Kiriviikko VI: Vielä pari omaelämäkertasarjista

109/365
Alison Bechdel: Hautuukoti - Tragikoominen perheeni (2009)
Suom. Taina Aarne

Kiriviikko on lopultakin ohi, mutta koska kirjoitan pääsääntöisesti kulttuuriteoista yhden päivän viiveellä, tässä sunnuntain anti. Sain viikon aikana kokoon 13 kulttuuritekoa, eli kirin jälkeenjääneisyyttäni vain kuuden verran ja olen edelleen 23 kulttuuritekoa jäljessä. Ei-oo-helppoo! Kiriviikko vol. 2 on siis luvassa vielä kesän aikana, kunhan tästä toivun.

Jostain syystä kuvittelen aina, että oli kyseessä mikä tahansa sarjakuva-albumi, se on nopea lukea. Kiriviikon virallinen jumahduttaja oli tosiaan tämä eeppinen omaelämäkertateos, jonka lukemiseen varmasti tuhraantui saman verran aikaa kuin keskivertoromaanin. Hautuukoti muistuttaa muutenkin romaania niin paljon kuin sarjakuvaromaanin vain on mahdollista. New York Timesin mukaan se onkin "sarjakuva sanojen rakastajille", eli kuvien merkitys ei ole niin suuri kuin monissa muissa sarjakuvissa, mutta tottakai ne havainnollistavat tarinaa hienosti.

Hautuukotia ei edes kannata yrittää lukea nopeasti ja suositeltavaa on lukea sitä edes jonkinasteisessa vireystilassa - ei viimeisenä ennen nukahtamista. Tarinan perhe vaikuttaa hyvin pitkään ainoastaan traagiselta, ei lainkaan tragikoomiselta, kuten alaotsikko lupaa. Lisäksi kerronta muuttuu koko ajan haastavammaksi. Hautuukoti on Alison Bechdelin tilittävä omaelämäkerta hänen lapsuus- ja nuoruusvuosistaan. Siinä on äärimmäisen itsetiedostava ja työstävä ote. Kirjallisuutta opiskellut Bechdel peilaa perhepiirinsä tapahtumia niin merkittäviin kaunokirjallisiin teoksiin kuin merkittävien kirjailijoiden omaelämäkertoihinkin. Epäilemättä kyseessä onkin sarjakuva, jota kirjallisuudenopiskelijoiden tulisi rrrakastaa.

Samoihin hetkiin palataan teoksessa yhä uudelleen. Välillä tarinaa palataan taaksepäin kertomaan sitä eri näkökulmasta ja lukijalle uusien tietojen valossa. Se on kuin palapeli, jonka irralliset tapahtumat yhdistyvät loppua kohti melkein kokonaiseksi kuvaksi. Kerrontaote valaistuu myös ajan kanssa. Yli puoleenväliin asti Hautuukoti oli mielestäni vain masentava, mutta lopulta onnistuin näkemään tiheän metsän raoista jo valonpilkahduksia.

Jos Hautuukotiin on luottaminen, oli Eero Aarnion pallotuoleja Yhdysvalloissa jossain kirjastossa jo 1970-luvulla.

Bechdelin perheen suuri tragedia on homous. Alisonin isä on kaappihomo (tai biseksuaali - itse hän ei pidä luokituksista), mikä selviää Alisonille vasta vähän ennen kuin isä kuolee. Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Alison tietämättään kamppailee oman lesboutensa kanssa, jonka oivaltaa tietoisesti 19-vuotiaana, myös vain hetken ennen isänsä kuolemaa. Näennäisen etäisillä isällä ja tyttärellä on yhtäkkiä paljon yhteistä ja Alison tulkitsee koko perhehistoriansa uusien tietojen valossa uudestaan ja lähentyy isänsä kanssa todella vasta kun on jo melkein liian myöhäistä. Takakannen Timesin kommentti tuntuukin viittaavan juuri tähän: "Mestariteos kahdesta ihmisestä, jotka asuvat samassa talossa mutta eri maailmoissa". Kommentilla ei varmaankaan tarkoiteta Bechdelin Hautuukotia, konkreettista taloa, vaan symbolista "homouden taloa", jonka maailma on aivan erilainen isän ja Alisonin nuoruudessa.

Mielenkiintoinen tarina, joka ei varmasti aukea täysin ensimmäisellä kerralla. Vähintäänkin kirjallisuusviittausten viidakossa luoviminen menestyksekkäästi vaatii paria lukukertaa (ja laajempaa tietämystä teoksista joihin Hautuukoti viittaa).

Ps. Kyllä, tämä on se Bechdelin testi -Bechdel.

110/365
Hanna Koljonen: Sokerihullu (2012)

Kuvittelin lainaavani jonkun höpsön kertomuksen karkinhimosta, mutta Sokerihullu osoittautuikin ihan muuksi. En todellakaan ole tiennyt, että sokeririippuvuus voi olla yhtä vakava sairaus kuin alkoholismi tai tupakkariippuvuus. Koljonen valottaa riippuvuuden syntyä ja sokerin puutteen aiheuttamia vieroitusoireita varsin vakuuttavasti. Jotkut ihmiset ovat syntyjään yliherkkiä sokerille ja jäävät siihen koukkuun, koska se tuottaa niin paljon mielihyvää. Samoin kuin alkoholin suhteen, sokeritoleranssikin kasvaa kuitenkin nopeasti ja sokeririippuvainen tarvitsee jatkuvasti suurempia annoksia saavuttaakseen mielihyväntunteen. Viinapirulle on tässä albumissa myös oma vastineensa, karkkipiru.

Hanna tiedostaa jo varhain, ettei hänen käytöksensä ole normaalia. Hän alkaa kantaa karkkipussia mukanaan aina ja käy vessassa ahmimassa, koska ei kehtaa syödä ylen määrin karkkia ystäviensä nähden. Hän joutuu kuitenkin kohtaamaan useita ja varsin yllättäviä terveydellisiä haittavaikutuksia, ennen kuin alkaa edes suunnitella lopettamista - ja silloin retkahdus on väistämättä edessä. Hanna tajuaa, ettei voi lopettaa vain osittain ja ryhtyä kohtuukäyttäjäksi, sillä sellaiset yritykset johtavat aina vanhaan tuttuun kierteeseen, jossa mikään ei riitä. Hänen on lopetettava kokonaan.

Äärimmäisen mielenkiintoinen ja informatiivinen albumi, joka on myös ulkoasultaan ihastuttavan värikäs.