaammat huvit, jättää Mamma tyttärilleen vain velkoja perinnöksi. Niin ja tietysti itse Ratsastajat, jotka pian ottavat Tonin uudeksi välikädekseen. Tämän ennalta nähnyt Mamma onkin pyytänyt kaiverruttamaan hautakiveensä sanat: "On lahjoja, joista ei voi kieltäytyä".

Kirjassa tapahtuu paljon, kenties liikaakin yhteen romaaniin, mutta juuri sen vuoksi sitä oli niin mukava lukea. Uusia käänteitä on joka nurkan takana. Tämä oli myös siitä ihana kevätkirja, että Houstonin tukahduttavan kuumasta kesästä oli tunnelmallista lukea, kun aurinko vasta alkaa pilkottaa, eikä toiveita lämpimästä Suomen kesästä ole vielä tyystin murskattu.

Merkillepantavinta kirjassa on kuitenkin se, miten loistavasti mieskirjailija kuvaa maailmaa naisten näkökulmasta. Kirjan miehet ovat poikkeuksetta kaikki lavasteenomaisia sivuhahmoja ja kaikki merkittävät keskustelut ja teot tapahtuvat naisten kesken. En ole myöskään ehkä koskaan lukenut niin todentuntuista raskausajan kuvausta kuin tästä kirjasta. Matkijalintu saa todellakin homman kuulostamaan työltä.

Kiriviikko IV: Teiniangstia kerrakseen

105/365
Hemlock Grove
Ensimmäinen tuotantokausi (2013)

Uusi Netflixin alkuperäistuotanto Hemlock Grove on vähintäänkin... mielenkiintoinen. Sarja vie ällötyksen ja yliluonnollisilla asioilla pelleilyn älyttömyyden aivan uudelle tasolle ja onnistuu koukuttamaan, vaikka kaikki hahmot ovat enemmän tai vähemmän vastenmielisiä, juonikuviot melko ennalta-arvattavia ja näytteleminen aika ajoin surkeaa, dialogista nyt puhumattakaan.

Sarja kertoo pienestä Hemlock Groven kaupungista, jossa heti alkuun löydetään täysin suolistettu nuoren tytön ruumis ja sen myötä aloitetaan noitavainot. Kaikki nimittäin "tietävät" pian, että uusi tulokas, mustalais-Peter (Landon Liboiron) on ihmissusi. Kinkkistä on se, että Peter tosiaan on ihmissusi, muttei murhaava sellainen. Yhdessä tylsistyneen ja hemmotellun perijäpoika Roman Godfreyn (Bill Skarsgård) kanssa Peter pyrkii löytämään syyllisen, pahan ihmissuden, puhdistaakseen maineensa.

Koko kaupunki on muutenkin täynnä yliluonnollisia salaisuuksia. Miksi Romanin äidillä Olivialla (Famke Janssen) on lihanhimo, joka talttuu vain mystisten silmätippojen avulla? Miksi Romanin sisko (Nicole Boivin) näyttää puoliksi alienilta? Mitä oikein puuhaillaan Godfrey Institutessa, jota luotsaa kylmänkalsea ja yliluonnollisen vahva tohtori Pryce (Joel de la Fuente)? Ja mitä oikein on tapahtunut Leitha Godfreylle (Penelope Mitchell), joka väittää olevansa neitsyt, jonka enkeli saattoi raskaaksi?

Aluksi ajattelin, että sarja on vain huonompi versio True Bloodista (joskin ilman vampyyreja). Sitten jäin vähän koukkuun ja aloin kiinnostua. Synkeät metsämaisemat ja ihmispetojen metsästykseen erikoistunut, ulkopuolelta saapuva etsivä Chasseur (Kandyse McClure) tuovat jälleen mieleen Twin Peaksin. Parissa viimeisessä jaksossa käänteet vedetään niin överiksi, että inhotus kasvoi ja melkein räjähti käsiin. En oikein tiedä, mitä ajatella kaudesta kokonaisuutena. Varmaa on, että parempaakin on nähty. Sarjaa kannattaa kuitenkin melkein katsoa pelkästään Famke Janssenin vuoksi, jonka kylmä kauneus lumoaa pahisrooleissa kerta toisensa jälkeen, eikä petä nytkään.

106/365
Daniel Clowes: Ghost World (2002)
Suom. Kari Heikonen

Tutustuin Ghost Worldiin ensimmäisen kerran elokuvana, aikana jolloin wannabe-goottina fanitin Thora Birchiä ja entisenä wannabe-hevostyttönä Scarlett Johanssonia. Leffa oli mielestäni jokseenkin kumma, mutta sarjakuvan lukeminen sai minut haluamaan nähdä senkin uudestaan. Takakannessa hehkutetaan, että Clowes kuvaa teiniangstia autenttisesti kuin J.D. Salinger Sieppari ruispellossa -teoksessaan ja että Ghost World on "sarjakuva, johon myös muiden kuin sarjakuvafanien kuuluu tutustua - klassikko myös kirjallisena teoksena".

Hehkutukset ovat ansaittuja. Ghost World on varmaankin paras teiniangstisarjakuva, jonka olen koskaan lukenut. (No myönnetään, en ole lukenut niitä kovin paljon, mutta ihan omaa luokkaansa se kuitenkin on.)

Enid ja Becky ovat parhaat ystävykset, jotka ovat juuri valmistuneet high schoolista ja edessä on pitkä ja puuduttava kesä vailla tekemistä tai huolen häivää. Täyttääkseen päivänsä jollain he keksivät mitä mielikuvituksellisimpia viihdykkeitä, joihin usein liittyy pilailu toisten kustannuksella. Tyttöjen keskustelut ja puhetyyli ovat aitoja ja samaistuttavia ja suomentaja on uskoakseni tehnyt hyvää työtä. Tilanteet ovat tuttuja ja ystävyyssuhteen ongelmat tunnistettavia. Kun ero kesän lopulla alkaa Enidin collegehaaveiden myötä häämöttää, bestikset joutuvat käsittelemään suhteensa uudelleen, eikä se suju  kivuttomasti.

"Sehän se siinä onkin... Me ollaan kuiteski vain niinku teinibestiksiä eikä naimisissa tai mitään... Voidaanhan me olla aina ystäviä, ilman että tarvis asua yhdessä tai silleen..."

107/365
Emmi Nieminen: Keskiviikko (2012)

Keskiviikko ei ehkä varsinaisesti kuvaa teiniangstia, koska päättelisin päähenkilön olevan albumissa jo teini-iän ylittänyt opiskelija. Omaelämäkerrallinen albumi kertoo nuoren Emmin yrityksistä selvitä lapsuutensa jäljistä, jotka isän alkoholismi on jättänyt. Emmi pui terapiassa masennustaan, ahdistustaan ja vihaansa isäänsä kohtaan. Hän ilahtuu, kun isä ottaa yhteyttä ja kertoo haluavansa keskustella syistä, joiden vuoksi Emmi käy terapiassa. Yksinkertainen anteeksipyyntö riittäisi Emmille, mutta vaikuttaa siltä, ettei isä ole vieläkään valmis myöntämään osallisuuttaan tyttärensä pahaan oloon.

Mustavalkoinen sarjakuva on alkuun enimmäkseen musta ja siten hyvin synkeä. Taitavasti ja yksityiskohtaisesti raapustetut kuvat ovat realistisia, tarkkoja ja kuvastavat räiskyviä tunteita, hienoisia mangavaikutteita unohtamatta. Tarina on lyhyt, mutta täynnä raivoa.

Klikkaa isommaksi.

Kiriviikko III: Elukkateema

102/365
Tuuli Hypén: Nanna 3 (2012)

Tykkäsin tästä taas enemmän kuin kakkosalbumista, vaikka kolmosessa ei ole senkään vertaa isoja söpöjä kettukuvia kuin edellisessä. Sama tuttu meininki jatkuu, enkä tiedä, mikä tämän varsinaisesti erottaisi aiemmista Nanna-albumeista. Nanna on jo aika pitkälti vieraantunut kettuelämästään ja alkanut toimia ihmisten lailla, aina työpaikkaa ja opintoja myöten. Ritu taas on ikuinen opiskelija. Citykissa Missen kakkosalbumissa alkanut myrskyisä suhde selvänäkijä LaMiauhun jatkuu ja tarjoaa monia humoristisia hetkiä. Nanna-albumit vastaavat piirrosjäljeltään suunnilleen sitä ideaalia, jota sarjakuvilta kaipaan: selkeää, tarkkaa, värikästä, söpöä.

103/365
Tuuli Hypén & Ninni Aalto: Kas, kissa. (2013)

Selkeyttä, tarkkuutta, värikkyyttä ja söpöyttä tarjoaa myös Tuuli Hypénin ja Ninni Aallon yhteistyö, Kas, kissa. Hypénin kynänjäljen voi nähdä selvästi, mutta selkeys on melkeinpä tylsyyteen saakka pelkistettyä. Ninni Aalto ei ole minulle entuudestaan tuttu, enkä tiedä miten tässä albumissa piirrustus- ja kirjoitusvastuu on jakautunut, eikä sitä myöskään missään mainita. Jos molemmat ovat piirtäneet, on ymmärrettävää, että tyylistä on tullut niin pelkistetty. Henkilökohtaisesti en ymmärrä miten sarjakuva-albumin tai kirjan voisi toteuttaa kenenkään kanssa yhteistyönä. Siinä täytyy tekijöiden olla todella samalla aaltopituudella tai jakaa vastuu selkeästi esimerkiksi niin että ensin toinen käsikirjoittaa, sitten toinen piirtää. (Mutta olenkin tunnetusti yhteistyökyvytön ja välttelen kaikenlaista yhteistä väkertämistä viimeiseen saakka.)

Klikkaa isommaksi.

Kas, kissa. koostuu yleismaailmallisista totuuksista kissoista, vaikka tarinat onkin koottu tekijäparivaljakon lähipiiristä. Mitään maata mullistavia oivalluksia albumi ei tarjoa, sillä yleisesti tunnettuja faktojahan ovat, että kissat ovat yöeläimiä, kissat raapivat kaikkea, tuhoavat huonekasvit ja tykkäävät nukkua vaatekasoissa. Albumista varmaan voi saada vahvistuksen niin mielipiteelleen, että kannattaa omistaa kissa, kuin mielipiteelleen, ettei kannata. Söpöjä ja hauskoja tilanteita tämän albumin kissariiviöt kuitenkin tarjoavat kaikille. Voinpa myös vastasyntyneenä koiraihmisenä todeta, että monet tilanteet olivat tuttuja. Koiramme käyttäytyy joskus ilmeisen kissamaisesti: yrittää paeta pensaaseen piiloon kun vastaan tulee toinen jalankulkija/juoksija/koira/lapsi/pyöräilijä ja nukkuu koko päivän, vaikka kuinka yrittäisin leikkiä sen kanssa ja tulee sitten iltayhdeltä kertomaan, ettei yhtään väsytä.

104/365
Joonas Lehtimäki: Anonyymit eläimet (2011)

Ironian ja sarkasmin nousu ovat sukupolveni suuri vitsaus kulttuurin piirissä. Anonyymit eläimet nojaa vahvasti sekä niihin että puujalkavitseihin ja nokkeliin sanaleikkeihin. Voin kuvitella, että sanomalehden sivulla yksittäinen strippi voisi saada aikaan myönteisen hymähdyksen, mutta kaikkien näiden strippien lukeminen putkeen oli hieman puuduttavaa. Suosikkihahmoni olivat luonnollisesti pesukarhu, joka esiintyy vain muutamassa stripissä, sekä suloinen leijona, jonka kaikille sukulaisille on tapahtunut jotain traagista.

Kiriviikko II: Poliittinen trilleri

101/365
The Company You Keep - Ikuiset liittolaiset (The Company You Keep) (2012)

Kiriviikko jäi eilen vähän puolitiehen siitepölynkarkotussiivouksen ja koiravelvollisuuksien vuoksi, joten ehdin vain hyödyntää Finnkinon Tekijänoikeuspäivä-tarjouksen ja katsoa jälleen yhden elokuvan, jota en erityisesti halunnut nähdä. Kannattaa olla varovainen mokomien tarjousten kanssa, sillä tähän Ne juuri pyrkivät!

Leffa perustuu Neil Gordonin ilmeisesti vähemmän tunnettuun romaaniin vuodelta 2003. Elokuva kertoo The Weather  Underground -nimisen aktivisti-/terroristiryhmän jäsenistä kolme vuosikymmentä pieleen menneen ja ryhmän hajottaneen pankkiryöstön jälkeen. The Weather Underground oli todellinen 1960-70-luvulla vaikuttanut, Vietnamin sotaa vastustanut ryhmä. Elokuvan (ja romaanin) tapahtumat ovat kuitenkin käsittääkseni täysin fiktiivisiä. Ryhmästä tehty dokumentti oli vuonna 2004 ehdolla parhaan dokumentin Oscarin saajaksi.

Elokuva alkaa, kun vartijan kuolemaan johtaneessa pankkiryöstössä mukana ollut Sharon Solarz (Susan Sarandon) napataan 30 vuotta myöhemmin kiinni. Yli-innokas paikallislehden toimittaja Ben Shepard (Shia LaBeouf) ryhtyy penkomaan juttua ja selvittää pian, että asianajaja Jim Grantina esiintyvä tyyppi (Robert Redford) onkin oikeasti samaisesta pankkiryöstöstä epäilty terroristi Nick Sloan.

Nick lähtee hurjalle pakomatkalle kun hänen kasvokuvansa leviää mediassa ja Ben jahtaa häntä yrittäen sherlockmaisesti selvittää hänen motiivejaan ja sotkeutuu henkilökohtaisellakin tasolla mukaan entisten ryhmäläisten kuvioihin.

Leffa toimii, vaikkei päätähuimaavan jännittävä olekaan. Mielenkiintoisia asioita paljastuu koko ajan ja toimittajahahmo juttua ratkovana päähenkilönä on aina oiva valinta, joskin tässä elokuvassa hahmon innokkuus lähentelee usein ärsyttävyyden rajaa. Elokuva jättää samanlaisen fiiliksen kuin Oscar-voittaja Argo ja siinä on samanlaista mukavaa vanhan ajan meininkiä, vaikka tarina sijoittuukin 2000-luvulle. Hyvin harvoissa elokuvissa enää katsellaan mikrofilmejä ja operoidaan laatikkomaisella mustalla läppärillä tabletin tai älypuhelimen sijaan.

Kiriviikko I: Kotimaista sarjakuvaa

Kuten olette ehkä nokkelasti havainnoineet, olen suunnileen kuukauden kulttuuriteot jäljessä aikataulusta. Eihän se käy päinsä, varsinkaan vielä toukokuussa! Niinpä tällä viikolla vietän kiriviikkoa, mikä tarkoittanee enimmäkseen sarjakuvia ja leffoja, sekä lyhyitä koostepostauksia niistä. Varsinaisia määrällisiä tavoitteita ei ole, kunhan vähän kuron välimatkaa umpeen.

Kiriviikon pihistelyvinkki: printtaa tästä kuponki huomiseksi (tai tälle päivälle jos olet tosi nopea): kaksi tyyppiä yhden hinnalla leffaan!

98/365

Jupu: Koirapuistojen nainen (2011)

Ystäväni antoi minulle joskus synttärilahjaksi Jupun (eli Johanna Kallion) aiemman albumin Baarien nainen. Lukiessani sitä silloin se tuntui jokseenkin sopivalta omaan elämäntilanteeseeni. Vähän aikaa sitten tulin lainanneeksi tämän jatko-osan, vaikkei sen nimi suorastaan houkutellutkaan. Hassua kyllä, nyt Koirapuistojen nainen tuntuu aika sopivalta elämäntilanteeseeni.

Jupun pahimmat rillutteluvuodet ovat jääneet taakse ja tässä albumissa astellaan ensin avioliiton satamaan ja podetaan sitten koirakuumetta. Varsinainen koiranomistajuus alkaakin albumissa yllättävän myöhään. En rakasta Jupun piirrosjälkeä, mutta ihan hauskaa naisellista viihdettä tämäkin albumi tarjosi.

99/365
Johanna Sinisalo & Ilkka Ruokola: Muumimamman vaarallinen nuoruus (2007)

Muumipappa on kirjoittanut muistelmansa, mutta Muumimamman nuoruudesta emme tiedä mitään muuta kuin sen, että Muumipappa pelasti hänet merestä, ja että pian sen jälkeen muumiperhe oli valmis. Johanna Sinisalo on Sophia Janssonin luvalla käsikirjoittanut Muumimammalle kuvitteellisen nuoruuden, jonka Ilkka Ruokola on piirtänyt sarjakuvaksi.

Albumi on ihastuttavan värikäs ja vaikuttaa siltä, että sen kohderyhmänä ovat ennen kaikkea lapset. Muumihahmot ovat saaneet enemmän vaikutteita tv-muumeista kuin alkuperäisistä, mutta piirtäjä tavoittaa varsin hyvin kaikkien sivuhahmojenkin muumimaisen ulkoisen olemuksen. Sinisalon käsikirjoituksesta paistaa läpi feministinen ote. Muumineiti (sittemmin -mamma) ei suostu tylsistymään edustusvaimona, eikä ensisijaisesti etsi Vilijonkan tavoin romantiikkaa, vaan tahtoo seikkailla. Se, mitä ihan oikeasti tapahtuu, jää hämärän peittoon. Albumi koostuu jossittelevista tarinoista, jotka kaikki päätyvät mereen, josta pappa sitten tulevan mamman noukkii. Muumimamman vaarallinen nuoruus ei vieläkään valkene ja herääkin kysymys, onko se niin villi, ettei siitä koskaan voi kertoa. Mamman tarinoinnilla on kuitenkin jälleen opetus: hyvä tarina on tärkeämpi kuin se, mitä oikeasti tapahtui.

100/365
Kaltsu Kallio: Menisit töihin (2003)

Kaltsu Kallion sarjakuva-albumi sisältää omaelämäkerrallisia sarjakuvia vuosilta 1993-2003. Tyyli vaihtelee niissä paljon, mutta yhteinen teema on viinalla läträäminen. Kaltsu oppii mallin jo lapsena kotoa ja lähtee vanhempiensa viitoittamalle tielle. Sarjiksien väliin on lisätty mukavia selityssivuja, joissa Kallio tarkastelee retrospektiivisesti omia töitään ja selittää elämäntilanteita, joissa ne ovat syntyneet.

Perheen pahis on...

97/365
Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli (2013)
Suom. Sanna van Leeuwen

Onko lukijoilleni käynyt niin, että olette liittyneet Facebookissa liutaan kirppariryhmiä ajatuksenanne myydä turhat tavaranne niiden kautta? Sitten ette koskaan (tai ainakaan usein) jaksakaan ottaa kuvia romppeistanne, lisätä niitä myyntiin ja pitää ilmoitustanne tuoreena? Ja sitten lisääntyvinä tylsyyden hetkinä selailette kirppisryhmiä läpi ja pian huomaatte ostelevanne niistä tavaraa, vaikka alkuperäinen idea oli päästä roinasta eroon? No varmasti on, sillä tälle ajatuksellehan Facebook-kirpparit perustuvat! Koska Renate Dorrestein on yksi Suurista Suosikeistani mitä kirjailijoihin tulee, en kuitenkaan pidä suurena menetyksenä sitä 11 euroa, jonka tästä uutuuskirjasta pulitin.

Hyvä äitipuoli kertoo uusperheestä, kuten arvata saattaa. Alkuun kirja vaikuttaa pitkään aika peruskauralta, mutta sen jippo ovat erilaiset näkökulmat. Ensimmäisessä osassa ääneen pääsee äitipuoli Claire, toisessa Clairen aviomies Axel ja kolmannessa Axelin teini-ikäinen tytär Josefien.

Tilkkutaiteilija Claire matkustaa Englantiin vastaanottamaan merkittävää taidepalkintoa, minkä vuoksi hän onkin erillään perheestään suuren osan kirjasta. Juuri ennen matkaa Axel on löytänyt Clairen kalenterista merkinnän ajasta aborttiklinikalle ja raivostunut otaksuttuaan, että Claire on tehnyt abortin hänen selkänsä takana. Kirja perustuu pitkälti tämän väärinkäsityksen varaan ja saa Axelin tunteet myllertämään Clairen ollessa matkalla.

Juoni on yksinkertainen ja kirja lyhyt, mutta hiljalleen tarina muuttuu lähes selkäpiitä karmivaksi ja lukija joutuu kyseenalaistamaan kaiken aiemmin opitun. Axel alkaa ajatella avioliittoaan uudestaan alusta asti ja myöhempien tapahtumien valossa nähdä itsensä sorrettuna, höynäytettynä ja hyväksikäytettynä osapuolena Clairen muuttuessa hänen mielessään kirjaimellisesti pahaksi noidaksi. Dorrestein pelailee näkökulmilla, uskomuksilla, oletuksilla ja mielipiteillä niin taidokkaasti, etten lopultakaan pysty varmasti sanomaan, kuka oikein on perheen pahis.

Varmaa on se, että teos ottaa kantaa uusperheen ongelmallisuuteen ja toteaa, että uudelleen naimisiin menevä isä tai äiti tuomitsee lapsensa ja uuden kumppaninsa toisilleen kysymällä heiltä mitään. Tämä on ennen kaikkea Josefienin näkökulma. Axelin näkökulma on, että hän tarjoaa Clairelle mahdollisuuden olla vanhempi ilman vastuuta. Clairen varsinaisesta kannasta ei oikein saa tolkkua. Välillä tämä näyttäytyykin vastuuttomana kaverihahmona tytärpuolelleen, välillä marttyyrina, joka ei saa kiitosta pakotetusta äitiydestään. Tämä kirja vaatisi varmasti toisen lukukerran auetakseen kunnolla. Siispä se ei ollut lainkaan huono kirppislöytö.

Renate Dorrestein on viime vuosina ponkaissut suureen tietoisuuteen ilmeisesti suomennosten siirryttyä WSOY:n alaisuuteen. Monet bloggaajat, jotka ovat kirjoittaneet Hyvästä äitipuolesta, mainitsivat lukeneensa aiemmin Dorresteinin Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa -teoksen ja pitäneensä siitä. Minun makuuni se oli liian perusdraama ripauksella huumoria, kun taas edellinen suomennos Lainaa vain lupaili jo vähän enemmän. Kaikista parhaimmat Dorresteinin kirjoista ovat kuitenkin ne suuria tragedioita käsittelevät: Kivisydän ja suomentamatta jäänyt Without Mercy. Älkää missatko Kivisydäntä jos vähänkään lämpenette Dorresteinin muulle tuotannolle!

Pimeä puoli on olemassa!

Jep, aivan mieletön kansi!

96/365
H. P. Lovecraft: Temppeli ja muita kertomuksia (1988)
Suom. Kari Nenonen

Lovecraft oli minulle uusi aluevaltaus, josta toki olin kuullut, mutta johon en oikeastaan koskaan ole liiemmin edes ajatellut tutustua. Jostain syystä minulla on suuria vaikeuksia novellikokoelmien kanssa, sillä ne on aivan liian helppo jättää kesken. Melkoisella varmuudella voin sanoa, että tämä on neljäs novellikokoelma, jonka koskaan olen saattanut loppuun.

Luin kirjan tarmolla ja päättäväisyydellä, että selviän kyllä alle 150 sivusta kun vain organisoidun. Luin ensin kaikki suunnilleen kymmenen sivun mittaiset tarinat ja pakottauduin lukemaan tarinat kokonaan yhdellä istumalla. Iltaisin tämä tuotti suuria vaikeuksia, sillä kertomukset eivät ole ainakaan nykyaikana niin pelottavia, että valvottaisivat. Pikemminkin ne on kirjoitettu niin hidastempoisen jaarittelevaan sävyyn ja kielikin on paikoin niin vaikealukuisen vanhahtavaa, että uni meinasi hiipiä vaivihkaa silmään aina kun avasin kirjan.

Luettuani kaikki lyhyet tarinat huomasinkin ilokseni, ettei jäljellä ollut kuin kolme pitempää. Positiivisesti yllätyin siitäkin, että juuri pitemmät tarinat olivat kaikkein mielenkiintoisimpia. Herbert West - elvyttäjä oli tosin rasittava luettava siksi, että se on aikanaan ilmestynyt osissa jossain lehdessä ja niinollen joka luvun alussa kerrataan puolentoista sivun verran aiemmin tapahtunutta. Niminovelli Temppeli on persoonallinen kuvaus hienon saksalaisen mielen horjumisesta, kun epäonninen upseeri jää muiden kuoltua yksin ajelehtimaan pimeään sukellusveneeseen vailla toivoa pelastuksesta, ja alkaa nähdä meren pohjassa kummia. Ehkä kaikkein mielenkiintoisin oli viimeisenä lukemani Hän, joka tuli käymään. Monien muiden kirjan novellien tavoin se kertoo siitä, kuinka liiallinen kiinnostus okkultismiin johtaa kammottavuuksiin. Merkillepantavaa tarinassa on se, että se on kirjan novelleista ainoa, jossa esiintyy nainen - ja kyseinen nainen on ilkeä demoninen syöjätär, joka tahtoo olla mies. Feministeillä voisi olla joko hyvin paljon tai hyvin vähän sanottavaa Lovecraftista.

Kirjan novellit ovat aika kattavasti erilaisia, mutta joitakin yhteisiä suuria teemoja nousee esiin. Niitä ovat esimerkiksi valtamerten salatut syvyydet, ihmisen yritys saavuttaa kuolemattomuus, okkultismi, pakkomielteet ja hulluus.

Suurin osa novelleista rakentuu samalla tavalla. Ensin kertoja toteaa kokeneensa kauheita ja alkaa sitten erittäin pitkän kaavan kautta selostaa kaikkea, mitä on tapahtunut ennen varsinaisia kauhuja. Vasta aivan lopussa, usein viimeisen kappaleen aikana, kertoja lopulta paljastaa, mitä oikein tapahtui. Monesti tapahtuma on myös esitetty niin korukielisesti tai kierrellen, etten voi sanoa täysin ymmärtäneeni jokaisen tarinan loppua. Idea toki tuli selväksi.

Usein novellin kertoja kertoo jostakin ystävästään, jolla on taipumus olla kiinnostunut kauheuksista, ja joka niin ollen on tullut sotkeneeksi kertojan mukaan pelottaviin tapahtumiin. Joskus kertojalla on myös kuulija, toisinaan hän taas mainitsee kirjoittavansa tarinaansa. Hulluuden teema on läsnä kaikkialla. Kertoja joko vakuuttelee, ettei ole hullu vaikka siltä kuulostaakin, tai uskottelee itselleen olevansa hullu, koska sekin on parempi juttu kuin että hänen kokemansa olisi totta. Luullakseni tämä on tyypillinen piirre vanhoille kauhutarinoille. Nykyään yliluonnollisen kyllästämällä kirjallisuuden kentällä harvemmin törmää mielenterveyttään vakavissaan epäileviin hahmoihin. Mielenkiintoinen poikkeus kirjan novellien seassa on Iranonin etsintä, joka ainoana jätti miettimään, mahtaako sen päähenkilö kenties todellakin olla vähän vinksahtanut.

Novellit vakuuttavat, että pimeä puoli on olemassa, niin haudan takana, meren syvyyksissä kuin ihmisen mielessäkin. Kaiken kaikkiaan kokoelma oli ihan tervetullut tuttavuus ja lopulta suuri osa novelleista aidosti kiinnostavia.

Lukemisen ja vahtimisen Rajalla

95/365
Ally Condie: Rajalla (2012)
Suom. Kaisa Kattelus

Joskus joku kirja jää ikuisesti mieleen vain sen vuoksi, millaisessa elämäntilanteessa sitä on sattunut lukemaan. Usein sellaiset kirjat ovat ihan höpsöjä ja sitä toivoisi voivansa sanoa: "Luin Anna Kareninaa kun kuulin päässeeni yliopistoon" tai "Purin Vihan hedelmien kansiin hampaanjäljet synnyttäessäni". Todennäköisesti hampaanjäljet jäävät kuitenkin harlekiinikirjaan, jonka alkuperästä ei ole tietoa ja luultavasti yliopistoon päässyt osoittaa älyllisyyttään lukemalla Twilightia kuullessaan tiedon.

Ally Condien Rajalla ei luultavasti kirjana jää kenenkään mieleen useammaksi vuodeksi, mutta tulen itse muistamaan sen aina siitä, että luin sitä niinä pitkinä iltoina kun vahdin silmä kovana koiraa, jota emme vielä uskaltaneet jättää yksin kotiin. Sen myötä aloin opetella uudenlaista lukutapaa, joka on verrannollinen koiran nukkumistapaan: toinen silmä kirjassa, toinen koirassa. Tällaiseen harjoitteluun kirja onkin hyvä, sillä se on sopivan helppolukuinen ja simppelisti kirjoitettu, jotta ajatukset voivat lukiessa olla osittain muualla.

Rajalla jatkaa Cassia Reyesista kertovaa trilogiaa, jonka Tarkoitettu aloitti. On taitolaji kirjoittaa kirjasarjaa niin, että jatko-osissa tulee muistutettua lukijaa siitä, mihin tarina edellisessä osassa jäi, ilman että kerronta tuntuuu toistolta ja alkaa ärsyttää. Valitettavasti Rajalla epäonnistuu tässä tehtävässä. Luin Tarkoitetun yli vuosi sitten ja heti aloitettuani jatko-osan tajusin, etten yhtään muista mitä ensimmäisessä tapahtui, eikä Rajalla edes yritä kerrata tapahtumia. Se häiritsi minua pitkään, mutta kun kirjan itsenäinen tarina sitten pääsi kunnolla vauhtiin, hyväksyin sen ja alistuin.

Cassia on hankkiutunut ulkoprovinsseihin työleirille aikeenaan löytää Ky, joka on tahollaan lähetetty ulkoprovinsseihin, joita vihollinen tulittaa joka ilta ja joissa harva elää viikkoa pitempään. Kertomus jakautuu Cassian ja Kyn näkökulmista kertoviin vuorotteleviin lukuihin. Ky pakenee kuolemanleiriltä kohti siirtokuntia mukanaan kohtalotoverinsa Vick ja Eli. Cassia kulkee Kyn jalanjäljissä Indien kanssa, joka tahtoo kiihkeästi löytää Kansannousun ja liittyä kapinoivien joukkoon.

Kirjassa saadaan myös uutta tietoa Cassialle määrätystä parista, Xanderista. Kun Cassia ja Ky viimein löytävät toisensa, heidän suhteensa ajautuu ensimmäiseen kriisiinsä ja Cassia huomaa, etteivät hänen tunteensa Xanderiakaan kohtaan ole aivan yksiselitteiset. Tarinan loppu ennakoikin, että kolmannessa osassa Cassia joutuu suuren valinnan eteen kahden pojan välillä. (Kuinka omaperäistä.)

Condien sarja on kauniisti kirjoitettu ja tempaa mukaansa, vaikkei tarjoakaan piinaavaa jännitystä. Rajalla liikkuu kaukana Yhteiskunnan vaikutuspiiristä, minkä vuoksi ensimmäisen osan kiinnostavat dystopiakuvaukset jäävät vähemmälle huomiolle. Tarinat Kansannousun olemuksesta kuitenkin korvaavat ne kiinnostavuudessaan. Kaiken kaikkiaan tämä sarja on ihan pätevä nuorten tyttöscifiseikkailu, mutta epäilemättä sille olisi eduksi lukea kaikki osat peräjälkeen.

Kymmenkertaisesti tuotettu farssi

94/365
Skagerrak (2003)

Skagerrak on entisen dogmalaisen, Søren Kragh-Jacobsenin ohjaama elokuva, jonka toisena käsikirjoittajana on toiminut Susanne Bierinkin luottomies Anders Thomas Jensen. Dogmasta tai edes tanskalaisuudesta leffassa ei ole kuitenkaan jäljellä mitään. Leffa on kahdeksan eri maan yhteinen tuotanto ja tuottajiakin sillä on kymmenen. Hesarin arvostelussa Veli-Pekka Lehtonen toteaa: "Jos olisin taiteilija, olisin huolestunut."

Leffa kertoo Mariesta (Iben Hjejle) ja Sophiesta (Bronagh Gallagher), jotka ovat vuosia raataneet öljynporauslautalla ja päätyvät nyt rälläämään rahojaan Skotlantiin. Rahat ovat nopeasti loppu ja parivaljakko pulassa. Silloin kuin taivaasta tipahtaa rikas jaarli dominoivine isineen ja hedelmättömine vaimoineen. Perhe tarjoaa Marielle sievoista summaa, mikäli tämä suostuu synnyttämään massiivisille tiluksille perijän. Sophie painostaa Marien suostumaan diiliin, homma hoidetaan perinteisellä penetraatiolla ja pian Marie on raskaana.

Ikävän nopeasti leffalta katoaa suunta ja se lähtee sinkoilemaan moniin täysin arvaamattomiin suuntiin. Mukaan kuvaan ilmaantuu unelmien mies Ian (Martin Henderson) ja tyhmänpuoleinen automekaanikkokolmikko, joka päättää hyötyä Marien rahoista. Jostain käsittämättömästä syystä kolmikko toi mieleeni Niccolo Ammanitin hienon romaanin Taivaan ja maan väliltä, mikä vähän ilahdutti sekoilua katsellessa.

En lakannut oikein missään vaiheessa ihmettelemästä, onko elokuvan tarkoitus olla hauska, traaginen vai tragikoominen. Tyylilajillisesti se vaikuttaisi olevan lähinnä farssia, mutta surulliset sävyt sekoittavat pakkaa hieman. Loppu on, kumma kyllä, melkein yksiselitteisen onnellinen.

Outo välipala

93/365
Siiri Enoranta: Gisellen kuolema (2011)

Hyvää kirjan ja ruusun päivää rakkaat lukijat, nyt kun se on jo melkein ohi. Tänä vuonna sain peräti viisi ruusua ja aviomieheni peräti neljä Mystiikan maailma -sarjan kirjaa, jotka satuin löytämään kirjaston hylkäyskärrystä eilen.

Päivän toisen kirjapostauksen kohde olikin mielenkiintoinen ja yllättävä nuortenkirjatuttavuus. Lainasin sen hetken mielijohteesta välipalaksi vähäisen sivumäärän vuoksi. Lopulta luin sitä aika monta päivää, koska sitä teki mieli säännöstellä. Kerronnassa on jotain kovin nautittavaa, vaikken osaakaan määritellä sitä sen tarkemmin.

Joel on jo aikuinen mies ja menossa armeijaan kun pikkusisko Linnea muuttaa takaisin kotiin. Linnea on jo pienenä lähetetty Ruotsiin tanssimaan balettia tähtäimessään ura tanssijana. Huonosti päättynyt hyppy on kuitenkin rikkonut Linnean polven ja murskannut urasuunnitelmat.

Linnea yrittää sopeutua perheeseensä, jota ei edes kunnolla tunne, maahan jossa ei ole kauan asunut ja uuteen kouluun, jossa häntä ympäröi tragedian aura, joka houkuttelee muita teinejä. Linnea ei keksi elämälleen uutta tarkoitusta eikä saa tai edes halua saada kontaktia vanhempiinsa. Joel kuitenkin onnistuu hiljalleen läpäisemällä Linnean pystyttämän muurin ja sisarukset lähentyvät arvaamattoman hyvin.

Luulin saavani kirjan siitä, kuinka elämälle löydetään uusi tarkoitus kun vanhaa tarkoitusta ei enää ole. Sen sijaan sain jotain ihan muuta. Yllätyin, ahdistuin ja kummastuin. Tykkäsin, vaikken yhtään tykännyt. Outo pieni kirja.

Kirja oikea, lukija väärä?

92/365
Katja Kallio: Säkenöivät hetket (2013)

Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen jo perjantaina, mutta pitkän koulupäivän jälkeen siitä ei enää tullut mitään. Lauantaina perheeni sitten kasvoi jokseenkin äkkinäisesti yhdellä nelijalkaisella, jota käytän tästä lähtien jatkuvasti tekosyynä kaikkien velvollisuuksien välttelyyn. Olen aina (salaa) pitänyt koiranomistajia vähän yksinkertaisina ja olen nopeasti alkanut ymmärtää, mistä se johtuu. Karvakasan oltua läsnä kolme kokonaista päivää kiinnostukseni kaikkeen älylliseen toimintaan on laskenut kuin lehmän häntä. Sen katseleminen (oo, se nukkuu, se maiskuttaa, se riepottaa lelua, se jahtaa palloa!) on ollut kiinnostavampaa viihdettä kuin mikään muu. Nyt lienee kuitenkin aika ryhdistäytyä. Koira makaa jaloissani uneliaana (pissattuaan vuorokauden sisällä kolmelle matolle) ja aviomies on toivottavasti hankkimassa Kirjan ja ruusun päivän ruusua, joten... Säkenöivät hetket.

Katja Kallio on kiistattomasti laatukirjailija. Olen fanittanut Kalliota kymmenen vuoden ajan. Kirjailijan tuotanto, joka alkoi Kuutamolla-teoksesta, on kivunnut nopeasti ja vakaasti kohti aikuisempaa tyyliä. Kirjoitin siitä enemmän vuonna 2011.

Säkenöivien hetkien myötä vaikuttaa tapahtuneen se, mitä ehdin jo vähän pelätäkin: Kalliosta on tullut liian aikuismainen makuuni. Historialliset romaanit eivät minua juuri kiinnosta ja tätäkin oli alkuun vähän kurjaa lukea siitä yksinkertaisesta syystä, että olen Suomen historiasta autuaallisen pihalla lakattuani kynsiäni läpi lukion historiantuntien.

Tarina alkaa vuonna 1914 Hangosta, jonne Inga Troberg on tullut kylpylään parantelemaan hermoromahdustaan tyttärensä Ellyn kanssa. Loma keskeytyy, kun saksalaisten yllättäen huhutaan nousevan maihin. Lähestulkoon sattuman kautta äiti ja tytär joutuvat eroon toisistaan ja kesken loman Ellyn maailma ja tulevaisuudensuunnitelmat heittävät kuperkeikkaa.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Elly on edelleen Hangossa, nyt naimisissa ja kolmen tyttären äiti. Kylpyläaika on lumonnut hänet niin, että hän on päätynyt sinne töihin kylvettäjäksi. Ellyn teini-ikäiset tyttäret Harriet ja Beata elävät nyt omaa poikien ja kynsilakan täyttämää nuoruuttaan (kolmas tytär mainitaan häiritsevän ohimennen vain muutamaan kertaan).

Sisarusten välillä vallitsee kummallinen dynamiikka: lapsena Beata juoksee äidin helmoihin kantelemaan Harrietista ja äidin lähtiessä tätä puhuttelemaan huutaa tämän perään: "Varokin jos teet sille jotain!" Kirjasta tuleekin kertomus sisarista ja heidän suhteestaan, mutta ennen kaikkea Beatan tarina.

Tämä oli jälleen yksi niistä lukukokemuksista, joiden kohdalla mietin vielä kaksi kolmasosaa luettuani, että milloinkahan tarina mahtaa alkaa. Juoni ei kirjassa ole suurensuuri, vaan se keskittyy pieneen perheyksikköön ja ehkä vielä tarkemmin kolmen eri sukupolven naisten mielenmaiseman kuvailuun. Inga, Elly ja Beata muodostavat jatkumon elämässään ajelehtivista naisista, jotka kokevat ohimeneviä säkenöiviä hetkiä, joutuvat niiden vietäviksi ja haaveilevat jostain määrittelemättömästä, jonka uskovat parantavan elämänlaatuaan.

Blogosfäärissä kirjasta ollaan oltu montaa mieltä. Järjellä ja tunteella -blogin Susa vertasi kirjaa Kallion aiempiin viihteellisempiin kirjoihin ja "ihmetteli ääneen: mitä, mitä, kuka on tämä nainen joka kirjoittaa tällaista ihanaa, taidokasta proosaa? Onko tämä tosiaan sama kirjailija?". Joku jossain (en nyt löydä uudestaan sitä blogia) oli sitä mieltä, että Kallio on parempi viihdekirjailijana. Minä en oikein tiedä. Tuntui kuin olisin nyt ehdottoman väärää kohderyhmää tälle kirjalle, joka kyllä ihan varmasti tulee lumoamaan monia lukijoita. Itsekkäästi toivoisin, että Kallio kirjoittaisi vielä vähän viihteellisempiä kirjoja, joissa olisi tapahtumia enemmän kuin naisellisen sielunmaiseman luotaamista, sillä kyllä se sujuu ihan mainiosti siinä sivussakin.

Epäromanttinen komedia

91/365

Vuoden se kestää (I Give It a Year) (2013)

Brittikomedia ei ole ominta alaani eikä suoraan sanoen vähäisen kokemukseni perusteella lukeudu suosikkeihini. Tällä haavaa leffateattereissa ei kuitenkaan pyöri juuri mitään muutakaan mitä haluaisin nähdä, joten plussapäivän ajamana kipitin eilen katsomaan tämän. En pysty tässä tekstissä välttämään spoilereita täysin, joten jos haluat mennä katsomaan leffan tietämättömänä juonesta, lopeta lukeminen. Nyt.

Leffan ansioksi voidaan lukea se, että sen juoni ei ole kaikkein kaavamaisin ja miljoonaan kertaan nähty. Alussa Nat (Rose Byrne) ja Josh (Rafe Spall) menevät naimisiin. Jo häät ovat lähellä muuttua katastrofiksi, mutta avioliiton satamassa lilluttaessa lysti vasta toden teolla alkaa. Pariskunta huomaa nopeasti olevansa kaikkea muuta kuin yhteensopiva. (Haloo, sitä varten deittaillaan pari vuotta ennen kuin mennään naimisiin!) Parisuhdeterapia kutsuu.

Trailerin perusteella odotin vähän erilaista elokuvaa. Kuvittelin, että terapiassa kaikki lopulta klikkaisi ja Nat ja Josh tajuaisivat, miksi toisiinsa rakastuivat ja jatkaisivat elämäänsä onnellisina yhdessä. Melkein alusta asti on kuitenkin selvää, että molemmille on olemassa se täydellinen, oikea puolisko, eikä kumpikaan heistä ole sen kanssa naimisissa.

Päähenkilöt ovat vähän hämmentäviä hahmoja. Josh on olevinaan kirjailija, joka kärsii kirjoittajan blokista. Hahmo on kuitenkin koheltaja, joka ei vaikuta juurikaan tuhkakuppia syvällisemmältä. Nat taas on kuin syntynyt nalkuttavaksi vaimoksi, joka ei näe Joshissa kerrassaan mitään hyvää - mikä tekee hänestä itsestään aika epäviehättävän.

Nat ja Josh ovat molemmat enemmän tai vähemmän vastenmielisiä tyyppejä - aivan eri tavoin vain. Sen sijaan heidän vastinparinsa Guy (Simon Baker) ja Chloe (Anna Faris) ovat mukavia ja aidon oloisia ihmisiä - ja kuolettavasti rakastuneita näihin kestämättömiin tyyppeihin. Onko siis tosiaan niin, että yhteensopimattomuus parisuhteessa tekee ihmisistä kamalia? Ja että joku toinen voi kuitenkin arvostaa sitä kamaluutta? Että toisen roska on toisen aarre?

Leffa ei oikein herätä minkäänlaisia tunteita suuntaan tai toiseen. Muutaman kerran saa - ja on pakko - nauraa, mutta näin suorasukainen (lue: alatyylinen) huumori ei ole sekään ihan suosikkejani. Vähän hajuton ja mauton tapaus.