Pimeä puoli on olemassa!

Jep, aivan mieletön kansi!

96/365
H. P. Lovecraft: Temppeli ja muita kertomuksia (1988)
Suom. Kari Nenonen

Lovecraft oli minulle uusi aluevaltaus, josta toki olin kuullut, mutta johon en oikeastaan koskaan ole liiemmin edes ajatellut tutustua. Jostain syystä minulla on suuria vaikeuksia novellikokoelmien kanssa, sillä ne on aivan liian helppo jättää kesken. Melkoisella varmuudella voin sanoa, että tämä on neljäs novellikokoelma, jonka koskaan olen saattanut loppuun.

Luin kirjan tarmolla ja päättäväisyydellä, että selviän kyllä alle 150 sivusta kun vain organisoidun. Luin ensin kaikki suunnilleen kymmenen sivun mittaiset tarinat ja pakottauduin lukemaan tarinat kokonaan yhdellä istumalla. Iltaisin tämä tuotti suuria vaikeuksia, sillä kertomukset eivät ole ainakaan nykyaikana niin pelottavia, että valvottaisivat. Pikemminkin ne on kirjoitettu niin hidastempoisen jaarittelevaan sävyyn ja kielikin on paikoin niin vaikealukuisen vanhahtavaa, että uni meinasi hiipiä vaivihkaa silmään aina kun avasin kirjan.

Luettuani kaikki lyhyet tarinat huomasinkin ilokseni, ettei jäljellä ollut kuin kolme pitempää. Positiivisesti yllätyin siitäkin, että juuri pitemmät tarinat olivat kaikkein mielenkiintoisimpia. Herbert West - elvyttäjä oli tosin rasittava luettava siksi, että se on aikanaan ilmestynyt osissa jossain lehdessä ja niinollen joka luvun alussa kerrataan puolentoista sivun verran aiemmin tapahtunutta. Niminovelli Temppeli on persoonallinen kuvaus hienon saksalaisen mielen horjumisesta, kun epäonninen upseeri jää muiden kuoltua yksin ajelehtimaan pimeään sukellusveneeseen vailla toivoa pelastuksesta, ja alkaa nähdä meren pohjassa kummia. Ehkä kaikkein mielenkiintoisin oli viimeisenä lukemani Hän, joka tuli käymään. Monien muiden kirjan novellien tavoin se kertoo siitä, kuinka liiallinen kiinnostus okkultismiin johtaa kammottavuuksiin. Merkillepantavaa tarinassa on se, että se on kirjan novelleista ainoa, jossa esiintyy nainen - ja kyseinen nainen on ilkeä demoninen syöjätär, joka tahtoo olla mies. Feministeillä voisi olla joko hyvin paljon tai hyvin vähän sanottavaa Lovecraftista.

Kirjan novellit ovat aika kattavasti erilaisia, mutta joitakin yhteisiä suuria teemoja nousee esiin. Niitä ovat esimerkiksi valtamerten salatut syvyydet, ihmisen yritys saavuttaa kuolemattomuus, okkultismi, pakkomielteet ja hulluus.

Suurin osa novelleista rakentuu samalla tavalla. Ensin kertoja toteaa kokeneensa kauheita ja alkaa sitten erittäin pitkän kaavan kautta selostaa kaikkea, mitä on tapahtunut ennen varsinaisia kauhuja. Vasta aivan lopussa, usein viimeisen kappaleen aikana, kertoja lopulta paljastaa, mitä oikein tapahtui. Monesti tapahtuma on myös esitetty niin korukielisesti tai kierrellen, etten voi sanoa täysin ymmärtäneeni jokaisen tarinan loppua. Idea toki tuli selväksi.

Usein novellin kertoja kertoo jostakin ystävästään, jolla on taipumus olla kiinnostunut kauheuksista, ja joka niin ollen on tullut sotkeneeksi kertojan mukaan pelottaviin tapahtumiin. Joskus kertojalla on myös kuulija, toisinaan hän taas mainitsee kirjoittavansa tarinaansa. Hulluuden teema on läsnä kaikkialla. Kertoja joko vakuuttelee, ettei ole hullu vaikka siltä kuulostaakin, tai uskottelee itselleen olevansa hullu, koska sekin on parempi juttu kuin että hänen kokemansa olisi totta. Luullakseni tämä on tyypillinen piirre vanhoille kauhutarinoille. Nykyään yliluonnollisen kyllästämällä kirjallisuuden kentällä harvemmin törmää mielenterveyttään vakavissaan epäileviin hahmoihin. Mielenkiintoinen poikkeus kirjan novellien seassa on Iranonin etsintä, joka ainoana jätti miettimään, mahtaako sen päähenkilö kenties todellakin olla vähän vinksahtanut.

Novellit vakuuttavat, että pimeä puoli on olemassa, niin haudan takana, meren syvyyksissä kuin ihmisen mielessäkin. Kaiken kaikkiaan kokoelma oli ihan tervetullut tuttavuus ja lopulta suuri osa novelleista aidosti kiinnostavia.