Kirjan ja ruusun päivä

Kahden ja puolen avioliittovuoden jälkeen Armani osaa edelleen yllättää! Aiempien vuosien nalkutuksen seurauksena mies oli nimittäin naputellut johonkin elektroonishärpäkkeelliseen kalenteriinsa muistiin tämän tärkeän päivämäärän: kirjan ja ruusun päivän! Kun taas minä... noh, tiesin toki, että se olisi tässä joskus... Jotenkin kaiketi suljin sen kokonaan mielestäni, koska rahatilanne on ollut melko kehno (lue: konkurssi) ja mielessä kaikenlaista tähdellisempääkin (lue: tilastotieteen ja ruotsin pakolliset kurssit kandiksi valmistumiseni tiellä). Huh! Pitäisi harrastaa unohtelua useamminkin. Jatkuvan muistuttelun ja varmistelun sijaan on huomattavasti hauskempaa saada ruusu yllättäen ilman hajuakaan siitä, miksi olen sen ansainnut. Kunnon vaimon tavoin kipitin kuitenkin kirjakauppaan heti kun Armani lähti töihin ja hankin kirjan, jonka kylkiäisenä tavan mukaan sain itselleni toisen kirjan. Jei, Hotakaista!

Jos joku ummikko lukee tätä suu auki eikä ymmärrä mistä on kyse, kerrataanpa lyhyesti faktat. Idea kirjan ja ruusun päivästä on lähtöisin jo 1920-luvulta. Sitä vietetään 23. huhtikuuta, jolloin on sekä Cervantesin että Shakespearen kuolinpäivä. Ideana on, että kyseisenä päivänä miehet antavat naiselle ruusun ja naiset miehelle kirjan. Vuonna 1995 Unesco julisti, että kirjan ja ruusun päivänä juhlitaan myös tekijänoikeuksia. En tiedä, kuinka kauan päivä on noteerattu Suomessa, mutta muistan painostaneeni jo edellistä poikaystävääni ruusuostoksille, joten minun on täytynyt viettää sitä jo melkein kymmenen vuotta.

Varsinaisesti päivästä ovat kuitenkin tehneet kunnolla näkyvän ahneet kirjakauppiaat, jotka ovat kehittäneet sen ympärille varsinaisen bisneksen. Joka vuosi vuodesta 2012 asti kirjan ja ruusun päivänä on julkaistu jonkun kotimaisen hittikirjailijan kirjoittama pienoisromaani, jota on jaettu kirjakaupoissa ainoastaan päivän ajan (paitsi viime vuonna kolmen päivän ja tänä vuonna kahden päivän ajan). Kirjan saa itselleen kirjakaupasta kun ostaa muita kirjoja vähintään 15 eurolla. Huikea bisnesidea.

Siitäkin huolimatta, että a) en soisi kaupallisten juhlapäivien tai juhlapäivien kaupallistumisen lisääntyvän, b) luen aika vähän kotimaista kirjallisuutta c) ideana tällaisten "tilaustöiden" teettäminen kirjailijoilla on mielestäni arveluttavaa - minkä vuoksi tietysti näitä kirjoja kirjoittavatkin raudanlujat ammattikirjailijat - olen jäänyt koukkuun ja hankin kirjan ja ruusun päivä -kirjan joka vuosi samalla kun ostan Armanille kirjan. Harmillista kyllä tehtävästä ostaa 15 eurolla hyvä kirja on tullut vuosi vuodelta hankalampi, sillä kirjakaupoissa - etenkin erään tietyn dominoivan punalogoisen ketjun myymälöissä - on koko ajan vähemmän kirjoja ja koko ajan enemmän mitä tahansa muuta kamaa. Mutta se olisi toisen postauksen aihe. Tällä erää halusin vain toivottaa mukavaa kirjan ja ruusun päivää lukijoilleni. Ja jos Hotakainen jäi tänään onkimatta, huomenna sitä vielä saa kirjakaupoista.

Itsestäänselvyyksiä

Oscar-lässähdyksen jälkeen olen potenut kertakaikkista mielenkiinnottomuutta kulttuuriin. En ole jaksanut raahautua leffaan sitten maaliskuun ja kirjojakin on tullut lueksittua laiskasti. Blogin puolella en ole piipahtanutkaan aprillipäivän jälkeen. (Varmaan tajusittekin jo, etten ole ollut kiireinen Hollywoodissa reissatessani?) Kaikki nämä ovat takuuvarmoja kevään ja tulevan kesän merkkejä, joille lienee parasta vain antautua. Niinpä ajattelin nyt kirjoittaa jonkinlaisen lifestyle-postauksen. Niissähän yleensä ottaen kuvat näyttelevät jos eivät pääroolia niin ainakin hyvin monirepliikkistä sivuosaa. Niinpä kylvän tämän postauksen täyteen kuvia ja esitän pahoittelut toistosta niille, jotka sankoin joukoin seuraavat minua Instagramissa.

Netti- ja kommunikointikulttuuri ylipäänsä on muuttumassa visuaalisemmaksi. Luin tämän jostain vähän aikaa sitten ja kerrankin jokin tulkinta todellisuudesta kävi mielestäni järkeen. Visuaalisuus ujuttautuu kommentteihin ja tekstiviesteihin asti. Yhä useammin vastauksena on tunnetilaa miten kuten kuvaava hymiö. Älypuhelimissa hymiövalikoima on niin kattava, että kohta kommunikointiin ei tarvita sanoja ollenkaan. Kaverille voi lähettää vaikkapa viestin: "[viinilasin kuva]?" ja saada vastaukseksi "[kahvikupin kuva]!", johon voi vastata lähettämällä kuvan kellotaulusta jossa viisarit ovat tietyssä asennossa ja saada vastaukseksi kellotaulun, jossa ne ovat eri asennossa. (Kyllä, ainakin Lumiassani on kellotauluhymiöitä. Miksi???)

Ongelma saattaa syntyä kun pitää sopia paikasta hymiöillä, mutta tämänkin voi ratkaista sopimalla kaverin kanssa etukäteen, mitä paikkaa mikäkin kuvio tarkoittaa. Esimerkiksi Gloriaa voisi tarkoittaa tähden kuva (koska gloria tarkoittaa kirkkautta tai kunniaa). Näistä tosiaan olisi hyvä sopia kaverin kanssa etukäteen, sillä ilman Wikipediaa tuskin olisin saanut tähden kuvalla seuralaista Gloriaan...

Harhauduin, vaikka ei kai tässä varsinaisesti missään "aiheessa" ollut tarkoituskaan pysyä. Keskiviikkona vietettiin Kirjan ja ruusun päivää. Olen menneinä vuosina menestyksekkäästi mäkättänyt kyseisestä juhlapäivästä niin, että Armani on merkinnyt sen älypuhelimensa kalenteriin välttyäkseen ripitykseltä. Yllätyin silti melkoisesti kun palasin hikisenä lenkiltä Mustakaavun kanssa ja mieheni odotti minua ruusu kädessään. (Hikisenä? Palaan tähän kohta.) Oh! Ikävämpi homma juhlapäivässä oli se, että vietin iltapäivällä puolitoista tuntia yrittäen löytää Suomalaisesta Kirjakaupasta kirjaa Armanille. Tehtävää hankaloitti se, että kirjan piti maksaa vähintään kymppi, jotta saisin keploteltua itselleni Kirjan ja ruusun päivä -kirjan, Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taidon (puutarhasitaatti siitä).

Mielestäni tämä vuosittainen kirjaharvinaisuus on kiva idea, vaikka taiteellisista mittatilaustöistä tuleekin vähän epämukava fiilis. Tietämättömille siis tiedoksi: Kirjan ja ruusun päiväksi joku kotimainen kuuma kirjailijanimi kirjoittaa lyhyehkön kirjan, jonka saa Kirjakauppiasliiton kirjakaupoista kaupan päälle kun ostaa kirjoja vähintään kympillä, vain Kirjan ja ruusun päivänä - tai tämä oli alkuperäinen idea, mutta nyt kirjaa oli jaossa jo kolmen päivän ajan. Sen jälkeen kirja katoaa ikuisiksi ajoiksi markkinoilta ja sitten voi kuvitella omistavansa harvinaisuuden. Kuka tietää, ehkä niistä joku maksaa muikeita summia kymmenen vuoden päästä.

Takana puhumisen taidon luin toki parissa päivässä ja se elvytteli hieman koomassa olevia lukuhalujani. Kokeneen vinkki: jos lukuhalut ovat jäissä, suosittelen lämpimästi Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-kirjoja tai Anna-Leena Härkösen kolumni-/pakinakokoelmia. Aika rientää kun on hauskaa ja kun sivut kääntyilevät kuin itsestään, palaa lukuinnostuskin. Takana puhumisen taito ei ole yhtä hauska kuin vaikkapa Palele porvari, mutta tykkään Härkösen vastaansanomattomasta tyylistä ladella mielipiteitään tiskiin kuin faktoja. Esimerkiksi teksti eroamisen ihanuudesta on varsin näppärä ja ajatuksia herättävä.

Lupasin palata hikisyyteeni. Hekumoidaanpa hetki sillä! Keväisin, luonnon heräillessä ja auringon ryömiessä talviuniltaan ja ihmisten samalla vähentäessä vaatetustaan heräilee minussa aina kaipuu lenkkeilyyn. Koskaan sille ei kuitenkaan ole tuntunut olevan aikaa, tai sitten yhden lenkin jälkeen sattuu niin paljon, että sitä päättää pitää pari päivää taukoa ja sitten tuleekin surkeampi ilma ja lopulta koko touhu vain jää. Haluankin nyt kertoa, miten merkittävä vaikutus koiralla on lenkkeilyharrastuksen ylläpitoon. Tämä on ihan itsestäänselvä asia, tiedetään, mutta olen omistanut koiran vasta vuoden ajan ja viime keväänä olin vielä niin rapakunnossa, että juoksentelin hyvin satunnaisia pätkiä - lähinnä sorsien perässä ja pelottavia asioita pakoon.

Tänä keväänä kun juoksuhimo iski, lähdin juoksuun. Kun paikat tulivat kipeäksi (au au au), piti koira silti viedä ulos. Ja kun juoksuaskelia vähän kokeili, kipu alkoikin hiljalleen kaikota. Tämäkin on itsestäänselvä asia ja kertakaikkinen klisee, mutta nälkä tosiaankin kasvaa syödessä. Matkat pitenevät ja keskivauhti nousee (Sports Tracker sen kertoo!), endorfiinit pöllyävät ja jopa kivusta alkaa nauttia. Kreisiä. Kliseissä on voimaa.

Toinen juttu, mikä jatkuvasti jaksaa hämmästyttää, on luonnon ja maisemien uskomattomuus. Olen nyt elänyt koiranomistajana siis tarkalleen ottaen vuoden ja voi olla, että kaikkeen tähän tylsistyy ja tottuu. Mennyt vuosi on kuitenkin ollut yhtä postikorttimaisemissa kävelyä. Meillä on onni asua ihan mie-let-tö-mi-en ulkoilumaastojen lähellä ja vaikka samoissa maisemissa kahdesti päivässä liikkuessa mitä upeimpiinkin näkymiin kyllästyy, osaa luontoa arvostaa vähintäänkin vuodenaikojen vaihtuessa. Luonnossa muutos on kauneutta. Ja btw, tykkään sateesta. Kun sataa, kaikki muut koiranomistajat ilmeisesti nostavat koiransa vessanpöntön ylle pissimään, sillä sateella maailma on aivan autio. Silloin Mustakaapu on parhaimmillaan.

Oletteko muuten huomanneet - no okei, nyt kun mietin niin tämäkin kuulostaa itsestäänselvyydeltä - että vuodenaikojen vaihteessa kuume ostaa uusia vaatteita on korkeimmillaan? Minä olen. Vuoden ensimmäiset kolme kuukautta Project 333:n parissa menivät ihan kivasti. Sitten piti vaihtaa vaatekokoelma ja koska kaipasin jotain uutta, valitsin siihen joitakin sellaisia vaatteita, joita olen harvemmin käyttänyt. Virhe. Yleensä sille harvemmalle käytölle on jokin hyvä syy. Nyt olen kolme kuukautta jumissa virhevalintojeni kanssa.

Eräänä päivänä olin jo H&M:n sovituskopissa saakka lipsumaisillani halpishoukutuksiin, enkä voi edes sanoa "tulleeni järkiini", vaan etten vain löytänyt mitään sopivaa. H&M on kuin huume. Ei olisi tullut mieleenkään edes mennä sinne kun tarkoituksena on olla ostamatta vaatteita, mutta olin pari viikkoa sitten vauvakutsuilla, joita varten kävin vielä viime hetkellä tiirailemassa vauvanvaateosastoa. Siinä matkan varrella pohjakerroksen perukoille ehdin nähdä jos jonkinmoista aikuisempaan makuun suunnattua hetaletta. Silmäni varmaan laajenivat kun näin ne hinnat. En muistanut ollenkaan, että H&M:n vaatteet ovat niin halpoja. Niitähän voisi ostaa vaikka yhden joka päivä! Lääh, lääh! Sillä kerralla ostin kiltisti vain unipupun masuasukille, mutta yksikin käynti herätti nukkuvat himoni ja pari viikkoa myöhemmin löysin siis itseni jo sovituskopista.

Lopulta olen toistaiseksi kuitenkin selvinnyt melkein kuivin nahoin. (Palaan projektin kuulumisiin syvemmin taas muutaman päivän päästä kuun vaihteessa ja selvitän syntini tarkemmin.) Olen pyrkinyt tuomaan vaatetuskastumiseeni* helpotusta kiinnittämällä huomiota koruihin ja vaihtelemalla laukkuja useammin. Älyttömiä tarpeita kuitenkin ilmenee koko ajan. En esimerkiksi muka omista yhtään kivaa keväthuivia. Plääh. Ja huomatkaa, että alkuperäiseen Project 333:n ideaan kuuluu, että 33 vaatteen kokoelma sisältää kengät, asusteet ja korut. Haloo, mikä pointti? Saavuttaa täydellinen askeesi ja kulkea lopulta valkoisessa kaavussa vapaana ulkonäköpaineista?

Olisihan se kivaa ja varmaan sitä stressaisi vähemmän, mutta tämän projektin aikana olen ehtinyt havaita myös sen, miten paljon iloa vaatteet voivat tuoda. Totta, niitä on ihan liikaa ja kun niitä on ihan liikaa, niistä on ihan liian vaikea löytää kivaa kokonaisuutta, jolloin niistä on ihan liikaa stressiä... Mutta viime lauantaina ruumiini ja mieleni suorastaan huokasivat autuudesta (Armanista puhumattakaan) kun pukeuduin ystäväni synttärijuhlintoja varten mekkoon, jota en ole koskaan ennen käyttänyt. Ahh. Ehkä tästä kokeilusta täytyy yrittää ottaa opiksi se, että on olemassa kultainen keskitie henkkamaukkahamsteroinnin ja askeesin välillä.

*Oikolukiessani tätä ihmettelin itsekin mitä olen tarkoittanut kirjoittamalla vaatetus-kastuminen. Lukuohje tälle sanalle on siis vaate-tuskastuminen. Suomen kieli on jännä, eiks?

Outo välipala

93/365
Siiri Enoranta: Gisellen kuolema (2011)

Hyvää kirjan ja ruusun päivää rakkaat lukijat, nyt kun se on jo melkein ohi. Tänä vuonna sain peräti viisi ruusua ja aviomieheni peräti neljä Mystiikan maailma -sarjan kirjaa, jotka satuin löytämään kirjaston hylkäyskärrystä eilen.

Päivän toisen kirjapostauksen kohde olikin mielenkiintoinen ja yllättävä nuortenkirjatuttavuus. Lainasin sen hetken mielijohteesta välipalaksi vähäisen sivumäärän vuoksi. Lopulta luin sitä aika monta päivää, koska sitä teki mieli säännöstellä. Kerronnassa on jotain kovin nautittavaa, vaikken osaakaan määritellä sitä sen tarkemmin.

Joel on jo aikuinen mies ja menossa armeijaan kun pikkusisko Linnea muuttaa takaisin kotiin. Linnea on jo pienenä lähetetty Ruotsiin tanssimaan balettia tähtäimessään ura tanssijana. Huonosti päättynyt hyppy on kuitenkin rikkonut Linnean polven ja murskannut urasuunnitelmat.

Linnea yrittää sopeutua perheeseensä, jota ei edes kunnolla tunne, maahan jossa ei ole kauan asunut ja uuteen kouluun, jossa häntä ympäröi tragedian aura, joka houkuttelee muita teinejä. Linnea ei keksi elämälleen uutta tarkoitusta eikä saa tai edes halua saada kontaktia vanhempiinsa. Joel kuitenkin onnistuu hiljalleen läpäisemällä Linnean pystyttämän muurin ja sisarukset lähentyvät arvaamattoman hyvin.

Luulin saavani kirjan siitä, kuinka elämälle löydetään uusi tarkoitus kun vanhaa tarkoitusta ei enää ole. Sen sijaan sain jotain ihan muuta. Yllätyin, ahdistuin ja kummastuin. Tykkäsin, vaikken yhtään tykännyt. Outo pieni kirja.

Tassut ratissa ei paljon lueta

Epäreilua. Juuri kun olin saamaisillani Mario Kartissa kolme tähteä kaikissa cupeissa ja olin vähentänyt päivittäistä peliaikaani kuudesta tunnista vajaaseen kahteen, avomieheni meni ja osti minulle uuden rallipelin! Lopputulos on taattu: kirjat, leffat ja muut projektit sekä ennen kaikkea tietysti mies saavat olla rauhassa koko pitkän vapaaputken, joka minulla nyt on meneillään.

Luin äskettäin jostain blogista (anteeksi epämääräisyyteni) hienon mietelauseen, joka kuului jotakuinkin näin: "Ostamme kirjoja, koska siten uskomme ostavamme itsellemme aikaa lukea ne". Pelkään pahoin että tämä lausahdus muuttuu meillä pian ideaksi: "Ostamme tyttöystävillemme rallipelejä, koska siten tiedämme varmasti saavamme aikaa itsellemme".

Joka tapauksessa, ennen Need for Speed: Nitron saapumista talouteemme onnistuin lukemaan kokonaista kaksi kirjaa.

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina (2010)

Suom. Paula Korhonen

Luettuani Aikamatkustajan vaimon olin pitkään siinä tyhjiössä joka joskus syntyy kun on juuri lukenut todella hyvän kirjan, eikä halua tuhlata aikaa enää yhtään huonompiin, ja sitten sitä aloittaa kymmenen kirjaa ja hylkää ne, koska mikään ei tempaa heti ensimmäisillä sivuilla mukaansa. Onneksi onnistuin saamaan nopeasti käsiini saman kirjailijan toisen teoksen, sillä usein se on ainoa tehokas apu kyseiseen lukemisen kriisiin.

Hänen varjonsa tarina kertoo amerikkalaisista identtisistä kaksosista, Valentinasta ja Juliasta. He ovat toistensa peilikuvia ja kuten identtiset kaksoset yleensä (ainakin fiktiossa), tiiviisti sidoksissa toisiinsa. Kaksoset tekevät kaiken yhdessä ja nukkuvat tiiviisti kietoutuneina toisiinsa. Kahdenkymmenen vuoden ikään mennessä kummallakaan ei ole ollut oikeaa poikaystävää, koska sellaisen hankkiminen johtaisi ennemmin tai myöhemmin tekoihin, joita ei voisi harrastaa yhdessä.

Kun heidän tätinsä Elspeth kuolee, kaksoset kuulevat tästä ensimmäistä kertaa ja heille selviää, että myös heidän äitinsä Edie on identtinen kaksonen. Elspethin ja Edien välit ovat jossain 1980-luvun tiimellyksessä katkenneet, eikä tädistä siksi ole puhuttu. Elspeth on kuitenkin testamentannut asuntonsa Lontoossa kaksosille. Testamentin ehtona on, että tyttöjen täytyy asua asunnossa vuosi ennen kuin he saavat myydä sen.

Julia ja Valentina lähtevät innolla Eurooppaan, kohti itsenäistymistä ja uusia seikkailuja. Mutta kodin tutuista ja turvallisista kuvioista lähteminen asettaa heidän suhteensa uusien haasteiden eteen. Siskoksista fyysisesti heikompi Valentina alkaa yhä enemmän tiedostaa, kuinka kaikki yhdessä tehty on aina ollut sitä, mitä Julia on halunnut. Valentina alkaa haaveilla vaatetusalan opiskelusta, joka kiehtoo häntä, mutta ei Juliaa. Pikkuhiljaa hän huomaa myös olevansa rakastunut kuolleen tädin miesystävään Robertiin. Julia on tästä kaikesta hyvin näreissään ja haluaisi edelleenkin tehdä kaiken yhdessä Valentinan kanssa. Kumpi onkaan todella kaksikon heikompi osapuoli?

Myös Julia löytää kuitenkin Lontoosta puuhaa, sillä hän puolestaan ystävystyy naapurin Martinin kanssa, joka kärsii monenlaisista pakko-oireista eikä ole vuosiin juuri poistunut kotoaan. Julia, joka on aina pitänyt huolta Valentinasta, ei kestä tilannetta jossa Valentina rimpuilee irti hänen otteestaan. Niinpä hän ottaa tehtäväkseen pelastaa Martinin ja saattaa tämän takaisin yhteen vaimonsa kanssa. Vaimo on lähtenyt, koska ei enää jaksanut kävellä kotonaan muovipussit jaloissa.

Jotta romaanista ei vaan olisi tullut mielenkiintoista kasvutarinaa ja tutkielmaa identtisten kaksosten identiteeteistä, Niffenegger on ängennyt siihen kummittelua. Lukijalle selviää hyvin varhaisessa vaiheessa, että Elspeth ei ole lähtenyt minnekään lopullisesti. Hän on aaveena vankina asunnossaan ja seurailee kaksosten puuhia kiinnostuneena ja iloisena siitä, että pääsee viimeinkin näkemään heidät. Pian tämä ei kuitenkaan riitä Elspethille, vaan hän alkaa räpytellä lamppuja ja pudotella tavaroita huomion toivossa. Eikä aikaakaan kun kaksoset ja Robert keskustelevat Elspethin kanssa päivittäin automaattikirjoituksen tai ouija-laudan avulla.

Ehkä jo edellisestä kappaleesta saitte vihiä siitä, etten kenties lämmennyt tälle kirjalle ihan niin paljon kuin Aikamatkustajan vaimolle. Niffeneggerillä on kieltämättä maaginen kyky lumota sanoilla ja kirja tuli kyllä kahlattua läpi melkoisella vauhdilla. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja Highgaten hautausmaan ympäristöön sijoittuva miljöö kiehtova. Mutta mutta. En vain yksinkertaisesti pitänyt asioiden saamista käänteistä kirjan puolivälin ohitettuani. Aivan liian fantastista minun makuuni.

Kirjan kannesta on sanottava, että se ilahduttaa minua suuresti. Kerrankin vaikuttaisi siltä, että kansi on laadittu nimenomaan tätä kirjaa varten, sillä kannen tytöillä olevat vaatteetkin kuvaillaan yksityiskohtaisesti romaanissa. Myös Aikamatkustajan vaimon kansi muuten vaikuttaa ihan kirjaa varten räätälöidyltä, vaikkei ihan yhtä vetävä olekaan.

Tuomas Kyrö: Miniä (2012)

Aivan erilaisiin tunnelmiin hyppäsinkin sitten tämän ensimmäisen Kirjan ja ruusun päivän kirjan myötä. Koska siivosin juuri kirjahyllyni ja poistettuani sieltä noin kolmen hyllymetrin verran kirjoja, tilaa vapautui suunnilleen kolmenkymmenen senttimetrin verran (kyllä, kirjahyllyni uhmaa fysiikan lakeja!), katsoin olevani oikeutettu astumaan Kirjakauppaliiton asettamaan ansaan. Ideana oli siis ostaa Kirjan ja ruusun päivänä kirja tai kirjoja kymmenellä eurolla, sitten sai Miniän kaupan päälle. Päivän perinteen mukaan ostinkin kympillä kirjan avomiehelleni, mutta itse sain tyytyä ruusun suhteen tukkakukkaan joka minulla jo oli. (Ei pahalla, sainhan sitten pari päivää myöhemmin sen rallipelin...)

Miniää voisi luonnehtia Mielensäpahoittaja-kirjojen sisarteokseksi. Kieli, joka tekee Mielensäpahoittajasta niin huvittavan tyypin, on hyvin samanlaista tässäkin kirjassa. Tällä kertaa kertojana vain toimii miniä, keski-ikäinen ja keskiluokkainen menestyvä uraohjus, joka luulee saavansa vapaan viikonlopun kun mies on lähtenyt lasten kanssa appiukkoa moikkaamaan. Vaan jotenkin käsittämättömällä tavalla Murphyn laki astuu voimaan ja appiukko lähetetäänkin miniän riesaksi Helsinkiin, kun mies ja lapset jäävät Sysi-Suomeen anoppia paapomaan. Eikä siinä vielä kaikki, vaan venäläiset, joiden kanssa miniä on solmimaisillaan uransa suurimman diilin, saapuvat pari päivää etuajassa appiukkokaaoksen keskelle. Ja sitten perunat jäätyvät ja lapsetkin lähetetään takaisin uuden säkin kanssa. Melkoinen kaaos. Käämithän siinä palavat.

Suhtauduin tähän kirjaan vähän ennakkoluuloisesti sen vuoksi, että sitä jaettiin yhtenä ainoana päivänä ilmaiseksi, eikä sitä pitäisi enää saada mistään muualta kuin korkeintaan divarista parin vuoden päästä. Luultavasti nopeasti hutaistu ja kenties huvittava tekele, ajattelin, mutta pakko se oli hankkia, koska kannessa ovat minun aamutossuni! Kirja on kyllä harmittavan lyhyt, mutta niinhän ne Mielensäpahoittajatkin. Muuten en joutunut pettymään vaan pikemminkin yllätyin iloisesti. Jopa nauroin.