Suom. Taina Wallin
Olen jo aika pitkään potenut vakavaa lukuhaluttomuutta, jonka voi diagnosoida johtuvan pitkälti uudesta perheenjäsenestämme Wiistä. Olen joutunut väkisin pakottautumaan kirjojen pariin ja bussissa lukeminen on tullut yleisemmäksi kuin kotona lukeminen. Jos Wii jätetään pois laskuista, en tiedä onko syy tähän minussa vai kirjoissa, mutta lopputulos on joka tapauksessa se, ettei mikään kirja ole pahemmin hetkauttanut viime aikoina. Huomaan myös, että lukemistottumukseni ovat hyvää vauhtia kallistumassa yhä scifistisempään ja fantastisempaan suuntaan, jotenkin ihan vahingossa. En ole koskaan erityisemmin lämmennyt scifille tai fantasialle, mutta tässä sitä nyt ollaan. Self help -tohtori määrääkin itselleen lukuhaluttomuuteen lääkkeeksi nyt pari realistista jalat maassa -romaania ennen scifihaasteen seuraavan kohdan suorittamista!
Mutta sitä ennen Radleyn perhe. Piti tehdä oikein pikainen blogigooglaus ennen tämän merkinnän kirjoittamista varmistaakseni, ettei kyseessä nyt varmasti ole yleisesti arvostettu ja haltioitumista herättävä mestariteos ja etten nolaa itseäni levittelemällä internetissä juttua sen keskinkertaisuudesta. Ainakin Kirjaston Kummitus on kuitenkin kanssani samoilla linjoilla.
Kirja siis alkaa todella kiinnostavasti ja tempaa lyhyillä luvuilla mukaansa. Radleyn perhe elää tavallista keskiluokkaista elämää englantilaisessa lähiössä. Alku lupaileekin hienoa symbolista tarinaa siitä, kuinka kukaan ei todellisuudessa ole sellaisessa elämässä kotonaan, vaan kaikilla on oma salattu menneisyytensä ja lasten hankkimisen jälkeen sitä kokoonnutaan yhteen suureen naamiaisleikkiin lähiöön. Jos ei oteta lukuun yhtä nerokasta katkelmaa Pidättäytyjän käsikirjasta, joka parodioi hienosti laihdutusniksejä, alun jälkeen kaikki symboliikka leviää käsiin ja lässähtää.
Helen ja Peter Radley ovat pidättäytyjiä, vampyyreja jotka eivät enää villien nuoruusvuosiensa jälkeen juo verta. Heillä on kaksi teini-ikäistä lasta, joille he eivät ole kertoneet, että nämä ovat vampyyreja. Perhe elää siis aivan normaalia elämää jos ei oteta lukuun unettomuutta, aurinkoallergiasta johtuvaa jatkuvaa ihottumaa ja sitä, että lapsia vaistomaisesti pidetään koulussa friikkeinä.
Tähän väliin täytyy kertoa, millaisia Haigin vampyyrit oikein ovat. Suurin ero vallalla olevaan käsitykseen vampyyreista on se, että nämä eivät ole kuolemattomia. Aktiiviset, verta juovat vampyyrit voivat elää jopa 200-vuotiaiksi, mutta pidättäytyjät ovat siirtyneet "nopean kuolevaisuuden kiitotielle". Vampyyrit voivat myös lisääntyä normaalisti. Vampyyrivanhempien lapset ovat automaattisesti myös vampyyreja. Sen lisäksi uusia vampyyreja voi luoda käännyttämällä "vajaaverisiä", mikä tapahtuu siten, että ihminen ja vampyyri juovat toistensa verta. Käännyttämisen onnistumiseksi heillä tulee olla ikäeroa alle kymmenen vuotta. Käännyttämisen jälkeen käännyttäjä ja käännytetty ovat lopun ikäänsä voimakkaassa tunneyhteydessä toisiinsa. Vampyyrit ovat valonarkoja, mutta eivät sentään roihahda tuleen auringossa. Vampyyrin tulee käyttää aina päivisin aurinkovoidetta, jonka suojakerroin on vähintään 60. Verta juotuaan vampyyrit osaavat lentää ja joillekin aktiivisesti verta juoville vampyyreille kehittyy erityiskykyjä.
Kun Radleyn perheen tytär Clara yritetään raiskata, hän tulee puolustautuessaan imeneeksi hyökkääjän kuiviin, ja näin ovat perheen salaisuudet valloillaan. Pidättäytymisen täytyy loppua, sillä isän pitää lentää piilottamaan ruumis ja kutsua pahamaineinen aktiiviveljensä Will apuun. Clara huomaa verenjuonnin positiiviset vaikutukset ja saa koulukiusatun veljensäkin haaveilemaan paremmasta, verevästä elämästä. Samaan aikaan Helen kamppailee mielihalujaan vastaan yrittäen pysyä valitsemassaan dieetissä Willin houkutellessa häntä herkkukaapin kimppuun.
Jotenkin näistä kiinnostavista lähtökohdista huolimatta tarinasta onnistuu muodostumaan ihan tavallinen ja aika tylsä vampyyriseikkailu. Ei suuria rakkaustarinoita, ei sympaattisia henkilöhahmoja. Vain vähän verta ja lentelyä.
PS. Kirjoitin tämän tekstin suuren epäkiinnostuksen vallassa (tora)hampaat irvessä, enkä jaksa välittää siitä, tuliko analyysista syväluotaava. Osuvammin kirjasta kirjoitti esimerkiksi Jori.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti