 |
| Ferenc Cakón hiekka-animaatiota livenä. |
On aika pakata festarikamppeet, koota teltta ja siirtyä kohti uusia seikkailuja (kuvaannollisesti tietenkin, ei täällä räntäloska-slushin keskellä kukaan teltassa kestäisi). Tampere Film Festival vaikuttaa olevan voimissaan ja erittäin suosittu. Monet näytökset ovat olleet loppuunmyytyjä ja Plevna on kuhissut ihmisiä joka ilta.
Perjantaina iltavuoron jälkeen jouduin tyytymään Viro 2: Uudet lyhytelokuvat 1 -näytökseen, koska Lopunajan kuvia 1 oli loppuunmyyty. En ollut järin innoissani tästä käänteestä, enkä voi sanoa, että leffat olisivat yllättäneet positiivisesti. Virolainen elokuva vaikutti olevan perusolemukseltaan melko samanlaista kuin suomalainenkin: joko masentavaa tai outoa - tai molempia. Näytöksessä nähtiin dokumenttia, animaatiota ja fiktiota.
Lauantaista muodostui intensiivisin festaripäiväni, sillä päädyin katsomaan kolmea näytöstä.
Ferenc Cakó
Tullikamari 10.3.
Hiekka-animaation luojan lyhytelokuvista koostuva näytös oli mukavan kevyt ja lyhyt aloitus päivälle. Ohjaaja oli tilaisuudessa paikalla ja aloitti sen esittämällä hiekka-animaation Spring livenä. Jälkipuinnissa totesimme ystäväni kanssa, että kaiken järjen mukaan tämän performanssin olisi kuulunut päättää show eikä aloittaa sitä. Hiekka-animaation luominen paikan päällä oli nimittäin varsin vaikuttavaa. Muut näytöksen lyhytanimaatiot puolestaan olivat varsin perinteisiä. Kaksi niistä oli myös hiekka-animaatioita, mutta niistä tuntui vähän pointti katoavan kun niitä ei luotu livenä. Juonta niistä oli vaikea hahmottaa.
Perinteiset vaha-animaatiot Pszichoparádé (Psyko), Hé, S.O.S. (S.O.S.) ja Arc (Kasvot) ottavat kantaa ihmisluonnon perusongelmiin. Apua on kaikille tarjolla, mutta sitä ei haluta nähdä. Luodaan keksittyjä vankiloita, joiden suojista ei poistuta vaikka mikä olisi. Kun ihminen saa haluamansa, hän keksii uuden parkumisen aiheen.
Hilpeämpiä ja siten jotenkin animaatiomaisempia pätkiä olivat Randevú (Tapaaminen) ja A Róka És A Holló (Kettu ja korppi). Ensiksi mainitussa mies valmistautuu innokkaasti treffeille puunaten, kammaten, saippuoiden ja kuuraten itseään. Jälkimmäinen esittää kuusi näkemystä tutusta sadusta, jossa kettu yrittää saada korpin pudottamaan suussaan pitämänsä juustonpalan. Tässä animaatiossa homma ei olekaan ihan niin yksinkertainen kuin voisi luulla.
Lopunajan kuvia 2
Plevna 10.3.2012
Juonivammaiselle tämä kooste näyttäytyi melko kokeellisena pläjäyksenä ja meinasin jo saada hermoromahduksen ennen kuin päästiin asiaan. Kaksi viimeistä leffaa olivat onneksi ymmärrettäviä ja ihan kiinnostavia. Återfödelsen (Kuolleista heränneet) näytettiin jo EFA-näytöksessä jossa olin, mutta tällä kertaa en juossut bussiin kesken leffan vaan katsoin sen loppuun. We Ate the Children Last kertoo siitä, kuinka keksitään vallankumouksellinen parannuskeino vatsasyöpään. Ihmisen koko ruoansulatusjärjestelmä korvataan sian elimillä ja kaikki toimii taas moitteettomasti. Operaatiosta tulee pop-ilmiö ja julkkikset alkavat käydä leikkauksissa ei-lääketieteellisistä syistä. Mutta kaikki ei mene ihan niin kuin pitäisi. Operaation läpikäyneet alkavat ensin tuntea himoa jätteiden syömistä kohtaan, sitten alkaa kadota joukoittain pieniä eläimiä ja lopulta myös ihmisiä.
Sarjan ainoa animaatio Arka (Arkki) on varsin hienon näköinen ja kertoo ihmiskunnasta tuntemattoman viruksen hyökkäyksen jälkeen. Yksi mies johtaa laivuetta kohti asuttamattomia maita. Jännittävä loppuratkaisu.
Ne kokeellisemmat leffat olivat Kone 2010, Oma elämä (Pitkä huominen) ja Sudd (Pyyhekumi).
Queerscenes 2
Tässä näytöksessä olikin sitten leffoja aivan laidasta laitaan. Paria kokeellista pätkää ja dokumentteja yhdisti vain teema.
Butch Tits on kokeellinen dokumentti, jossa butchit kertovat ristiriitaisista tunteistaan rintojaan kohtaan. Täytyy sanoa että tätä katsoessa häiritsi kaikkein eniten se, että jouduimme istumaan eturivissä. Tissejä tissejä tissejä.
Natalie on perinteisempi dokumentti vähemmän perinteisestä hahmosta, israelilaisesta drag kingistä joka keikkailee Alter-Igorina, lipsynkkaa Enrique Iglesiasia ja masturboi lavalla. Sekä ohjaaja että dokkarin päähenkilö olivat näytöksessä paikalla.
The Multitude Is Feverish on kokeellinen pätkä, jossa ei ole päätä eikä häntää. "Sukupuolirajoja hälventävä henkilö" (termi TFF:n nettisivuilta) eli suoraan sanoen butch-hahmo myöhästyy jatkolennolta ja jättääkin sitten menemättä sinne minne piti ilman sen kummempaa syytä. Ajauduin varmaan leffan aikana jonnekin omiin maailmoihini, koska mitään ei oikein jäänyt käteen - paitsi helpotus siitä, että se loppui.
Sukupuolen äärellä - kysymyksiä intersukupuolisuudesta kirvoitti näistä leffoista eniten mielipiteitä. Jo dokumentin nimi on kuin jonkin yliopistokurssin otsikko, jonka unohtaa saman tien. Ei yllättänyt, että dokumentin ohjaaja Jaana Pirskanen kertoi kirjoittaneensa gradunsa samojen aiheiden tiimoilta. Dokkari on kuin tuo gradu muunneltuna audiovisuaaliseen muotoon. Leffa on luultavasti kuvattu yhden päivän aikana, yhden pöydän ääressä, eikä sen tekeminen varmaankaan ole maksanut mitään. Dokumentissa haastatellaan vain yhtä ihmistä ja tuosta haastattelusta on koostettu 35 minuutin mittainen läpileikkaus intersukupuolisuuteen. Elokuva on tärkeä jos sellaista ei ole ennen tehty ja intersukupuolisten vähäisen lukumäärän vuoksi on ymmärrettävää, ettei siihen ole löydetty enempää haastateltavia. Vähän jotain yritystä olisin kuitenkin kaivannut. Elokuva ei edes pyri minkäänlaiseen kikkailuun, vaan se on kylmä tietoisku, kuin opetusvideo. Lyhyesti sanoen, tämä leffa ei kuulu elokuvafestareille, vaan SETAn arkistoon ja intersukupuolisten käyttöön. Ja voi hyvänen aika, muuttakaa nyt sen nimi.
Marja-Sisko oli epäilemättä tämän näytöksen vetonaula. Dokumentti kertoo Imatran entisestä kirkkoherrasta Olli Aallosta, joka koko ikänsä on haaveillut voivansa elää Marja-Siskona. Tästä olisi voinut tehdä pitemmänkin kuin 20-minuuttisen pätkän, sillä dokkari ei kerro juuri mitään sellaista, mikä ei jo olisi yleisessä tiedossa. Pätkä on kuitenkin lämminhenkinen ja toiveikas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti