Bechdelin testi ja Oma taivas

Ystäväni lähetti minulle linkkejä videoihin, joissa kerrotaan Bechdelin testistä ja kertoi joutuneensa niiden vuoksi mustan raivon valtaan. Katsoin siis videot mielenkiinnolla. Bechdelin testi on peräisin sarjakuvasta Dykes to watch out for (suom. Lepakkoelämää) vuodelta 1985. Se on siis ollut alun perin vitsi, mutta sittemmin ihmiset ovat perustaneet nettisivustoja ja laatineet videoita levittääkseen testin ilosanomaa. Sen avulla on näet uskomattoman helppoa osoittaa, miten naiset vielä 2010-luvullakin ovat Hollywood-elokuvissa aivan altavastaajina. Testi on hyvin yksinkertainen ja sillä on todella matalat kriteerit sukupuolten välisen tasa-arvon esittämiselle. Siksi onkin niin uskomatonta, miten harva elokuva sen läpäisee.

Ensinnäkin, elokuvassa on oltava vähintään kaksi naista, joilla on nimet. Toiseksi, kahden nimellisen naisen on puhuttava toisilleen (se ei siis kelpaa, että naispäähenkilö sanoo naispuoliselle kassalle kiitos). Kolmanneksi, näiden naisten on puhuttava jostain muusta kuin miehistä. Koska tästä aiheutuu jonkin verran kyseenalaisia tilanteita, esimerkiksi keskusteluissa joissa kahden naisen lisäksi mukana myös mies tai joissa puhutaan hetki jostakusta miehestä, mutta ehkä jostain muustakin, kannatan yhdessä videossa esitettyä ehdotusta minuutin vaatimuksesta. Siis elokuvassa on oltava vähintään minuutin verran naisten välistä keskustelua, joka käsittelee muuta kuin miehiä.

Bechdelin testi.

No, täytyy tunnustaa, etten onnistunut raivostumaan tästä aiheesta. Olisi epäreilua raivostua sellaisesta, mitä en ole koskaan tullut ajatelleeksi. Mutta en varmasti tule enää katsomaan elokuvia samoin silmin.

Katsoinpa sitten eilen Oman taivaan (The Lovely Bones) (2009), koska tulin viimein sen ostaneeksi videodivarista, ja yritin päättää, läpäiseekö se testin vai ei. Mielestäni kyseessä on rajatapaus ja saattaa olla, että leffa juuri ja juuri läpäisee testin, koska "taivaassa" Susie Salmon puhuu aluksi vain Holly-nimisen tytön kanssa. Monesti keskustelut kuitenkin koskevat tai niissä tavallaan on läsnä miehiä - joko Susien murhaaja, Susien isä tai Susien ihastus Ray. Katkelmista, joissa Holly ja Susie puhuvat vain taivaan yleisestä olemuksesta, koostuu luultavasti yli minuutti ja näin ollen elokuva läpäisee testin. Siis jahuu, 135-minuuttisessa elokuvassa on kuin onkin yksi minuutti naisten välistä keskustelua, joka ei koske miehiä. Hurraa, Peter Jackson!

Kun tätä alkaa pohtia vähän syvällisemmin, Oman taivaan kohdalla se, että se juuri ja juuri läpäisee testin, vaikuttaa aika kummalliselta. Tarinassa - siinä Alice Seboldin kirjoittamassa - on nimittäin joukko vahvoja naishahmoja, joihin jokaisen teinin on tervettä samaistua. Lynn-mummi (leffassa Susan Sarandon), joka ei miestä tarvitse, mutta hurmaa kaikki, pitää tyttärensä perheen koossa silloin kun se on hajoamispisteessä, ja selvityy surustaan ja vastuustaan viskin ja tupakan voimin. Lindsey Salmon, Susien sisko (leffassa Rose McIver), on sekä nero että urheiluhullu ja kaiken lisäksi vielä prätkägimma, joka rohkeasti murtautuu sisarensa murhaajan taloon etsiäkseen todisteita. Susien äiti Abigail (leffassa Rachel Weisz) tekee omat 1970-luvulla rohkeat ratkaisunsa selvitäkseen surustaan. Abigail osoittaa itse asiassa piilevää vahvuutta, sillä pinnalta katsoen hän on uhriutettu kotiäiti, jonka opiskeluhaaveet ovat jatkuvien raskauksien vuoksi vaihtuneet puutarhaoppaisiin ja keittokirjoihin. Vasta Susien katoamisen aiheuttama perhekriisi saa hänet murtautumaan ulos vankilastaan - ja palaamaan siihen sitten vapaaehtoisesti takaisin.

Susien ja Lindseyn isä (Mark Wahlberg) on reppana, joka menee tyttärensä katoamisen jälkeen aivan sekaisin. Muistaakseni Seboldin kirjassa tulee enemmän esiin isän passiivisuus, työhuoneen tuoliin nukahtaminen päivän ikkunastatuijottelun jälkeen ja se kuinka Lindsey kasvattaa miehen mallia kaipaavan pikkuveljensä samalla kun miehen malli tuijottaa päivät tyhjyyteen.

Elokuvassa Jack Salmon on surullinen ja hitusen reppana, mutta samalla kuitenkin sankari, johon Lindsey turvautuu, jota hän ihailee ja jolta hän vaikuttaa saavan ideansa. Vaikka äiti on vanhemmista se, joka pysyy kriisin keskellä paremmin kasassa, Lindsey menee kuitenkin aina isän luokse. Elokuvassa Lindsey ja Abigail eivät käy yhtään kahdenkeskistä keskustelua valtaisan murheen kohdatessa perhettä! Ainoat äiti-tytär-keskustelut ovat Abigailin ja Lynnin tappelu, joka sekin koskee enimmäkseen Jackin ja Abigailin avioliittoa, sekä se kun Abigail leffan alussa pakottaa Susien laittamaan myssyn päähänsä.

Susie Salmon (Saoirse Ronan).

Bechdelin testissä on kuitenkin eräs aukko - tai sitten se vain osoittaa yhden kummallisuuden lisää Hollywood-elokuvien naiskuvassa. Nimittäin elokuvat, joissa keskiössä on joku erittäin vahva naishahmo, suorastaan feministinen esikuva. Mahtaako esimerkiksi The Girl With the Dragon Tattoo (2011) läpäistä testin? Tai Jeanne d'Arc (1999)? Tai Rautarouva (2011)? Kaikkia näitä voisi pitää jossain määrin feministisinä hahmoina ja elokuvina, mutta onko niissäkään kohtausta, jossa nainen puhuisi toiselle nimelliselle naiselle jostain muusta kuin miehistä? (En ole nähnyt näistä muita kuin ensin mainitun ja uskon, että se reputtaa testin, ainakin mikäli minuutin sääntö otetaan käyttöön.) Onko siis niin, että jos elokuvassa on yksi vahva naishahmo, toista siihen ei kertakaikkiaan mahdu?

Kirjoittaessani Morsiusneidoista (2011) totesin, että asetelma on tavallaan aika perinteinen, mutta hyvin virkistävä sen vuoksi, että elokuvassa käsitellään enimmäkseen naisten välisiä suhteita. Nyt vasta ymmärrän, miten poikkeuksellinen elokuva todellisuudessa on. Vastaavaa on nähty telkkarin puolella esimerkiksi Gilmoren tytöissä ja Täydellisissä naisissa, eikä ole ihme, että kaiken ikäiset naiset ovat niistä huumaantuneita. Sinkkuelämää ei tietenkään sovi myöskään jättää mainitsematta, vaikka naisten keskustelut hyvin pitkälti koskevatkin juuri miehiä, sillä kaiken ytimessä on kuitenkin naisten välinen solidaarisuus.

Gilmoren tytöistä muuten mielenkiintoinen knoppi, jonka muistan jostain lukeneeni: Luken hahmo oli alun perin nainen, mutta kahvilanpitäjän sukupuolta muutettiin viime tingassa, koska sarja kaipasi vahvaa mieshahmoa. Muutenhan sarjan jännite kietoutuu aika pitkälti kolmen sukupolven naisten, Emilyn, Lorelain ja Roryn, ympärille.

Emily ja kolme Lorelaita.

Haastan lukijani katsomaan elokuvia uusin silmin ja pohtimaan oman dvd-hyllynsä sisältöä seuraavien kysymysten valossa: Mikä on se prosentti, jonka elokuvakokoelmastasi uskot läpäisevän Bechdelin testin? Millaisia ovat ne elokuvat, jotka sen läpäisevät? Tunnetko miespuolisia henkilöitä, jotka ovat katsoneet ne? Entä pitäneet niistä? Ja kysy vielä kerran itseltäsi, puhutaanko niissä todellakin minuutin verran muusta kuin miehistä, ilman että miehiä on keskustelussa läsnä.

Twilight-elokuvat ja -kirjat eivät varmastikaan läpäise Bechdelin testiä ja niihin viitataankin usein varsin antifeminististä ideologiaa levittävinä kulttuurituotteina. Jos olet kiinnostunut, lue kuitenkin tämä leikkimielinen feministinen luenta niistä.