105/365
Hemlock Grove
Ensimmäinen tuotantokausi (2013)
Uusi Netflixin alkuperäistuotanto Hemlock Grove on vähintäänkin... mielenkiintoinen. Sarja vie ällötyksen ja yliluonnollisilla asioilla pelleilyn älyttömyyden aivan uudelle tasolle ja onnistuu koukuttamaan, vaikka kaikki hahmot ovat enemmän tai vähemmän vastenmielisiä, juonikuviot melko ennalta-arvattavia ja näytteleminen aika ajoin surkeaa, dialogista nyt puhumattakaan.
Sarja kertoo pienestä Hemlock Groven kaupungista, jossa heti alkuun löydetään täysin suolistettu nuoren tytön ruumis ja sen myötä aloitetaan noitavainot. Kaikki nimittäin "tietävät" pian, että uusi tulokas, mustalais-Peter (Landon Liboiron) on ihmissusi. Kinkkistä on se, että Peter tosiaan on ihmissusi, muttei murhaava sellainen. Yhdessä tylsistyneen ja hemmotellun perijäpoika Roman Godfreyn (Bill Skarsgård) kanssa Peter pyrkii löytämään syyllisen, pahan ihmissuden, puhdistaakseen maineensa.
Koko kaupunki on muutenkin täynnä yliluonnollisia salaisuuksia. Miksi Romanin äidillä Olivialla (Famke Janssen) on lihanhimo, joka talttuu vain mystisten silmätippojen avulla? Miksi Romanin sisko (Nicole Boivin) näyttää puoliksi alienilta? Mitä oikein puuhaillaan Godfrey Institutessa, jota luotsaa kylmänkalsea ja yliluonnollisen vahva tohtori Pryce (Joel de la Fuente)? Ja mitä oikein on tapahtunut Leitha Godfreylle (Penelope Mitchell), joka väittää olevansa neitsyt, jonka enkeli saattoi raskaaksi?
Aluksi ajattelin, että sarja on vain huonompi versio True Bloodista (joskin ilman vampyyreja). Sitten jäin vähän koukkuun ja aloin kiinnostua. Synkeät metsämaisemat ja ihmispetojen metsästykseen erikoistunut, ulkopuolelta saapuva etsivä Chasseur (Kandyse McClure) tuovat jälleen mieleen Twin Peaksin. Parissa viimeisessä jaksossa käänteet vedetään niin överiksi, että inhotus kasvoi ja melkein räjähti käsiin. En oikein tiedä, mitä ajatella kaudesta kokonaisuutena. Varmaa on, että parempaakin on nähty. Sarjaa kannattaa kuitenkin melkein katsoa pelkästään Famke Janssenin vuoksi, jonka kylmä kauneus lumoaa pahisrooleissa kerta toisensa jälkeen, eikä petä nytkään.
Daniel Clowes: Ghost World (2002)
Suom. Kari Heikonen
Tutustuin Ghost Worldiin ensimmäisen kerran elokuvana, aikana jolloin wannabe-goottina fanitin Thora Birchiä ja entisenä wannabe-hevostyttönä Scarlett Johanssonia. Leffa oli mielestäni jokseenkin kumma, mutta sarjakuvan lukeminen sai minut haluamaan nähdä senkin uudestaan. Takakannessa hehkutetaan, että Clowes kuvaa teiniangstia autenttisesti kuin J.D. Salinger Sieppari ruispellossa -teoksessaan ja että Ghost World on "sarjakuva, johon myös muiden kuin sarjakuvafanien kuuluu tutustua - klassikko myös kirjallisena teoksena".
Hehkutukset ovat ansaittuja. Ghost World on varmaankin paras teiniangstisarjakuva, jonka olen koskaan lukenut. (No myönnetään, en ole lukenut niitä kovin paljon, mutta ihan omaa luokkaansa se kuitenkin on.)
Enid ja Becky ovat parhaat ystävykset, jotka ovat juuri valmistuneet high schoolista ja edessä on pitkä ja puuduttava kesä vailla tekemistä tai huolen häivää. Täyttääkseen päivänsä jollain he keksivät mitä mielikuvituksellisimpia viihdykkeitä, joihin usein liittyy pilailu toisten kustannuksella. Tyttöjen keskustelut ja puhetyyli ovat aitoja ja samaistuttavia ja suomentaja on uskoakseni tehnyt hyvää työtä. Tilanteet ovat tuttuja ja ystävyyssuhteen ongelmat tunnistettavia. Kun ero kesän lopulla alkaa Enidin collegehaaveiden myötä häämöttää, bestikset joutuvat käsittelemään suhteensa uudelleen, eikä se suju kivuttomasti.
"Sehän se siinä onkin... Me ollaan kuiteski vain niinku teinibestiksiä eikä naimisissa tai mitään... Voidaanhan me olla aina ystäviä, ilman että tarvis asua yhdessä tai silleen..."
Emmi Nieminen: Keskiviikko (2012)
Keskiviikko ei ehkä varsinaisesti kuvaa teiniangstia, koska päättelisin päähenkilön olevan albumissa jo teini-iän ylittänyt opiskelija. Omaelämäkerrallinen albumi kertoo nuoren Emmin yrityksistä selvitä lapsuutensa jäljistä, jotka isän alkoholismi on jättänyt. Emmi pui terapiassa masennustaan, ahdistustaan ja vihaansa isäänsä kohtaan. Hän ilahtuu, kun isä ottaa yhteyttä ja kertoo haluavansa keskustella syistä, joiden vuoksi Emmi käy terapiassa. Yksinkertainen anteeksipyyntö riittäisi Emmille, mutta vaikuttaa siltä, ettei isä ole vieläkään valmis myöntämään osallisuuttaan tyttärensä pahaan oloon.
Mustavalkoinen sarjakuva on alkuun enimmäkseen musta ja siten hyvin synkeä. Taitavasti ja yksityiskohtaisesti raapustetut kuvat ovat realistisia, tarkkoja ja kuvastavat räiskyviä tunteita, hienoisia mangavaikutteita unohtamatta. Tarina on lyhyt, mutta täynnä raivoa.
 |
| Klikkaa isommaksi. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti