Turhaa hyssyttelyä

Huh, ylityöntäyteinen viikko on viimein päätöksessään ja ehdin pitkästä aikaa kulttuuritekojen äärelle. Lupaukseni mukaan palautin itseni scifi- ja fantasiamaailmoista tiiviisti maan pinnalle ja kas, huomasin pitkästä aikaa nauttivani lukemisesta aidosti. Silmäilin tässä listaa tänä vuonna lukemistani kirjoista ja totesin, että lista on aivan poikkeuksellisen huono. Ensinnäkin siis siltä kannalta, että se on melko lyhyt (Wiin vika!) ja toisaalta siten, että tajunnanräjäyttäviä elämyksiä ei ole vielä tänä vuonna tullut vastaan. Leffojakaan en Oscar-hössötyksen jälkeen ole tullut juuri katsoneeksi (Wiin vika!) ja telkkarinkatsomiseni on rajoittunut Häät sulhasen tapaan Suomi -ohjelman puoliväkinäiseen tapittamiseen siksi että se sattuu tulemaan hyvään aikaan. Täytyypä yrittää jotenkin ryhdistäytyä. Onneksi kevät on vasta aluillaan ja lupailee sitä pian alkavaa aikakautta, jolloin jokaiseen viikonloppuun mahtuu jokin tapahtuma. Mutta ensin pari kirjaa.

Terhi Rannela: Scarlettin puvussa (2011)

Rannelan uusin nuortenkirja kertoo lukion tokaluokkalaisesta Viivistä, joka ihailee kaikkea vintagea, Vivien Leighiä ja ennen kaikkea Tuulen viemää -elokuvaa. Viivi pyrkii elämässään olemaan hieno nainen niin käytökseltään kuin tyyliltään. Vapaa-ajallaan Viivi kirjoittaa tyyliblogia, joka palautuu aina ja yhä uudestaan Scarlettin mekkoihin, erityisesti siihen klassikkoon, jonka tämä ompelutti verhoista. Siinä missä monet pikkutytöt suunnittelevat häitään kauan ennen kuin pojat edes alkavat kiinnostaa, Viivi on koko ikänsä suunnitellut pikkutarkasti vanhojentassipäiväänsä. Sen pääosassa tulee tietysti olemaan puku, jota Viivi kantaa ihailevia katseita keräten komean kavaljeerin käsipuolessa.

Ongelmaksi muodostuukin juuri tuo komea kavaljeeri, sillä Viivin pitäessä "taukoa" on-off-poikaystävästään Akista kesän ajan, Aki onkin käyttänyt ajan hyödykseen ja rengastanut toisen tytön. Vaikka Viivi on varmistanut tanssiparinsa jo pari vuotta sitten, kihlasormus menee Akin mukaan diilin ohi. Vaan eipä hätää, Akin pohojalaanen sukulaispoika Reko ilmaantuu kuin tilauksesta maisemiin ja pahasta suustaan huolimatta on aika komiakin. Viivi saa siis tanssiparin ja miehen, jonka avulla voi tehdä Akin mustasukkaiseksi ja saada tämän tajuamaan mitä on menettänyt. Eikä siitä liene haittaa, että Rekon kanssa on ihan mukavaakin.

Kirja herätti minussa hyvin ristiriitaisia tunteita. Mielestäni se on kekseliäs ja hieno uudelleenkirjoitus Tuulen viemän tarinasta. Kirja mukailee hyvin tarkasti innoittajansa käänteitä aina korsetin kiristelyyn ja sohvan takaa kömpimiseen asti. Hahmojen nimetkin periytyvät Tuulen viemän sankareilta, Viivi Vivien Leighiltä, Reko Rhettiltä, Aki Ashleylta ja niin edelleen. Täysin samat tapahtumat on varsin taitavasti sijoitettu nykyteinien maailmaan, ja Viivin blogitekstien avulla klassikkotarina tulee tutuksi jälleen uudelle sukupolvelle. Suorastaan nerokas ratkaisu kirjailijalta on ollut laittaa Reko puhumaan pohjalaismurretta, koska hänen esikuvansa Rhettkin on välillä hieman karkea. Reko onkin kirjan onnistunein hahmo ja naurattaa ja hurmaa jopa paperilla.

Jälkikäteen fiilikseni kirjaa kohtaan ovat siis melko positiiviset. Lukuprosessin aikana minua kuitenkin ärsytti kovin moni asia.

Ensinnäkin Viivin tyyliblogi. Jos se olisi todellinen, kukaan ei jaksaisi lukea sitä kolmea tekstiä pitemmälle, koska aihe on aina sama: Scarlett sitä, Vivien tätä, voi kun Rhett olisi todellinen henkilö - ja ai niin, kyllä ne vaatteet ovat sitten ihania. Ja tyyliblogit yleensä. En ole niitä juuri lueskellut, koska en oikein ymmärrä niitä. Tajuan, että jos sattuisin löytämään tyyliblogin, jonka kirjoittajalla olisi samansuuntainen tyyli kuin minulla, sitä voisi olla hauska lukea ja poimia sieltä uusia ideoita. Harva tyylibloggaaja kuitenkaan omaa samaa tyyliä kuin minä, koska "farkut ja harmaa t-paita" -tyylistä ei riittäisi jaariteltavaa kovin pitkäksi aikaa. Niin kuin ei siitäkään, jos koko tyyli perustuu yhdelle elokuvalle.

Toiseksi, Viivin persoona. Myönnetään, myös Scarlett on hyvin ärsyttävä ja lapsellinen hahmo, joten Rannela ampuu maaliin tehdessään Viivistä sellaisen. Siitä huolimatta Viivi vähän riepoo. Ei kai kukaan hieno nainen tosissaan anna miehen odottaa puoltatoista tuntia kahvilassa, koska "hyvää kannattaa odottaa"? Saatan olla vanhanaikainen kalkkis, mutta mielestäni kirjalle on eduksi, jos sen päähenkilöstä on mahdollista pitää. Jos Dexterin päähenkilö olisi aidosti epäsympaattinen sarjamurhaaja, ei sarjaa jaksaisi katsoa kukaan.

Ja sitten on tämä yleisärsytys nykyajan nuortenkirjallisuutta kohtaan. Terhi Rannelan ja Salla Simukan kirjat herättävät minussa usein kysymyksen, kenelle ne oikein on suunnattu. Ja ainoa vastaus joka mieleen tulee on se, että juuri minunlaisilleni nuorille aikuisille, joiden ei oikeastaan enää "pitäisi" lukea nuortenkirjoja. On nimittäin vaikea kuvitella, että Simukan Tapio ja Moona -sarjaan tai Rannelan uusimpaan teokseen tarttuisivat sankoin joukoin lukioikäiset. Kirjoissa on jotain niin latistettua, halua miellyttää kaikkia mahdollisia ikäryhmiä, etteivät ne tyydytä kenenkään tarpeita. Scarlettin puvussa -kirjassa viitataan esimerkiksi aivan kummallisesti seksiin. Viivin mieleen nousee muistoja intohimon hetkistä Akin kanssa ja blogin kommenttipalstallakin häneltä kysellään, mitenkäs seksielämä voi. Viivin suhtautuminen asiaan on kuitenkin tämä:

"Hieno nainen ei juorua, ei analysoi suhteensa yksityiskohtia vaan kunnioittaa miehen yksityisyyttä. Sitä ei uskoisi, kun katsoo television sinkkusarjoja, joissa naiset vertailevat seksikokemuksiaan ja -asentoja rennosti aamiaisjogurtin äärellä. Koska Viivi toivoo, ettei kukaan puhu hänestä eteenpäin, hän ei kieli kenestäkään muusta. Hän korkeintaan vihjaa arvoituksellisesti, mutta siinä kaikki."

Kirjallisuudenopiskelijan nenään tässä haiskahtaa nyt hieman tätimäinen implisiittinen tekijä, joka heristää sormeaan kehottaen teinitytöt pitämään seksielämänsä omana tietonaan. Mutta ei se saisi tarinan maailmaan vaikuttaa! Kertojat ovat olemassa sitä varten, että he kertovat lukijalle senkin, mitä henkilöt eivät kerro toisilleen.

Ymmärrän kyllä ettei nuortenkirjojen pääasiallinen funktio ole toimia seksioppaina, mutta koska teinit ajattelevat seksiä suunnilleen aina silloin kun eivät ajattele dokaamista, tämä on tärkeä asia. Suosittelenkin kaikille teinilukijoilleni ajattomia Tuija Lehtisen nuortenromaaneja, joissa kiihkoa ja tunteita ei hyssytellä. Myös Salla Simukka, jota aiemmin sivusin, kirjoitti nuorempana tunteikkaita kirjoja, kuten Kun enkelit katsovat muualle ja Viimeiset, joista kovasti pidän.

Simukasta puheenollen, kirjailija taisi itsekin kyllästyä Tapioon ja Moonaan, koska päätti kesken kaiken hypätä aivan uusille urille ja kirjoittaa scifikirjan. Alla traileri kirjasta.

En muuten oikein vieläkään tiedä, mitä näistä kirjatrailereista pitäisi ajatella nyt kun ne ovat näköjään rantautuneet Suomeenkin. Tavallaan on mielestäni vähän hölmöä markkinoida kirjaa sellaisessa muodossa, jota se ei ole. Kirjatrailereiden visuaalinen anti onkin usein aika säälittävää ja tekstikatkelmat eivät ole läheskään niin informatiivisia kuin kirjan takakannet. Toisaalta takakannet ja kirja-arvostelut kertovat usein liikaakin juonesta ja kirjatrailereita katselemalla olisi mahdollisuus löytää kiinnostavia aiheita ilman, että heti tietää mitä on odotettavissa. Onko lukijoillani mielipiteitä asiasta?

Tästä tulikin niin pitkä lärpätys, että vaikka lupasin pari kirjaa, lienee viisainta jatkaa uudella postauksella.

Ja kaiken tämän marmatuksen jälkeen todettakoon vielä, että Rannelan kirjan kansi on kieltämättä aivan sairaan hieno. (Kannen kuva: Pietari Posti.)