Viva la France, viva Vianne!

115/365
Joanne Harris: Persikoiden aikaan (2013)
Suom. Satu Leveelahti

Vieläkö muistatte Vianne Rocherin? Juliette Binoche antoi hänelle kasvot ja Lasse Hallström toi hänet koko maailman tietoisuuteen Oscar-ehdokkuuksia kahmineen elokuvansa Pieni suklaapuoti (2000) myötä. Alkujaan Vianne oli kuitenkin lähtöisin englantilaisen Ranska-fetisistin Joanne Harrisin kynästä. Pieni suklaapuoti -kirja julkaistiin vuonna 1999 ja nosti tekijänsä bestseller-listoille. Kirja pursuaa aistinautintoja, idyllistä kiertolaiselämää, kiusauksia, houkutuksia, suvaitsevaisuutta ja arkielämän taikuutta.

Siinä tuuli puhaltaa Vianne Rocherin ja hänen kuusivuotiaan Anouk-tyttärensä pieneen eteläranskalaiseen kylään, Lansquenetiin, jonne he asettuvat ja perustavat suklaapuodin. Kyläläiset ovat enimmäkseen sisäänpäinlämpiävää porukkaa ja juoruilevat ikävästi yh-äidistä, joka ei kuitenkaan lannistu, vaan sulattaa sydämiä yksi kerrallaan suklaan avulla. Suurinta vastustusta Vianne kohtaa kirkkoherra Francis Reynaudin taholta, joka ei voi sietää sitä, että Vianne järjestää suklaafestivaalin alkavan paaston aattona. Reynaud tekee kaikkensa päästäkseen Viannesta eroon, mutta saa pian suurempiakin ongelmia: jokirotat. Mustalaiset, jotka saapuvat veneillään Lansquenetin rannoille, bailaavat ja elämöivät, aiheuttavat mielipahaa ja varastelevat - ainakin tällainen käsitys kirkkoherralla heistä on.

Vianne, itsekin kiertolainen, tulee heti toimeen jokirottien kanssa ja sen lisäksi että kerää lisää yleistä pahennusta itseään kohtaan, toimii myös jonkinlaisena välittäjänä kyläläisten ja jokiväen välillä: kuroo umpeen kahden kulttuurin välistä kuilua. Erityisen hyvin Vianne tulee toimeen punatukkaisen Rouxin kanssa, jolle Hallströmin elokuvassa antoi unohtumattomat kasvot itse Johnny Depp. Henkilökohtaisesti voin sanoa, että juuri Rouxin rooli oli se, joka sai minut lopulta syttymään roihuun Deppiä kohtaan.

Vuonna 2007 Joanne Harris jatkoi Viannen tarinaa kirjassaan Karamellikengät. Siinä Vianne, Anouk ja Viannen Lansquenetin-tuliainen Rosette ovat asettuneet Pariisiin asumaan. Luin kirjan joskus englanniksi ostettuani sen interrail-matkan varrelta ja muistelen, että se oli mielestäni aivan loistava. Juonesta en kuitenkaan kovin paljon muista. Pääpointti kirjassa on Viannen yritys asettua aloilleen ja hylätä taikuus, josta koituu pelkkää harmia. Hän on aikeissa mennä naimisiin miehen kanssa, joka tuo tukea ja turvaa, mutta jota hän ei oikeastaan rakasta. Anouk on varhaisteini-ikäinen, joka ei sopeudu kouluun eikä Pariisiin. Niinpä hän ystävystyy aikuisen naisen, Zozie de l'Alban kanssa.

Zoziesta tulee pian niin Viannen kuin Anoukinkin uskottu ja korvaamaton osa heidän elämäänsä. Kirja on hyvin erilainen kuin Pieni suklaapuoti, suurkaupungin tunnelmansa ja vallitsevan pelon ja epävarmuuden ilmapiirin vuoksi. Zozie osoittautuu jonkinlaiseksi "pahaksi noidaksi", jonka kukistaakseen "hyvä noita" Vianne joutuu lopulta ottamaan taikakeinonsa takaisin käyttöön ja taistelemaan perheensä puolesta. Muistaakseni en aivan ymmärtänyt, mitä kirjassa lopulta oikein tapahtui ja olenkin miettinyt monta vuotta, että pitäisi lukea se uudestaan, tällä kertaa suomeksi.

Persikoiden aikaan -kirjan lukemista ei kuitenkaan haittaa, jos Karamellikengät meni vähän ohi, jos siitä ei pitänyt, tai edes jos se jäi kokonaan lukematta. Tässä tuoreessa kirjassa Vianne, Anouk ja Rosette nimittäin palaavat tarinan juurille, Lansquenetiin. (Huraa!) Vianne saa haudan takaa kirjeen, jossa hänen ystävänsä Armande kehottaa häntä palaamaan kylään, koska joku siellä saattaa tarvita apua.

Kylässä kaikki vaikuttaa olevan samaan aikaan sekä aivan sellaista kuin Vianne muistelikin, että aivan erilaista kuin kahdeksan vuotta aiemmin. Kyläläiset ovat ennallaan, juoruilevat ja käyvät kirkossa, pitävät huolta linjoistaan ja paheksuvat kaikkea vierasta. Les Maraudsiin, entiselle jokirottien alueelle, on kuitenkin pesiytynyt muslimiyhteisö, mikä on saattanut Lansquenetin lähes sodan partaalle.

Vanha suklaapuoti, jossa niqabiin verhoutunut Ines Bencharki on pitänyt koulua muslimilapsille, on kokenut tuhopolton, josta syytetään ennakkoluuloisena ja vihamielisenä tutuksi tullutta kirkkoherra Reynaudia. Tapahtumien seurauksena Reynaud on hyllytetty papin virasta ja hänet on korvannut kaupunkilaispappi, farkkuja käyttävä ja Powerpoint-esityksiä rakastava pére Henri.

Reynaudin hahmo on kokenut muodonmuutoksen. Pienessä suklaapuodissa hän oli vielä jokseenkin ainoastaan ärsyttävä maanvaiva, mutta Persikoiden aikaan -teoksessa Vianne näkee hänessä muutoksen. Reynaudista on kuin onkin tullut suvaitsevainen, vaikkei muu kyläyhteisö sitä näekään. Hän ja Vianne löytävät nopeasti yhteisen sävelen ja muistelevat vanhoja kahnauksiaan jo naureskellen niille.

Vianne saa siis jälleen toimia välittäjänä lansquenetilaisten ja muukalaisten keskuudessa. Hän löytää nopeasti muslimien joukosta mukavat tyypit ja joutuu pian piilottelemaan nuorta muslimityttöä, jonka Reynaud pelastaa joesta tämän yrittäessä tehdä itsemurhan.

Muslimiyhteisöön kätkeytyy mitä traagisimpia salaisuuksia ja samoin on vanhojen tuttujen lansquenetilaisten keskuudessa. Viannen vanha ystävä Josephine on saanut lapsen, mutta kuka on lapsen isä? Miksi muslimiyhteisön vaikeudet ja kyvyttömyys tulla toimeen lansquenetilaisten kanssa alkoivat juuri sillä hetkellä kun Ines Bencharki muutti Les Maraudsiin? Sen lisäksi että muslimit ovat riitaantuneet kyläläisten kanssa, heidän yhteisönsä sisälläkin nimittäin velloo sota.

Suklaan, hyväntahtoisuuden ja pienen arkipäivän taikuuden avulla Vianne soluttautuu jälleen niin kyläläisten kuin muukalaistenkin yhteisöihin, repii vanhat haavat auki ja tarjoaa tukeaan haavoittuneille.

Kerrassaan rakastin tätä kirjaa, ehkä enemmän kuin kumpaakaan aiemmista. Fiktiivinen Lansquenet vaikuttaa kaikista kahnauksista huolimatta sellaiselta idylliltä, jonne jokainen jossain vaiheessa elämäänsä kaipaa. Näen Lansquenetin jonkinlaisena vastineena Gilmoren tyttöjen Star's Hollow'lle. Sisäänpäinlämpiävässä yhteisössä on aina omat ongelmansa, mutta paljon sellaisia hyviä puolia, joista kaupunkilaiset voivat vain haaveilla.

Tämä kirja synnytti minussa voimakkaan kaukokaipuun, kaipuun nimenomaan Etelä-Ranskaan. Siihen ei taida auttaa juuri muu kuin matka sinne, tai Joanne Harrisin Ranska-tuotannon ahmiminen uudelleen. Päädyin kaihoissani kuitenkin tonkimaan vanhoja valokuvia reissuiltani ja tämä teksti on kuvitettu niillä. Tunnistaako joku paikkoja?

Sukulaisperheeni asuu Etelä-Ranskassa pienessä kylässä kukkulan päällä. Olen käynyt siellä kyläilemässä kolmena vuonna. Valokuvat palauttivat mieleeni sen fiiliksen, jonka koin ensimmäisellä kerralla siellä käydessäni. En voinut uskoa, että sen värinen meri oli oikeasti olemassa - ei vain matkatoimistojen photoshoppaamissa kuvissa. En voinut uskoa, että sellainen lämpö oli oikeasti niin "lähellä", Euroopassa. Että t-paidalla pärjäsi vaikka koko yön läpi paleltumatta. Ja että sellainen pieni kylä saattoi olla totta, eikä vain lähtöisin englantilaisen Ranska-fetisistin kynästä. Se kylä olisi nimittäin saattanut olla vaikka Lansquenetin vastine todellisuudessa.

Ensimmäisenä iltana siellä ollessani kylällä järjestettiin juhlat temppeliherrojen kunniaksi. Ohjelmassa oli musiikkia, tanssia, hulinaa, hyörinää, herkkuja, viiniä, miljoonia uusia tuoksuja ilmassa. Ja se uskomaton lämpö. Pari ensimmäistä päivääni Etelä-Ranskassa olivat jatkuvaa suu auki ihmetyksestä -elämystä. Palaan sinne aina mielelläni ja jos joskus kaipaan jonnekin, kaipaan melkein aina sinne. Ymmärrän hyvin sen, että sateisessa maassa elävät englantilaiset muuttavat sankoin joukoin Provenceen.

Etelä-Ranskassa on vain yksi ongelma, joka estää sitä olemasta maanpäällinen paratiisi, nimittäin ranskalaiset. He ovat juuri sellaisia kuin lansquenetilaiset: eivät siedä muukalaisia, kieltäytyvät puhumasta englantia, tylyttävät, tuhahtelevat ja laskuttavat mystisiä palvelumaksuja turisteilta, jotka eivät uskalla kitistä vastaan. Jopa hotelleissa on töissä henkilökuntaa, joka ei osaa sanaakaan englantia. Eivätkä ranskalaiset tarjoile ketsuppia ranskalaisten kanssa. Tai minkään kanssa ylipäätään - jopa Mäkkärissä siitä saa maksaa ekstraa. Myös Peter Mayle sai kokea armotonta torjuntaa, jota kuvaa kirjassaan Vuosi Provencessa. Mutta siltä varalta, että haluaisin joskus asettua asumaan Etelä-Ranskaan, onkin hyvä tietää, että siellä todella on vankka englantilaisyhteisö, joka kenties ymmärtää muukalaisten kokemaa vihamielisyyttä kantapään kautta.