maanantai 31. joulukuuta 2012

Katse taakse, suunta eteen

Täysin randomi tunnelmakuva Prahan kaduilta.

Muistatteko vielä mistä kaikki alkoi? Vuonna 2011 yritin saada kokoon 365 kulttuuritekoa ja nimesin blogini niiden mukaan. Lopullinen lukema oli 283. Tämä jäi kaivelemaan niin, että vuoden lusmuilun jälkeen päätin aloittaa kulttuuritekojen keräämisen uudelleen vuonna 2013. (Minä en olisi minä jos en aina olisi suorittamassa jotain.) Onnekseni kirjasin vuoden alussa syyt siihen, että jäin tavoitteestani jälkeen. Niinpä olenkin viilannut alkuperäisiä "sääntöjä" uuteen uskoon, niin että tavoite olisi edes jotenkin mahdollinen saavuttaa. (Tavoite ei siis ole nääntyä kulttuurikuorman alle vaan enemmänkin päivittää blogia useammin.)

Kulttuuritekoja vuonna 2013 ovat
  • Leffat, myös lyhytelokuvat (jokainen erikseen, vaikka katsoisinkin niistä koostetun näytöksen)
  • Kokonaan luetut kirjat
  • Sarjakuva-albumit
  • Tv-sarjojen tuotantokaudet, siis yksi kausi = yksi kulttuuriteko
  • Musiikkialbumit, vaikka tuskinpa niitä kertyy yhtään
  • Keikat, konsertit
  • Äänikirjat
  • Teatteri-, tanssi-, ooppera-, stand up- yms. esitykset
  • Taide-, valokuva-, yms. näyttelyt
  • Kirjamessut, levymessut, festarit, leffafestarit ja muut kulttuuritapahtumat
  • (Talkoo)työ kulttuurialan organisaatiossa tai tapahtumassa 

Lupaan
  • kirjoittaa jokaisesta kulttuuriteosta
  • olla ottamatta paineita tekstin pituudesta tai laadusta - jos jostain ei ole paljon sanottavaa tai bloggaaminen ei sovi oikean elämän aikatauluun, käsittelen kulttuuriteon viidellä virkkeellä
  • kirjoittaa kaikista kulttuuriteoista vuorokauden sisällä niiden näkemisestä, kuulemisesta, lukemisesta, tekemisestä tms. paitsi jos olen matkoilla, kipeä tai kuollut
  • olla avarakatseinen ja hyväksyä kulttuuriteoiksi tarpeen mukaan muitakin kuin edellä määritellyt, kuten esimerkiksi Tuksun häät, Linnan juhlat tms. kansakuntaa kuohuttavat tapaukset

Odotan innolla tulevaa vuotta ja lähdenkin tästä juhlimaan menneen kuoppaamista. Räjäytelkää turvallisesti!

Monta pandaa.

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Kirjavuorikiipeilyä


Luetut kirjat
Haaste

Bongasin Mari A:n kirjablogista haasteen, joka on kuin minulle tehty. En nimittäin juuri koskaan tule lukeneeksi kirjoja, jotka omistan, koska kirjasto on jatkuvasti pullollaan houkuttelevia uutuuksia ja vanhuksia. Kirjahaasteen ideana on lukea juuri niitä hyllyssä pölyttyviä joskus-vielä-luen -kirjoja ja kiivetä samalla valitsemansa kokoiselle vuorelle.

Ohjeet

Kolille pääset, kun luet 12 kirjaa TBR-listaltasi
Haltille pääset, kun luet 25 kirjaa TBR-listaltasi
Galdhøpiggenille pääset, kun luet 40 kirjaa TBR-listaltasi
Mount Blancille pääset, kun luet 50 kirjaa TBR-listaltasi
Macchapucchrelle pääset, kun luet 75 kirjaa TBR-listaltasi
Mount Everestin huipun saavutat, kun luet 100 kirjaa TBR-listaltasi

Alkuperäisessä haasteessa lukuaikaa on vuosi, mutta tässä versiossa lukuaika alkaa NYT ja päättyy ensi vuoden loppuun, siis 2013. (Haaste on julkaistu lokakuussa, mutta bongasin sen vasta nyt, joten käytännössä lukuaikaa on siis tasan vuosi.)

1) Valitse vuori, jonka huipun haluat saavuttaa. Et voi muuttaa kesken haasteen vuorta pienempään. Vuorikiipeily on siitä rankkaa hommaa, että jos ei pääse tavoitteeseensa, niin sitten pitää vain luovuttaa. Voit kuitenkin kesken haasteen päättää, että kuntosi kestää oikeastaan seuraavankin vuoden, joten voit vaihtaa ylöspäin.

2) Tarkoitus on kiivetä oman kirjahyllysi kunkuksi, joten haaste koskee omasta kirjahyllystäsi löytyviä kirjoja. Ei siis kirjastosta lainattuja, kavereilta lainattuja tai vuoden mittaan hankittuja kirjoja. Kirjat täytyy löytyä hyllystäsi silloin, kun alat kiivetä vuorelle.

3) Tarkoitus on vallata kotona kasvava kirjavuori, johon olet kasannut sellaisia joskus vielä luen -kirjoja, joten tämä haaste ei koske myöskään kirjoja, jotka aiot lukea uudelleen.

Voit käyttää lukemiasi kirjoja muihin haasteisiin.


Valitsen näin alkuun "vuoreksi" Kolin eli 12 kirjaa, sillä uskon, että myös ensi vuonna kirjasto on houkutuksia pullollaan. Ylläolevassa pinossa on joitain esimerkkikirjoja, jotka pölyttyvät hyllyssäni. Tämän postauksen vuorikuva on muuten Pallas-tunturilta, jolle kiipesin vuonna 2007 (tai no, kiipesin ehkä osan matkaa, otin valokuvia todisteeksi ja palasin sitten alas kaljalle).

Tämä postaus löytyy jatkossa oikealta Projektit-otsikon alta ja päivitän tähän listaa haastetta varten lukemistani kirjoista.

lauantai 29. joulukuuta 2012

Vuosikertomus 2012

Vuosi alkoi kuten tavallista Oscar-huumalla. Onnistuin näkemään kiitettävän määrän ehdokasleffoja ja olin voittajiin suurin piirtein tyytyväinen. Ensimmäistä kertaa jaettiin tänä vuonna myös Rascal-palkinnot. (Jiihaa, kohta se alkaa taas!)

Helmi-maaliskuussa etsin kuumeisesti unelmieni hääpukua (joka todella osoittautui unelmien puvuksi, vaikka oli aivan erilainen kuin unelmissani) ja salailin häitä suurimmalta osalta tuttavapiiriäni, mikä oli stressaavaa ja haastavaa. Niinpä täytyy sanoa, etten juuri muista Elävän Kirjallisuuden Festivaalia, jolla kalenterini väittää minun käyneen. Niagaran julistemyynti sen sijaan on jotenkin jäänyt mieleen. (Enkä muuten ole vieläkään keksinyt sijoituspaikkaa ostamilleni julisteille.)


Maaliskuussa alkoikin sitten festarikausi Tampere Film Festivalin myötä. Näin lukuisia mielenkiintoisia ja kenties vielä useampia unettavia leffapläjäyksiä, joista ehdottomasti ihanin oli Kovasikajuttu. Dokkarin tv-ensi-ilta on YLE:llä 7.1.2013 klo 21.30. Silloin kannattaa olla boksi valmiina tallentamaan tämä Suomen dokumenttihistorian merkkipaalu. Heti Filkkareiden jälkeen Tampereen valtasivat Tomaatit eli stand up -festivaali, joille osallistuin ensimmäisen kerran katsomalla Krisse Salmisen show:n Yo-talolla. (Tästä keikasta muistan todenneeni, että stand up ei ole sellainen juttu jota kannattaa mennä katsomaan yksin. Kaikilla muilla on niiin hauskaa, että yksin siellä tulee väkisinkin yksinäinen olo.)

Huhtikuussa ensi-iltansa sai kauan odotettu Poikani Kevin ja puoliväkisin pakottauduin katsomaan myös julmetusti kohkatun Iron Skyn, joka ei herättänyt oikein minkäänlaisia tunteita. Kävin Tampereen Kirjamessuilla ja muistaakseni myös Tampere Kupliissa, joskaan yksityiskohdat eivät ole takertuneet mieleeni. Toukokuussa palelin toisena peräkkäisenä vuonna Museoiden yössä - joskin palella-verbin käyttö vaikuttaa nykyisissä olosuhteissa hieman kyseenalaiselta.


Sodankylän Midnight Sun Film Festival kiskaisi minut kesäkuussa jäätävään pohjoiseen jo toista kertaa. Tällä kertaa onnistuin keplottelemaan itseni tiedottajatiimiin, siis melkein oikeisiin töihin, joista sai työtodistuksen (!) ja olin saavutukseeni melko tyytyväinen. Hommassa oli kuitenkin enemmän paineita kuin lätynpaistossa (jossa tosin olin surkea) ja näin siitä painajaisia silloin kun ehdin hetken nukkua. Tiedotteiden kirjoittaminen ei tosin ollut haastavaa, mutta stressasin etukäteen tilaisuuksia, joista ne piti kirjoittaa, sillä tärkeät pointit piti napata nopeasti ylös monesti englanninkielisestä monologista. Positiivisia puolia työssä olivat se, että se tapahtui pääosin sisällä ja se, että pääsin sitä kautta osallistumaan tilaisuuksiin, joihin en muuten olisi tullut menneeksi.

Heinäkuussa ehdin piipahtaa perinteikkäälle retkelle Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päiville, joilla vierailivat myös tuore kultturelli presidenttimme kauniin runoilijattarensa kanssa.

Kahta kolmasosaa tästä vuodesta leimasivat luonnollisesti häät, joita vietettiin elokuussa. Niillä olikin monenlaisia vaikutuksia blogiini ja kuluttamiini kulttuurituotteisiin. Ensinnäkään bloggaamiselle ei jäänyt kaikelta tohinalta aikaa saati energiaa. Toisaalta myöskään lukemiseen tai ylipäänsä mihinkään älylliseen toimintaan ei jäänyt voimavaroja. Katsoin tänä vuonna varmasti enemmän hömppää ja luin vähemmän kirjoja kuin koskaan ennen. Tiirailin hääleffoja ja telkkarin runsasta hääaiheisten ohjelmien tarjontaa silmät kiiluen ja katsoin Kauniit ja rohkeat: Parhaat häät -boksin lähes kokonaan läpi. Hääviihteestä parhaimmin jäivät mieleen Bridezillas-ohjelma ja Bridesmaids, joka yllättäen oli myös ehdolla parin Oscarin saajaksi.


Hömpän toinen ääripää oli ihastukseni Van Dammeen, jonka TV Viisi oli ottanut kesän toimintasankarikseen. Mikä parasta, Van Damme -leffat tulivat niin myöhään iltaisin, että ne sopivat täydellisesti työvuoroihini ja vireystilaani. Tyhjänpäiväisen viihteen tuijottamista edesauttoi myös se, että onnistuin vuoden ensimmäisen puoliskon aikana kuluttamaan jälleen yhden dvd-soittimen käyttökunnottomaksi. (Viimein sain uuden joululahjaksi, mahtavaa!)

Finncon, joka viimein olisi ollut Tampereella, meni ohi, sillä vietimme sen sijaan porukalla mahtavan ja tapahtumarikkaan illan nimeltämainitsemattomassa aviomieheni synnyinkylässä nimeltämainitsemattomilla pienoisfestareilla. Pian sen jälkeen taas juhlittiin polttareitani, joissa meno oli kuin - en keksi tarpeeksi hyvää vertauskuvaa, sillä päivä oli kerrassaan ainutlaatuinen. (Kiitos!)

Häävalssia tanssittiin iki-ihanan Ville Leinosen tahtiin, joka aivan ansaitusti kaappasikin marraskuussa Pirkanmaan taidepalkinnon. Kimpassa komppasi niinikään iki-ihana Janne Laurila (kuvassa). (Kiitos hääkuvista Leo, Sami, Teemu, J'woww ja kaikki muut joilta niitä sain!)


Välittömästi häiden jälkeen pakenimme ulkomaille ja vietimme unohtumattomia hetkiä toistemme, kulttuurin ja kauan etsittyjen pesukarhujen parissa.

Syksy tuli äkkiä kun kesä oli humahtanut töissä ja häissä. Kunnon radikaalifeministinä lopetin työt välittömästi kun pääsin naimisiin ja aloin sen sijaan panostaa opiskeluun. Kävin paljon teatterissa yrittäessäni viime hetkillä hyödyntää Hevijuuseri-korttiani ja vierailin ahkerasti kirjastossa.


Tampereen pääkirjastoon hankittiin tänä vuonna Eero Aarnion suunnittelema legendaarinen pallotuoli, joka osoittautui taivaalliseksi lukupaikaksi - enkä valitettavasti ollut ainoa, joka sen huomasi. (Kuva on lavastettu: siinä en ole minä, eikä siinä oleva ystäväni oikeasti lukenut Fifty Shadesia.) Lukemisen ja pallotuolin välinen symbioottinen yhteys selvisi myös Helsingin Kirjamessujen mainospostikortista.


Scifihaaste, jonka vuoden alussa otin suorittaakseni, jäi puolitiehen ja syyllinenkin sen tappamiseen on tiedossa: Neurovelho! En aio luovuttaa, mutten myöskään aktiivisesti työskennellä haasteen kimpussa, vaan lupaan itselleni seuraavalla kerralla valita haasteen, joka on hieman lähempänä kirjallisia makutottumuksiani.

Syksyllä tutustuin myös Netflixiin (toimii hyvin Wiillä, huonosti läppärillä) ja sitä kautta henkilöön, josta tuli hetkeksi paras ystäväni, esikuvani ja kaikkeni: Veronica Marsiin. Suosittelen lämpimästi sarjan katsomista, etenkin ensimmäistä tuotantokautta.

Lokakuussa Filkkarit ja Sodiksen jo valloittaneena otin lyhyesti haltuun Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin. (Vau, olenpas tosiaan ollut aikaansaava.)

Marraskuussa piipahdin Niagarassa VinoKinossa (karmea leffa, laulavia lesboja) ja yksi aikakausi saavutti päätepisteensä kun Twilight-saagan viimeinen elokuvasovitus valtasi teatterit. Mutta eipä hätää, sillä Stephenie Meyerin kirjaan perustuva Vieras (The Host) saa Suomen ensi-iltansa 29.3.2013. Kirja oli melkeinpä niin huono, että elokuvan täytyy olla parempi.

Joulukuun alussa tein lyhyen comebackin entiseen työpaikkaani ja suorastaan shokeeraannuin siitä, miten syvältä työnteko oikeastaan onkaan. Pikavisiittini vakuutti minut lopullisesti autuudestani siitä, että saan viimein elää rauhallista opiskelijaelämää.

Itsenäisyyspäivänä katsoin ensimmäistä kertaa kunnolla Linnan juhlia ja yritin tiirailla pukuja sillä silmällä, että sitten kun olen Saavuttanut Elämässäni Jotain ja minut kutsutaan sinne juhlimaan, voinko laittaa hääpuvun päälleni. Johtopäätös: en. Parasta alkaa etsiä iltapukua jo hyvissä ajoin...

Juhlin myös yhteissynttäreitä Rohkelikko-kaulahuivin saaneen ystäväni kanssa. Teemana oli kasari-glitter-glamrock-teinix, asumme olivat onnistuneita, bileet hauskat ja säkenöimme glittereissämme kuin timantit (ilmaisu jonka omaksuin Scene it: Twilight -pelistä: "You shine like a diamond!").


Joululoma, joka jatkuu ja jatkuu ja jatkuu on kulunut joululeffojen, huonojen komedioiden, joululahjarallipelin ja tyttökirjojen parissa. Olen tullut opiskelleeksi kirjallisuutta jo yli tarpeiden, joten valmistaudun huuli väpättäen kirjoittamaan siitä viimeiset loppusuoritukset vuodenvaihteessa. Sen jälkeen keskityn tylsääkin tylsempään informaatiotutkimukseen ja kohtaan pelottavan ajatuksen siitä, että opiskelun pitäisi muka tähdätä valmistumiseen. Hui!

Huh, kylläpä pitikin kiirettä. Huomaan tehneeni vaikka mitä, vaikka blogitekstejä onkin kertynyt kerrassaan surkea määrä. Yritän parhaillaan keksiä, millä keinoin kannustaisin itseäni oikeasti kirjoittamaan kaikista jutuista ensi vuonna. (Sekin kenties auttaa ettei enää tarvitse järjestää häitä. Toinen kaasoistani menee ensimmäisenä ystäväpiiristäni naimisiin helmikuussa ja odotan innolla pääseväni nauttimaan juhlahumusta vailla stressiä.)

Nyt kuitenkin tämän postauksen suosikkiosiooni, brassailuun.

Vuoteni julkkisbloggarina!

... no melkein. Oikeasta julkisuudesta en toki haaveile, sillä sellainen voisi olla vallan ahdistavaa, mutta muutamat tänä vuonna saamani huomionosoitukset kieltämättä lämmittivät sydäntäni. (Nappasin niistä screenshotit voidakseni paistatella internet-auringossa aina kun oikea aurinko on jo laskenut herätessäni.)

Vanhan kirjallisuuden päivien Facebook-ryhmä aloitti huiman vuoden linkittämällä viimevuotisen blogitekstini seinälleen.


Menestystarinani Facebookissa jatkui käytyäni katsomassa Kovasikajutun Filkkareiden ensi-illassa. Sitaatti jonka ryhmä on tekstistäni poiminut saa minut vaikuttamaan kerrassaan ammattimaiselta ja aivan erityisesti pidän alla olevasta kommentista!


Edellisen innoittamana linkin blogitekstiini jakoi myös Doc Lounge.


Näiden lisäksi löysin blogini vielä Tampere Film Festivalin linkkilistalta (tsekkaa jos et usko). Eikä siinäkään vielä kaikki. Tänä vuonna Pihi nainen muisti minua ensimmäisellä saamallani blogitunnustuksella ja Bazar-kustantamo ensimmäisellä arvostelukappaleellani. Huh tätä suosion määrää!

Ylivoimaisesti suosituin tänä vuonna kirjoittamani teksti on muuten Näin luistelet leffateatterien riistohintojen ohi!, joka on luettu 263 kertaa kymmenen kuukauden aikana. Klassikkomateriaalia. Toiseksi suosituimmaksi kipitti TFF 2: Kovasikajuttu 206 lukijan voimin.

Nöyrin kiitos kuluneesta vuodesta lukijoilleni, kaikille seitsemälle Facebook-tykkääjälleni, kaikille linkittäjilleni, aviomiehelleni, vanhemmilleni, anopilleni, ystävilleni ja pehmoeläimilleni, opiskelutovereilleni, joita en juuri tunne, mutta jotka ovat tarpeellisia luomaan sosiaalista hälyä ympärilleni, ja niin edelleen. Inspiroivaa vuotta 2013!

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Kultturelli kaulahuivi ja muuta mahtavaa


Ystäväni, suuri Harry Potterin ystävä, työllisti neulomistyötä kaipaavat kätöseni kiitettävän monen luennon ajaksi toiveellaan, että tekisin hänelle Rohkelikko-kaulahuivin synttärilahjaksi. Koska kyseessä on ensimmäinen kultturelli neulomukseni, jaan sen myös teidän kanssanne. Ta-daa!


Kaulahuivit ovat lempparijuttujani neuloa, koska niissä riittää tekemistä pitkäksi aikaa ja ne ovat niin helppoja että opetuksesta pysyy vielä kärryillä. Varmaan ensimmäistä kertaa aikuisiälläni neuloin tämän kokonaan aina oikein -neuletta, jota olen pitemmän aikaa halveksinut. Ihan kivahan siitä tuli! (Miesmalli tosin kommentoi, että ylläolevalla tavalla pidettynä huivi näyttää juutalaisten rukousliinalta.)


Jos neulomiskärpänen nyt puraisee Potter-faneja, kerrottakoon, että neuloin huivin 7 veljestä -langasta, väreinä viini ja keltainen. Gryffindor-vaakunamerkin taas tilasin Etsystä ja ompelin kiinni (vinoon).


Ystäväni päätti myös äityä kultturelliksi lahjonnassaan (sillä täytämme molemmat vuosia joulukuussa) ja suunnitteli ja painatti tämän superhienon kassin...


...muistoksi siitä ah-niin-lyhyestä-mutta-niin-suloisesta ajasta tänä vuonna, kun katsoimme Veronica Marsia suunnilleen samaan tahtiin ja pälpätimme siitä tuntitolkulla. Loistava sarja (lukuun ottamatta umpisurkeaa viimeistä tuotantokautta)! Kulttuurivuoteni kohokohta, johon olisi pitänyt tutustua jo paljon, paljon aiemmin.


Tämän sanoissa niukan mutta luovuudessa loistokkaan postauksen myötä toivotan lukijoilleni hyvää joulua ja runsaita suklaarasia-apajia! Palaan asiaan kunhan loputkin käärepaperit on raastettu auki.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Kapina ja sekasorto


Lauren Oliver: Pandemonium - Rakkaus on kapinaa (2012)
Suom. Marja Helanen

Spoilerivaroitus! Koska Pandemonium on toinen osa trilogiassa, jonka Delirium aloitti, spoilaa siitä kertominen vääjäämättä edeltäjänsä. Eteneminen omalla vastuulla.

Yritän nykyään kovasti vältellä kirjasarjoja, koska seuraavien osien odottelu on aina tuskallista ja siinä ajassa ehdin yleensä unohtaa edeltävän osan tapahtumat huolella. En myöskään kestä ajatusta siitä, että tarinan päätökseen saamiseen voisi mennä useita vuosia, ja siksi suosinkin sarjoja, joiden pituus on jo ennalta määrätty. Trilogian voin vielä jotenkin sietää. Havaitsin myös, että blogin pitämisestä voi olla konkreettista hyötyä siinä vaiheessa kun yrittää muistella, ketäs tässä sarjassa nyt seikkailikaan ja miksi halusinkaan lukea tämän jatko-osan.

Huomaan olleeni jokseenkin nihkeä Deliriumin suhteen, enkä osaa sanoa, onko Pandemonium todella parempi, vai olenko vain kiinnittänyt edellisen osan yhteydessä huomiota sen heikkouksiin. Joka tapauksessa suoriuduin tästä jatkosta huomattavasti nopeammin kuin ensimmäisestä osasta, enkä enää pitänyt päähenkilöä ääliömäisenä.

Lena onkin kokenut suuren muutoksen, joka sai alkunsa jo Deliriumin loppupuolella, jolloin tämä muuttui tyhmästä nynneröstä suorastaan supersankariksi. Sarjan ensimmäisen osan lopussa Lena ylittää "zombimaan" ja "Korven" toisistaan erottavan aidan ja menettää matkalla Alexin, syyn siihen, että rakkauden puolesta ylipäänsä kannattaa taistella. Paluuta ei kuitenkaan ole, Lenan identiteetti pyyhitään lopullisesti kadoksiin, kuten kaikille karkureille käy.
"'Voit tottua siihen nyt saman tien', hän sanoo hiljaa mutta kiivaasti. 'Kaikki, mitä sinä olit, entinen elämäsi, ihmiset, jotka tunsit... tomua.' Hän pudistaa päätään ja sanoo vähän napakammin: 'Mitään ennen ei ole. On vain nyt ja se, mikä koittaa seuraavaksi.'"
Korvessa Lenasta koulitaan kovis ja hänet otetaan mukaan undercover-operaatioon. Siinä missä Delirium keskittyi fiktiivisen maailmansa esittelyyn ja siihen, kuinka Lena alkaa nähdä ympäröivän yhteiskunnan mädännäisyyden rakastumisen myötä, Pandemoniumista ei puutu toimintaa ja mäiskettä. Supersankari-Lena lahtaa pahiksia tuntematta pienintäkään värähdystä ensimmäisenkään tapponsa yhteydessä.

Yhteiskunta osoittautuu monimutkaisemmaksi kuin ensi näkemältä vaikutti. Kahtiajako hyviksiin ja pahiksiin ei ole selviö, vaan "hyvikset" eli parantamattomatkin jakautuvat ainakin kolmeen eri leiriin: raadonsyöjiin, muotopuoliin metrotunneleissa eläviin rottaihmisiin ja järjestäytyneisiin hippianarkisteihin, jotka aikovat tosissaan saada aikaan vallankumouksen. Hyvisten ja pahisten rivit sekoittuvat entisestään kun nämä käyttävät toisiaan hyväkseen yhteisessä sodassa. Maailma ei ole mustavalkoinen ja Korpi on korruptoituneempi paikka kuin Lena osasi odottaa.

Lena soluttautuu DVA:n (Deliriasta Vapaa Amerikka) riveihin tietämättä oikeastaan miksi. Julkisesta mielenosoituksesta hänet kaapataan maan alle yhdessä DVA:n johtajan pojan Julianin kanssa. Julian edustaa kaikkea sitä, mitä Lena vihaa. Tämä aikoo marssia julkisesti parannettavaksi silläkin uhalla, että hän sairauden vuoksi todennäköisesti kuolee proseduuriin. DVA:n mottoihin kuuluu, että joskus yksilöitä täytyy uhrata suuremman hyvän puolesta - eikä rakkaudesta parannetussa maailmassa herätä edes kummastusta se, että isä näin uhraa poikansa. Itse asiassa fiktiivisen Amerikan "uskonto", tiedettä ja kristinuskoa yhdistelevä, rakkaudesta vapaa yleinen ohjenuora elämään, pitää sisällään tekstin, joka kiteyttää Julianin isän aikomukset:
"Pappi lukee Aabrahamin kirjaa. Tietenkin. Siinä Jumala käskee Aabrahamin tappaa oman poikansa Iisakin, kun Iisak sairastuu deliriaan. Ja Aabraham tottelee. Hän vie poikansa vuorelle ja iskee veitsen suoraan tämän rintaan. --- Tottele Jumalaa, turvallisuusmääräyksiä ja luonnonlakia, sitähän Aabrahamin kirja meille opettaa."
Ennen kuin Julian ehtii uhrautua, hänet siis kaapataan ja työnnetään pieneen huoneeseen Lenan kanssa. Samalla kun näennäisesti eri puolilla olevat nuoret taistelevat henkensä edestä, tyttöjen läsnäoloon tottumaton Julian tietysti sairastuu deliriaan, rakastuu Lenaan, ja käy pikavauhtia läpi sen kehityksen, jota Lenan osalta tahkottiin Deliriumissa satojen sivujen verran.

Pidin kirjasta ehkä juuri siksi, että sen maailma osoittautuu niin paljon monimutkaisemmaksi kuin ensimmäinen osa antoi ymmärtää. Kuvittelin, että Korvessa ihmiset eläisivät onnellisina kaikkeen rakkauteensa kietoutuneina, mutta arki onkin rankkaa, nälkä ja kylmyys jatkuvaa, kuolema on osa elämää ja kaiken lisäksi itsensä pelastaminen ei riitä Korven asukkaille: tavoitteena on saada koko Amerikka vapaaksi ajatuksesta, että rakkaus on tappava sairaus. Taistelu vaikuttaa yhä toivottomalta, mutta kirja tuo hyvin esiin sen, kuinka vastarinta on trilogian ensimmäisestä osasta laajentunut ja muuttunut näkyvämmäksi. Nyt kirjassa törmätään jopa anarkistisiin graffiteihin, kun Deliriumissa "invalidien", kapinallisten korpiasukkaiden, olemassaoloa ei edes julkisesti myönnetty.

Kirjan loppu ennakoi sotaa niin kansallisella kuin henkilökohtaisellakin tasolla ja jättää lukijan kovin ikävään mielentilaan, odottelemaan tuskissaan viimeisen osan suomentamista.

Delirium ilmestyi suunnilleen samaan aikaan kuin Ally Condien Tarkoitettu. Molemmissa kirjoissa rakkaus ja runous ovat pannassa ja elämä kuuluu elää yhteiskunnan valitseman puolison kanssa. Naispäähenkilöt alkavat kapinoida yleistä järjestystä vastaan ja niin edelleen. Myös Condien kirja on nyt saanut suomenkielisen jatko-osan, Rajalla. En ole vielä saanut sitä hyppysiini, mutta odotan sen lukemista mielenkiinnolla ja toivon, että trilogioiden yhteneväisyydet toisten osien myötä hälvenevät ja ne lähtevät jotenkin eri teille.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Tarina joka elää ikuisesti


Twilight - Aamunkoi: Osa 2
(The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 2) (2012)

Edwardin ja Bellan tarina on viimein saatettu loppuun - enemmän tai vähemmän kunnialla. On aika herätä leffahorroksesta. (Olen näemmä kirjoittanut kunnolla jostain elokuvasta viimeksi toukokuussa, joten nyt vähän jännittää miten tämä sujuu.)

Tällä kertaa en valmistautunut leffaan katsomalla kaikkia sitä edeltäviä osia, sillä viimevuotisesta Ao1:n ensi-illasta tuntuu olevan suunnilleen viikko - karmivaa. Vuosi sitten katsoin kaikki saagan osat putkeen ja osoittautui, etteivät ne toimi kovin hyvin omillaan, kun kirjasarjan lukemisesta oli jo kulunut niin paljon aikaa. En siis ollut valmiiksi virittäytynyt Twilight-taajuudelle mennessäni katsomaan saagan päätösosaa. Muistikuvani kirjasarjasta ovat jo hämärtyneet niin, etten osannut odottaa leffan jokaista juonenkäännettä, mikä oli varsin virkistävää. Elokuva nojaa edeltäjiensä tapaan kuitenkin hyvin vahvasti siihen uskomukseen, että sen katsojat ovat lukeneet kirjat. Asioihin viitataan ohimennen sivulauseessa, kun niitä on jo kirjoissa selitetty sivutolkulla. Sen vuoksi sympatiani ovat leffaan pakotettujen poikaystävien puolella.

Tultuani elokuvista kotiin luin ensi töikseni oman tekstini Twilightin feministisestä luennasta ja yllätyin siitä, miten hyvä se oli. Lukekaa siis tekin! Lukiessani Twilight-kirjoja en todellakaan mitenkään tietoisesti lukenut niitä feministisinä kannanottoina, eikä siinä suoraan sanottuna olisikaan mitään järkeä. Mutta vetoan edellämainitussa jutussa kirjoittamaani:
...feministisen kirjallisuuden kannalta on kuitenkin tärkeä Gayatri Spivakin herättämä kysymys: ”miksi lukea 'hyvin' (= uskollisesti), jos se tuottaa alistusta ja esteettistä apatiaa?” Väärinlukeminen saattaa emansipaation kannalta olla paljon hedelmällisempää, ja feministiseen kirjallisuudentutkimukseen onkin usein liitetty idea ”vastakarvaan” lukemisesta.
Varokaa kirjoittamista, sillä on valtavia supervoimia: aloitat jotain vitsinä ja sitä mukaa kun kirjoitat, alat uskoa siihen itsekin ja jatkossa näet kaiken oman tekstisi läpi!


Mielestäni Ao2:n alussa Bellan emansipoituminen on suorastaan käsin kosketeltavaa. Leffa alkaa suoraan kohtauksesta, johon Ao1 päättyi: Bella herää vampyyriksi muuttuneena. Kaikki hahmon kömpelyys ja nuhjuisuus on poissa, räpiköivästä ankanpoikasesta on kuoriutunut joutsen (Swan!), joka toteaa: "I was born to be a vampire." 

Bella vaikuttaa ensi kertaa olevan sinut itsensä ja ruumiinsa kanssa: peilistä takaisin katsoo häikäisevän kaunis ilmestys. Kaikkien aiempien Twilight-elokuvien ajan ollaan valmistauduttu tähän: Kristen Stewart on aiemmin puettu huppareihin ja meikattu mahdollisimman vähän, jotta kontrasti tämän uudelleensyntymässä olisi mahdollisimman suuri. Ao1:ssa nähtiin loistavaa maskeerausta kun Bella raskauden aikana riutui pelottavaksi luukasaksi. Jotain hienoa on onnistuttu tekemään myös Ao2:ssa. Bella vaikuttaa pitemmältä, hoikemmalta, vähemmän tuskaiselta ja jotenkin kontrastisemmalta versiolta itsestään. Hehkeää olemusta korostetaan uudenlaisilla vaatetusvalinnoilla: mekkoja, pitkiä saappaita ja kaikkiaan hyvin istuvia kuteita. Bella todellakin löytää ja hyväksyy naisellisuutensa vasta vampyyrina, i.e. avioliitossa ja lapsen synnyttämisen jälkeen. (Ainoa mille ei ole voitu mitään on Stewartin ääni. Kirjassa kuvataan, kuinka Bellan ääni on kuin pienten kellojen helinää vampyyriksi muuttumisen jälkeen, mutta Stewart raakkuu edelleen aika ajoin kuin varis.)


Ensi töikseen vampyyriksi synnyttyään Bella rutistaa Edwardin väkivaltaiseen syleilyyn osoittaen, että hän on nyt perheen vahvin. Tämä käy hyvin ilmi koko elokuvan ajan. Edward mukautuu rooliinsa hyvänä isänä ja muuttuu siten entistäkin nössömmäksi hahmoksi. Bellan vampyrisaation myötä voimistunut kyky toimia "kilpenä" tekee hänestä konkreettisesti perheen suojelijan ja Edward jää hämmästelemään ihmeellistä vaimoaan taka-alalle.


Valitettavasti kaikki Bellan ja Edwardin välinen seksuaalinen jännite, joka oikeastaan puhkesi kunnolla kukkaan vasta Ao1:ssa, vaikuttaa täysin kuolleen avioelämän myötä. Kirjasarjan viimeisen osan loppumattomasta himosta ei näy elokuvassa jälkeäkään.

Ohjaaja Bill Condon tavoittaa molemmissa Aamunkoi-osissa hyvin sen fiilistelyn, joka aiemmissa osissa on loistanut poissaolollaan. Ao1:ssa fiilisteltiin häitä, onnea, rakkautta ja seksiä. Edward ja Bella saivat viimein olla onnellisia, eivätkä pahikset uhanneet heidän onneaan. Ainoa uhka tuli sisältäpäin, kun Bella oli vampyyrilasta kantaessaan lähellä kuolemaa. Ao2:ssa puolestaan fiilistellään kiitettävästi vampyyrina olemista tuoreen vampyyrin näkökulmasta. (Bellan ensimmäinen metsästysreissu on tosin ehkä hieman kiusallista katseltavaa.) Fiilistelylle on tilaa näissä elokuvissa sen vuoksi, että Aamunkoi on alkujaan yksi kirja, joka on jaettu kahdeksi elokuvaksi. Sen vuoksi näissä elokuvissa tapahtuu vähemmän kuin aiemmissa elokuvissa, eikä Ao1:ssa tarvinnut haaskata ollenkaan aikaa esimerkiksi taisteluun.

Cullenien perheonni, joka pyörii nyt Edwardin ja Bellan jälkeläisen, Renesmeen ympärillä, katkeaa kuitenkin lyhyeen ja edessä on vääjäämätön lopputaistelu. Cullenit haalivat vampyyreja ympäri maailmaa todistajiksi sille, että Renesmee ei ole kuolematon lapsi. Kuolemattomien lasten luominen on vampyyrimaailmassa ehdottomasti kiellettyä ja siitä seuraa kuolemanrangaistus. Lapset, joita vampyyri on purrut, ovat samalla voimakkaita ja henkisesti kehittymättömiä ja voivat tuhota kokonaisen kylän hujauksessa saadessaan raivonpuuskan. Väärinkäsitys johtaa siihen, että Volturit vyöryvät Forksiin valtavana mustana massana aikeenaan listiä vihdoin kaikki Cullenit, joiden hyveellisyys ja elämäntapa on ärsyttänyt heitä läpi kaikkien Twilight-leffojen.

No, kirjoja lukemattakin voitte ehkä arvata, että tarinan loppu on siirappisen onnellinen. Elokuvasaagan lopetus lunastaa kaikki ne odotukset, joita tällaisen eeppisen tarinan lopetukselta voi odottaa, ja jopa ylittää ne.


Vastoinkäymiset voitettuaan Bella ja Edward istuvat jälleen niityllä, joka on aiemmista osista tuttu, jolla on kosittu, suudeltu, kimallettu ja melkein jouduttu tapetuksi. Niitty palauttaa välittömästi mieleen aiempien osien onnen hetket ja on siten ainoa oikea paikka päättää tämäkin elokuva. Niityllä Bella näyttää Edwardille uuden harjoittelemansa vampyyrikyvyn avulla heidän tarinansa pieninä katkelmina aiemmista leffoista. Tämä on se hetki kun tippa nousee väkisinkin linssiin. Hyvin lyhyt kohtaus palauttaa tehokkaasti katsojan mieliin sen matkan, jonka Edward ja Bella ovat kulkeneet, sen matkan, jonka Twilight-elokuvat ovat (lukuisten ohjaajien kautta) kulkeneet ja ennen kaikkea sen matkan, jonka katsoja itse on kulkenut ensimmäisen kirjan ja viimeisen elokuvan välillä.

Lopuksi Bella sanoo Edwardille ne niin moneen kertaan kirjallisuuden historiassa toistetut sanat: Kukaan ei ole koskaan rakastanut ketään niin kuin minä sinua. Nämä sanat ovat ehkä valhe, ehkä kuluneita, kliseisiä ja osoittavat kielellä ilmaisun rajoittuneisuutta, mutta Twilight-lukijoiden universumissa ne ovat kiistatta totta. Bellan sanomana niihin todellakin uskoo - ja yksinkertaissuudessaan ne palauttavat mieleen sen aivan ainutlaatuisen kokemuksen, joka Twilight-kirjojen lukeminen ensimmäistä kertaa oli.

Leffa palautuu lopulta konkreettisesti kirjoihin, sillä näkyviin tulee oletettavasti viimeisen romaanin viimeinen lause, minkä jälkeen sivut kääntyvät ja kirja sulkeutuu. Tämä kiintoisa viittaus puhutteli minua (enkä nyt edes yritä yleistää tätä koskemaan kaikkia katsojia) sanoin: "Hei, tämä oli kuitenkin vaan satua". Ja toisaalta: "Hei, voit palata alkuun koska tahansa. Kirjat ja elokuvat elävät ikuisesti."

Ja vielä ihan lopuksi ennen lopputekstejä näemme koko sen näyttelijäkavalkadin, joka on aiemmissa osissa esiintynyt. E-e-p-p-i-s-t-ä.

Totesin Aamunkoi osa 1:sta että se on aivan eri paria kaikkien aiempien Twilight-filmatisointien kanssa. Aamunkoi osa 2 puolestaan on ikään kuin samaa paria sekä edeltäjänsä että kaikkien aiempien osien kanssa. Se kunnioittaa Twilight-elokuvien perinnettä musiikillaan, synkeydellään, jylhillä maisemillaan ja lumen läsnöololla, sekä tietysti niittysiirapilla. Se kumartaa sekä aiemmille elokuville että kirjoille. Se on jotain suurempaa, kalliimpaa, eeppisempää. Se on kerrassaan pätevä päätös elokuvasaagalle.

Olen edellä arvioinut leffaa yli-ikäisenä fanina ja osana suurempaa kokonaisuutta, suhteessa lähdemateriaaliin ja leffasaagan aiempiin osiin. Jos haluatte lukea arvion siitä millainen Aamunkoi osa 2 on elokuvana, etsikää jokin kyynisempi lähde. Vaikka tämä.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Oksennus


Tunnen nyt äärimmäisen suurta tarvetta jakaa ajatuksiani, vaikka niitä onkin vaikea kiteyttää selkeäksi tekstiksi. Yritetään. Takana on jännittävä viikko yliopistolla ja edessä kauan odotettu Aamunkoi osa 2.

Olen tänä syksynä identifioinut itseni kirjallisuudenopiskelijaksi, koska onnistuin ryssimään kaikki informaatiotutkimuksen kurssit, ja olen siten saanut keskittyä täysillä rakastamaani sivuaineeseen. Sen sijaan että olisin joutunut miettimään mitään tylsiä asioita (lukuunottamatta kaupassakäyntiä), olen uppoutunut korviani myöten fiktiivisiin maailmoihin.

Kuulin lukuvuoden alussa jälleen erään version tunnetusta urbaanilegendasta, jonka mukaan jotkut tulevat kirjallisuutta opiskellessaan hulluksi. Toinen yleinen myytti on se, että kirjallisuutta opiskeltuaan ihminen ei voi enää lukea kirjoja naiivisti, nautinnon vuoksi, ja se vie lukemisesta kaiken ilon. En ole hetkeäkään uskonut, että joutuisin itse sellaiseen tilanteeseen, sillä kaikkien näiden vuosien jälkeen luen kaikkea edelleen viihteenä, ellei toisin käsketä. Kirjallisuuden teorioita lukiessani olen tänä syksynä kuitenkin tullut siihen päätelmään, että niiden opiskelu voi todella tehdä vähän hulluksi. Ihan täysjärkiseltä ei vaikuta touhu, joka keskittyy jonkin keksityn tutkimiseen ja omistautuu sille intohimoisesti, niin kuin sillä olisi maailmankaikkeuden kannalta jotain merkitystä. Epäonnistun jatkuvasti puolustautumaan aviomieheni hyökkäyksiä vastaan, kun tämä kyseenalaistaa kirjallisuudentutkimuksen tarkoituksen. Olenkin todennut, että ehkä se on vain jatkoa koko elämäni jatkuneelle todellisuuspakoilulle. Ja ehkä se on sitä kaikille alan sankareille. Se alkoi kirjoista ja elokuvista - ja se jatkuu niiden tutkimisena. Se tarjoaa täydellisen tekosyyn uppoutua kertomusten maailmoihin ja pohtia loputtomiin tapahtumien funktioita ja henkilöhahmojen motiiveja. Mahtavaa!

Mutta asiaan, jos sellaista nyt osoittautuu olevan. Osallistun parhaillaan suosikkiopettajani päiväkirja- ja kirjeromaaneja, sähköpostiromaaneja ja blogeja käsittelevälle kurssille. Eilen luennolla oli erityisesti puhetta päiväkirjan ja blogin kirjoittamisesta. Aihe on aina lähellä sydäntäni, ilmeisistä syistä.

Aloin kirjoittaa päiväkirjaa aktiivisesti teini-iässä kun kaikenlaiset tunnemyllerrykset olivat pahimmillaan. Silloin en yksinkertaisesti voinut olla kirjoittamatta. Täytin vihkon sivuja koulussa tunneilla ja liimailin niitä myöhemmin päiväkirjaani. Kai se oli jonkinlainen selviytymiskeino. Päiväkirjani olivat juuri sellaisia, jollaiseksi suosikkiopettajani kuvailee naisten kirjoittamia kirjeitä ja päiväkirjoja: kaikkien tunteiden oksentamista suoraan paperille. Opettaja esitti aiemmin, että jos kaikkien meidän naispuolisten opiskelijoiden teiniaikaiset päiväkirjat koottaisiin ja niistä luettaisiin pätkiä luokan edessä, emme pystyisi tunnistamaan sitä minkä olemme itse kirjoittaneet, koska kaikki olisivat niin samanlaisia. Palan halusta tietää onko tämä totta, sillä silloin kokemani tunteet vaikuttivat niin ainutlaatuisilta. Luultavasti asia jää kuitenkin ikuiseksi mysteeriksi.

Tällainen oksentamistyyppinen kirjoittaminen jatkui useita vuosia, mutta lopahti hiljalleen kun olin muuttanut pois kotoa parikymppisenä. Nykyään tunnen jatkuvaa syyllisyyttä siitä, etten kirjoita päiväkirjaa juuri koskaan. Asiat katoavat ikuisiksi ajoiksi jos en dokumentoi niitä. Tämä ajatus taas liittyy siihen, että taidan olla kerronnallistajan perikuva. Tunnen samaa syyllisyyttä siitä, etten jaksa enää aktiivisesti teettää valokuvia ja koostaa niistä järkevää jatkumoa valokuva-albumien muodossa. Tunnen monia ihmisiä, joilla ei ole päiväkirjan tai valokuva-albumin suhteen minkäänlaisia tarpeita. Luultavasti suurin osa tuntemistani henkilöistä on sellaisia. Ehkä heistä osa on episoodikkoja, henkilöitä, jotka muistavat irrallisia tapahtumia, mutta eivät koe mitään tarvetta kerronnallistaa sitä, miten ja miksi kaikki nuo hetket ovat johtaneet juuri tähän hetkeen, millaiseksi ne tekevät tämän hetken.

Joka tapauksessa olen vuosikausien ajan kehitellyt erilaisia teorioita siitä, miksi en enää jaksa kirjoittaa päiväkirjaa. Tällä hetkellä mieleeni tulee ensimmäisenä kirjoittamisen hitaus. Aina kun otan asiakseni kirjoittaa päiväkirjaa, huomaan että käteni on kipeä ja kaksi tuntia on kulunut, vaikka olen kirjoittanut vasta murto-osan siitä mitä olisin halunnut - ja kaiken lisäksi olen ajautunut ajatuksissani ihan hakoteille ja kirjoittanut jotain ihan muuta kuin olin suunnitellut.

Toiseksi olen havainnut, että kautta aikojen olen kirjoittanut päiväkirjaani aina kaikkein negatiivisimmat tuntemukseni, pahimmat ajatukseni ja syvimmät salaisuuteni. Vähäpuheisin olen ollut aina ollessani rakastunut ja onnellinen, monisanaisin ollessani juuri eronnut ja itsemurhan partaalla. Kesällä kirjoitin matkapäiväkirjaa häämatkallani ja huomasin nauttivani kirjoittamisesta hullun lailla. Olinkin siis keksivinäni uuden teorian. Jos kirjoittaisin päiväkirjaani positiivisia asioita ja kohtaisin maailman samalla lailla kuin matkoilla - niin että sillä on aina jotain uutta mielenkiintoista tarjottavaa, ehkä touhu ei tuntuisi aina niin likaiselta ja jättäisi jälkeensä pahan olon tunnetta. Yritin tätä. Ei toiminut. Kolmen kuukauden jälkeen en ole vieläkään onnistunut kirjoittamaan päiväkirjaani hääpäivästäni, joka kiistatta oli tähänastisen elämäni onnellisin päivä. Pääsin polttariraportin loppuun kaksi kuukautta sitten ja käteni oli niin väsynyt, etten jaksanut edetä häihin asti.

Hmm.

Nyt minulla on jälleen uusi teoria! Kuulin sen eilisellä luennolla. Suosikkiopettajani ja innokas kirjallisuudenopiskelija-päiväkirjankirjoittaja-naisryhmä päätyivät kaikki siihen yhteisymmärrykseen, että ihminen tuntee jonkinlaista häpeää kirjoittaessaan minä. Tuli myös mainituksi, että suomen kieli sallii minä-sanan välttelyä lähes loputtomuuksiin asti, kun sen voi sisällyttää verbiin: tulin, näin, voitin! Puhuttiin myös passiivin käytöstä minän välttelyn keinona: Tuli käytyä koulussa, tuli vedettyä kännit...

En muista, päädyttiinkö luennolla selittämään sitä, mistä tämä häpeä johtuu. Mieleeni johtui viikon takainen keskustelu ystävieni kanssa siitä, miksi kampaajalla on niin vaikea sanoa, mitä oikeasti haluaa, ja miksi on aivan mahdotonta sanoa, jos lopputulos ei miellytä. No ehkä tämä tosiaan on suomalainen piirre. Ehkä päiväkirjan kirjoittaminen on siksi niin vaikeaa, että koska sitä oletusarvoisesti kirjoitetaan vain itselle, siihen pitäisi voida kirjoittaa se, mitä oikeasti ajattelee ja mitä tahtoo elämältä. Ehkä nämäkin vaikeudet liittyvät todellisuuspakoiluun, eikä ihminen halua myöntää itselleen, jos elämässä ei kaikki ole täydellistä.

Mutta hei, ei siinä ole järkeä. Juurihan kerroin kirjoittaneeni kaikkein eniten onnettomina hetkinäni. Nykyään en avaa sanaista arkkuani edes silloin. Miksi sitten teininä? Oliko päiväkirjan kirjoittaminen todellakin välttämätön selviytymiskeino? Vai... onko ihminen teini-iässä vielä niin lähellä lapsuutta, ettei täydellinen itsetiedostavuus ja häpeä omasta itsestä ole vielä kehittynyt tarpeeksi?

Olen ehkä taipuvainen kallistumaan tämän teorian kannalle. Teini-iässä sitä todella ajattelee kokevansa jotain uniikkia, jotain mitä kukaan muu ei koskaan ole kokenut. Kun sitä kasvaa aikuiseksi ja menee opiskelemaan kirjallisuutta, joutuu lukemaan kirjeromaaneja, jotka ovat täynnä "kukaan ei ole koskaan kokenut tällaisia tuskia" -vuodatusta. Ja ylipäänsä, kun lukee kirjoja kirjojen perään, havaitsee hiljalleen, että kaikki maailman henkevät ajatukset, joita on pitänyt ominaan ja nerokkaina, on kirjoitettu maailmankirjallisuuteen. Kaikki. Siispä, mikä on päiväkirjan kirjoittamisen pointti? Voisin ihan hyvin koostaa päiväkirjani kopioista kirjojen sivuista. Ja tätähän tiedostamattani teinkin teininä, kun tapanani oli kirjoittaa päiväkirjaani biisinsanoja, jotka tuntuivat kertovan minusta, ja otteita kirjoista, joissa ilmaistiin tuntemukseni niin kauniisti kiteytettyinä.

Lisäksi päiväkirjan kirjoittamiseen liittyy lukemisen ongelma. Sitä kirjoitetaan toki itselle, mutta samalla täytyy tiedostaa, että joku mahdollisesti löytää ja lukee sen joskus. Ehkä häpeä syntyy tästä paradoksista. Mitä jos lapseni joskus löytää päiväkirjani, johon olen kirjoittanut kaikkein ilkeimmät ajatukseni ja pahimmat tekoni, onnettomimmat hetkeni? Ajatteleeko hän silloin, että olen elänyt kaksoiselämää ja ollut koko ajan onneton salaa?

Voin toisaalta riemukseni todeta, etten ole ollut moneen vuoteen kovinkaan onneton. Eikä päiväkirjatekstiä ole syntynyt. Rakastuin, muutin yhteen miehen kanssa, tapasin ihania ihmisiä, menin naimisiin, löysin tasapainon - jos sallitte naistenlehtimäisen ilmauksen - ja kun joku jälkipolven edustaja löytää päiväkirjani, hän näkee luultavasti raportin siivouksesta syntyneestä riidasta.

Kyllä, päiväkirjan kirjoittaminen on vaikeaa. Ehkä ainoa oikea tapa kirjoittaa sitä olisi kirjoittaa joka päivä jokin pieni tapahtuma, muisto, hetki.

Mutta hei, onneksi meillä on blogit! Joku eilisellä luennolla totesi, että blogissa minän kirjoittaminen on helpompaa. On vaikea ymmärtää miksi, mutta niin se todellakin vaikuttaisi olevan. Luulen, että tämä liittyy tarkempaan tietoisuuteen yleisöstä. En joudu spekuloimaan sitä, kuka ja milloin löytää blogini, vaan tiedostan, että se on vapaasti kenen tahansa löydettävissä. Tiedän, että ainakin parikymmentä ihmistä lukee tämän tekstin kun julkaisen sen. Tiedän, että muutama ystäväni lukee sen ja tiedän, että joukko tuntemattomia lukee sen. Varustaudun myös siihen, että on olemassa mahdollisuus, että äitini, opettajani, kanssaopiskelijani ja vihamieheni lukevat sen. Pohdin siis jatkuvasti sitä, millaisen kuvan itsestäni annan, enkä paljasta mitään tulenarkaa. Niinpä tulen rakentaneeksi itsestäni sellaista kuvaa, jonka haluan muille antaa - sen sijaan, että vain oksentaisin kaikki tunteeni ruudulle.


Eilisellä luennolla tutustuimme pikaisesti Kolmas pyörä -blogiin. Lueskelin sitä myöhään yöhön asti kiinnostuneena. Blogissa juuri täysi-ikään tullut tyttö kertoo anonyymisti suhteestaan vanhempaan, naimisissa olevaan mieheen. Vuoden aikana blogissa on käynyt lähes kolme miljoonaa lukijaa! Aihe vaikuttaa koskettavan suomalaisia syvästi. Tarina on niin kliseinen, ettei ketään kiinnostaisi lukea enää yhtään romaania aiheesta. Mies pettää, sanoo vaimolleen olevansa ylitöissä, uskottelee tyttöystävälle jättävänsä vaimon, tyttöystävä tuntee raivoa, epävarmuutta ja kaikenlaista sekavaa ja kuvittelee löytäneensä jotain ainutlaatuista, koska aikuinen mies on ihan eri asia kuin oman ikäiset pojat. Luin blogia vähän hämmentyneenä ja epäilin jopa, mahtaako se olla fiktiota. Kerronnassa tai tarinassa ei ole kerrassaan mitään omaperäistä, kaikki on tuttua fiktiivisistä ja todellisista uskottomuuskertomuksista. Blogista tekee mielenkiintoisen ainoastaan se, että se oletettavasti on totta. Päätin alkaa seurata blogia, sillä tuoreimmassa merkinnässä vihjataan, että mies aikoo piakkoin erota vaimostaan. Suhtaudun ajatukseen skeptisesti, mutta odotan mielenkiinnolla, miten tarinassa käy.

Blogin lukeminen herätti minussa itsensäpaljastelun tarpeen ja huomasin kaipaavani päiväkirjamaista blogia, johon voisin oksentaa ajatukseni. Näin viime yönä jälleen unta, joka toistuu eri muodoissa usein, ja josta en ole kertonut kenellekään. Sormeni olivat jo syyhyten näppäimillä perustamassa salaista sosiaalipornoblogia, mutta tulin viime hetkellä järkiini. En kestäisi blogin salailua ja sisimpäni avaamista täysin tuntemattomalle lukijajoukolle - etenkään kun mahdollisuutena olisi päätyä jonkun kirjallisuudenopiskelijajoukon analyysin kohteeksi. Ajattelin sen sijaan avata hieman sisintäni "tutulle", olemassaolevalle lukijajoukolleni. Niille, jotka urheasti sinnittelivät tekstin loppuun asti, voin nyt kertoa, että olen asettanut mietintämyssyn päähäni ja pyrin hiljalleen kehittämään tästä blogista jotain, mikä kertoisi hieman enemmän minusta. Aika näyttää, mihin päädyn.

lauantai 10. marraskuuta 2012

Scifihaaste 6/12


Aikuisten science fiction
Ian McDonald: Kivi-paperi-sakset (1994)
Suom. Tero Norkola

Nyt se on virallisesti todistettu: aivoni eivät taivu tämänkaltaisten kirjojen ymmärtämiseen. Scifihaasteen suoritus jumittui kesällä pahasti kun yritin turhaan lukea Neurovelhoa. Luovutin suunnilleen sadan sivun kohdalla, koska lukeminen on aika tuskallista jos lukemastaan ei ymmärrä mitään. Tässä kirjassa on paljon samaa kuin Neurovelhossa. Molemmat vaikuttavat alkavan ihan kesken kaiken, eikä mitään selitetä kunnolla. Lukija ikään kuin temmataan vieraaseen maailmaan ja hylätään sinne yksin ihmettelemään.

Esipuheessa Ian McDonaldia tituleerataan maagisen scifin kehittäjäksi. Suomentaja kirjoittaa: "Maagiseen realismiin kuuluu ihmeellisten tapahtumien kuvaaminen aivan kuin ne olisivat jokapäiväisiä, arkisia asioita." Okei, maagisen realismin pystyn jotenkin sulattamaan. Kirjoitin vastikään järkyttävän pitkän esseen Jonathan Safran Foerin kirjasta Kaikki valaistuu ja se saattoi minut hulluuden partaalle. Sen lisäksi että siinä kikkaillaan loputtomuuksiin asti kerronnallisilla keinoilla ja kirjoittamisen aktilla itsellään, siinä on vahvasti läsnä juuri maaginen realismi. Henkilö voi esimerkiksi katsoa kaukoputkella naapuritaloon ja lukea siellä olevasta paperista oman tulevaisuutensa. Kaikki valaistuu -teoksella ja Ian McDonaldin teksteillä onkin eräs yhteinen nimittäjä, joka myös selviää tämän kirjan esipuheesta: Garbiel Garcia Marquesin Sadan vuoden yksinäisyys. Safran Foerilla se on selkeä interteksi, josta esiintyy jopa suoria keskustelunpätkiä Kaikki valaistuu -romaanissa.

Kun maagiseen realismiin vielä yhdistetään scifielementtejä, syntyy ilmeisesti jotain ihan liian vaikeaa. Siksi luokittelen tämänkaltaiset kirjat ilman muuta kovan scifin piiriin. Tärkein kriteeri kovalle scifille vaikuttaisi nimittäin olevan se, etten ymmärrä mitään lukemastani. Kivi-paperi-sakset ei kuitenkaan ole ihan yhtä paha kuin Neurovelho. Ensinnäkin kirja on niin lyhyt, että sen voi tarvittaessa väkisin sinnitellä läpi. Toiseksi, siinä vaikuttaa kulkevan kuin kaksi tarinaa rinnakkain: ymmärrettävä ja ei-ymmärrettävä. Aivoni lähtivät Teneriffalle siemailemaan pina coladaa aina kun havaitsivat ylivoimaisen vaikeaa tekstiä, mutta palasivat välittömästi takaisin havaitessaan jonkin sortin ymmärrettävää toimintaa, kuten dialogia tai ihmissuhdejuttuja.

Melkein kaikki juonenkäänteet valitettavasti sijoittuivat pina colada -jaksoihin, minkä vuoksi tarinasta oli vaikea pysyä kärryillä. Minulta meni ihan ohi, kuka on kenenkin palveluksessa, kuka on kuollut oikeasti ja kuka vertauskuvallisesti, kuka on pahis ja kuka hyvis, kuka on luonut mitä ja miksi päähenkilöllä on kaiken aikaa niin kurjaa. Sen vuoksi en viitsi laatia juonireferaattia. Uskon kuitenkin ymmärtäneeni suuret linjat. Sankari pystyy luopumaan pahuudesta itsessään, kukistamaan pahikset ja saa lopulta naisen.

perjantai 2. marraskuuta 2012

Fifty Shades of Lame


E. L. James: 50 Shades: Sidottu (2012)
Suom. Riie Heikkilä

Törmäsin tähän paljon kohkattuun kirjasarjaan häämatkallani kun sitä myytiin joka ikisessä kirjakaupassa näyttävästi ja suuria määriä. Kirjojen kannet olivat mielestäni hienot ja osien nimet jotenkin vakuuttavia, niin että tulin jostain syystä kuvitelleeksi, että kyseessä oli jokin merkittävä moderni klassikkotrilogia, joka kannattaisi lukea. Totuus selvisi vasta kotimatkalla kun uutisointi Fifty Shades of Greysta oli kantautunut Iltasanomien nettisivuille suomennoksen myötä. Tuore aviomieheni luki innostuneena hypetystä siitä, kuinka kirjasarja saa kotirouvat kautta maailman kiimaisiksi ja vetosi haluuni olla kirjallisuuden kentällä ajan hermolla - pitäisihän minun siis lukea tämäkin.

Täytyy sanoa, ettei kiinnostanut yhtään. Mutta olen oppinut yhtä ja toista siitä, kuinka niin monen vuoden ajan käänsin sama ajatus mielessäni selkäni Twilightille - ja kuinkas sitten kävikään. Oltuani viikon ajan jälleen yliopistolla erinäisillä luennoilla kävi myös äärimmäisen selväksi, ettei tätä tapausta voi ohittaa olankohautuksella. Kirjoihin ehdittiin viitata huolestuttavan monta kertaa viikon aikana ja pian ensimmäinen osa ilmaantuikin Rakkaus kriisissä -kurssin lukulistalle. Siinä vaiheessa totesin saaneeni tarpeeksi hyvän tekosyyn lukea se ja tein varauksen kirjastoon. Sain odottaa kirjaa kauemmin kuin mitään varausta koskaan, mutta saatuani kirjan viimein käsiini olin pikemminkin tuskainen kuin innostunut. Voi mikä järkäle. Eikä vieläkään yhtään kiinnostanut.

Hyvä uutinen on se, että kuultuani niin paljon kirjan kaunokirjallisesta laadusta - eli siis pikemminkin laadun puutteesta - se yllätti minut positiivisesti. Olin juuri ennen Sidottua lukenut Suzannen päiväkirjan ja sen jälkeen mikä vain olisi vaikuttanut mestariteokselta. Ei kirjan kerronta mielestäni mitenkään erityisen kamalaa ole. Olen tosin nyt nähnyt useita katkelmia alkukielisestä teoksesta luennoilla ja päätellyt, että suomennos on luultavasti parempi kuin alkuperäinen. Kerta se on ensimmäinenkin.

Huono uutinen puolestaan on se, että kirja on kuolettavan tylsä, eikä sitä suoraan sanoen kannata lukea seksikohtausten takia. Kirjaston kirjassa sivun sata tienoilla oli veritahroja ja olenkin varma, että joku edellisistä lukijoista on siinä vaiheessa tehnyt itsemurhan. Kömpelö tyttö, rikas ja komea mies, kiihkoa, epäröintiä, vatvomista, mitään ei tapahdu. Juoni on suoraan Twilightista - mies varoittelee tyttöä, joka saa hengenahdistuskohtauksia tämän läheisyydessä eikä vain pysty pysyttelemään kaukana. Mies jopa pelastaa kömpelyksen polkupyörän alta. Tämän älyttömän tympeän ja nolon esileikin olisi mieluusti voinut tiivistää ainakin puoleen sivumäärään. Onkin melkein ymmärrettävää, että Iltasanomien nettisivuilla julkaistiin vastikään juttu, jossa kerrotaan mitkä sivut kirjasta kannattaa lukea. Kopioin sen kokonaisuudessaan alle. (Linkki juttuun tässä.)

Etkö jaksa lukea koko opusta? Ei haittaa. Poimimme sinulle kirjan parhaat palat.
Fifty Shades of Grey -menestyspokkarin kirjallisia saavutuksia
ei ole varsinaisesti ylistetty. Ja kukapa niistä olisi kiinnostunutkaan.

Arjen kiireiden helpottamiseksi listasimme lähes 600-sivuisen opuksen tärkeimmät sivut.

s. 131: Eroottinen värinä kestää näinkin pitkälle, ennen kuin alkaa tapahtua.
s. 157: Vinkkejä kylpyyn.
s. 222: Lämmittelyä kirjan pääteemaan.
s. 266: Tämä on tosin vain uni.
s. 302: Jos haluat vinkkejä miehen miellyttämiseen, lue tämä.
s. 314: Tätä on siis sadomasokismi.
s. 365, 375, 398, 415, 425, 486, 497 ja 545: Perussettiä.
s. 554: Pitkä loppuhuipennus.

"Jutun" on "kirjoittanut" Jenni Heiti.

S/M-harrastajat eivät tunnetusti pidä teoksen sadomasokismikohtauksia minään, eikä ihme. Jopa vanhan kunnon vaniljan ystävän silmiin ne vaikuttavat melko kesyiltä. Missään vaiheessa ei oikein tunnuta pääsevän kunnolla asiaan. Samalla tämä oli kuitenkin jonkinlainen helpotus. Anastasia on rikkaan ja komean Christianin tavatessaan kokematon neitsyt, joten pari aloittaa "peruskoulutuksella" ja siirtyy hyvin hitaasti kohti seksilelujen ja piiskaamisen maailmaa. Lukijakaan ei siis joudu aivan kylmiltään ruoskittavaksi, mikä on positiviista (tai jonkun mielestä ehkä negatiivista).

Alun superpitkän ja turhan jaarituksen jälkeen tarina pääsee kuitenkin jollain lailla vauhtiin ja viimeiset sata sivua (viidestäsadastakahdeksastakymmenestäviidestä) luin melkeinpä kiinnostuneena. Kun Anastasia ihanuudellaan saa Christianin hiljalleen pehmenemään ja yltymään jopa romanttiseksi, alkaa sivuilta huokua todellista läheisyyttä ja kiintymystä, mikä tekee seksikohtauksistakin mielenkiintoisempaa luettavaa.

Alkuun minua ärsytti todella paljon Anastasian tapa kuvailla sekä alitajuntansa että sisäinen jumalattarensa personifikoituina olentoina, joilla on oma tahto ja jopa omanlaisensa ulkonäkö (alitajunnalla esimerkiksi on kissamaiset silmälasit). Tämä epäilemättä onkin yksi teoksen kaunokirjallisista  kökköyksistä, mutta loppua kohti aloin jotenkin lämmetä tälle tyylille. Se luo Anastasian hahmoon hieman huumoria ja syvyyttä, jota hänestä muuten puuttuu. Poimin tähän muutaman netistä löytämäni sitaatin alkukielisestä teoksesta:
"My inner goddess is doing the merengue with some salsa moves."

"My inner goddess looks like someone snatched her ice cream."

"My subconscious purses her lips and mouths the word ‘ho.’ I ignore her. Sitting beside me, he gently pulls my sweatpants down again. ‘Up and down like whores’ drawers, my subconscious remarks bitterly. In my head, I tell her where to go."
Miellyttävimpiä kohtia lukea ovat kirjassa Anastasian ja Christianin sähköpostiviestit, joista myös pilkottaa usein huumori, eivätkä ne ole samanlaista "ooh, lääh" -kerrontaa kuin kirja muutoin. Niissä hahmot keskustelevat usein suorimmin suhteestaan ja ovat hauskoja ja leikkisiä.

Ei siis niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin. Täytyy kuitenkin todeta, ettei kirja herättänyt mielenkiintoani siinä määrin, että aikoisin lukea sitä seuraavat trilogian osat. Odotan, että Iltasanomat laatii niistä tiivistelmän.

torstai 18. lokakuuta 2012

"Kato ny tota kanttakin!"


James Patterson: Suzannen päiväkirja (2001)
Suom. Sirpa Meriläinen

En tiedä kumpi on blogeissa rasittavampaa, kritiikitön innostus vai avoin halveksunta jotain teosta kohtaan. Varoitan: nyt seuraa avointa halveksuntaa ja räkäistä naurua. Googlaamalla en löytänyt yhtään suomenkielistä blogimerkintää tästä kirjasta, mikä toivottavasti kielii siitä, että suurin osa ihmiskunnasta on siltä säästynyt. Katson kuitenkin aiheelliseksi varoittaa teitä tästä viattomasti kirjaston hyllyssä väijyvästä kammotuksesta. Tämä on kiistatta huonoin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Oikeasti. Jopa Pääministerin morsian on parempi, vaikka olisikin kaivannut ahkerampaa kustannustoimittajaa.

Mutta hei, kustannustoimittajahan meille löytyy tästä kirjasta! Kaikkein kliseisin chick lit -ammatti ikinä. Yllättävää ei liene sekään, että kustannustoimittajamme Katie on napannut komean ja kaikin puolin täydellisen Unelmien Poikamiehen työsuhde-etunaan. Ja mikä parasta, mies on rrrrrunoilija. Kuinka hurrrmaavaa. No niin, nyt täytyy tunnustaa, etten tiedä runoudesta mitään, enkä suoraan sanoen juuri pidä siitä. Suosikkirunoilijani on Arno Kotro, koska hän kirjoittaa selkokielellä kansan syville riveille (paitsi silloin kun käyttää ruotsinkielisiä sanoja, joita en ymmärrä, koska lakkasin niin ahkerasti kynsiäni peruskoulun ruotsintunneilla). Sanokaa siis te, ovatko nämä Mattin runossa esitetyt ajatukset ja säkeet uniikkia ajattelua ja/tai kieltä, joka voisi saada kustannustoimittajan ihmettelemään onneaan kun on löytänyt moisen kirjailijalahjakkuuden.


"Punainen parfyymipullo Niilin rannalta"?

Kustannustoimittaja-Katie on kuitenkin jotenkin päätynyt jätetyksi. Hurmaava mies on häipynyt selittämättömästi. Hetkeä myöhemmin Katie löytää oveltaan paketin, jonka sisällä on käsin kirjoitettu päiväkirja. Suzannen päiväkirja Nicholasille.

Katien hahmo ja "tarina" (jota ei liiemmin ole), ovat kirjassa pelkkä lavaste, joka mahdollistaa jokseenkin onnellisen lopun. Kirjan oikea tarina on Suzannen päiväkirja. Siitä käy ilmi, että Suzanne on Mattin vaimo ja hänen lapsensa äiti. Koko ikänsä lapsesta haaveillut Suzanne pursuaa onnea ja auvoisuutta saatuaan viimein Nicholasin kypsässä kolmenkymmenenviiden vuoden iässä. Hän alkaa kirjoittaa päiväkirjaa tallentaakseen siihen Nicholasin lapsuuden ja kaiken sen rakkauden, jonka keskellä tämä on saanut kasvaa.

Päiväkirja alkaa ajalta ennen Nicholasin syntymää. Suzanne on saanut sydänkohtauksen ja päättää hidastaa tahtia ennen kuin on liian myöhäistä. Suzanne opastaa Nicholasia ja lukijaa viiden pallon opetuksen avulla:
"Pallojen nimet ovat työ, perhe, terveys, ystävät ja mielenrauha. Ne kaikki on pidettävä ilmassa. Eräänä päivänä ymmärtää, että työ onkin kumipallo. Jos se putoaa, se kimmahtaa takaisin. Neljä muuta palloa - perhe, terveys, ystävät ja mielenrauha - ovat lasia. Jos joku niistä putoaa, se naarmuuntuu peruuttamattomasti ja lohkeaa, ehkä jopa särkyy kokonaan."
Siltä varalta että tämä tärkeä opetus menisi lukijalta ohi ensimmäisellä kerralla, se toistetaan kirjassa viitisenkymmentä kertaa.


Suzanne muuttaa Martha's Vineyardiin ja ryhtyy pitämään maalaislääkärin yksityispraktiikkaa. Kaikki naapurit ja potilaat rrrrakastavat häntä. Ja niin rakastaa Mattkin, jonka hän pian tapaa, ja kaikki rakastavat myös Mattia, koska Matt on niin hyvä ja komea. Suzanne tapaa pian tulevan anoppinsa, joka rakastaa häntä myös välittömästi ja hieman ou-doh-kos-ti kehuu samaan hengenvetoon poikansa takapuolta(!). Hyvä, tulevalla avioliitolla on kaikkien maailman ihmisten siunaus, joten hääkellot soivat. Pian syntyy Nicholas ja vasta sitten onni on täydellinen!

Siltä varalta, että joku vielä tänne asti päästyään olisi halukas lukemaan itse tämän kirjan, en kerro enempää. Lisäksi juoni on kertakaikkiaan niin ennalta-arvattava, että pystytte jo melko varmasti päättelemään, miten tässä käy. (Alla oleva kuva antaa viitteitä loppuratkaisusta, joten plärää ohi jos mielit kirjan lukea.)


Kirjan loppuun päästyäni halusin oksentaa. Hävettää tunnustaa, että luin kirjan reilun vuorokauden aikana. Puolustaudun kuitenkin niillä seikoilla, että A) kirja on hyvin lyhyt (265 sivua) ja suurella fontilla painettu, B) luvut ovat niin lyhyitä, että on aivan liian helppoa lukea "vielä yksi", C) halusin päästä kirjasta nopeasti eroon.

James Patterson on tunnettu jännityskirjoistaan ja Suzannen päiväkirja on siis häneltä uusi aluevaltaus. Wikipedia tietää, että kirja pitää sisällään omaelämäkerrallisia aineksia. Se tietysti tekee tarinasta entistäkin nyyhkyisämmän, mutta en silti hyväksy tapaa jolla kirja on kirjoitettu. Sen sivuilla suorastaan hehkuu neonvalokyltti: "Kirjoitettu viikossa!" ja mielestäni teos on törkeää romanttisten naislukijoiden aliarvioimista. Olen lukenut Pattersonilta aiemmin kaksi Naisten murhakerho -kirjaa ja kirjoitin ensimmäisestä: "Mielestäni kirja vaikuttaa nopeasti kirjoitetulta purkalta, johon on ympätty ystävyyttä, ymmärrystä, rakkautta, seksiä, viihdettä ja draamaa juuri naislukijoita ajatellen."

Jos se oli purkkaa, Suzannen päiväkirja on mauttomaksi jäystetty, ojanpohjalle sylkäisty, mudassa kierinyt ja kengänpohjaan tallautunut käytetty purkka!

Lopuksi tahdon huomauttaa, etten suinkaan paheksu romanttista naistenkirjallisuutta yleensä. Salainen paheeni on aina ollut Danielle Steel, enkä ole aina ollut täysin immuuni myöskään Nicholas "Siirappi" Sparksille. Kaikki tarvitsevat joskus ripauksen romantiikkaa vaikka väkisin ja se on ihan hyväksyttävää, terve tapa käsitellä tunteita jne. Mutta tämä kirja on ihan oikeasti huono oman genrensä edustaja.

Olen puhunut!

tiistai 16. lokakuuta 2012

Julmaa hauskaa


David Nicholls: Kaikki peliin (2012)
Suom. Sauli Santikko

Vaistoan, että tämä kirja tulee katoamaan mielestäni salamannopeasti. Tunnen jo romaanidementian ensioireet, vaikka lopetin kirjan lukemisen vasta tänä aamuna. Niinpä yritän kirjoittaa tästä pikaisesti ennen illan päätapahtumaa, BB:tä.

Tapani mukaan olin epävarma siitä, onko blogisosiaalisesti hyväksyttyä olla tästä teoksesta sitä mieltä kuin olen, ja googlasin sen. Mari A:n kirjablogi oikeutti mielipiteeni heti, eikä minun siis tarvinnut käydä merta edempänä kalassa. Mari myös kiteyttää mielipiteeni, jota en olisi itse osannut edes muotoilla niin yksinkertaisesti: pidin kyllä kirjasta, mutta en sen päähenkilöstä. Brian on kirjallisuudenopiskelijana ihan uskomaton luuseri! Brian on joka ilta kännissä, joka päivä krapulassa, lintsaa käsitykseni mukaan jokaiselta luennolta, kirjoittaa surkeita esseitä ja nukahtaa aina kun yrittää lukea kirjaa. Brianilla on huono iho ja huono itsetunto, minkä vuoksi hänen pitää juoda hitosti viinaa, että uskaltautuu tekemään tyttöihin vaikutuksen tanssimuuveillaan. Ja vasta seuraavana päivänä morkkiksen kourissa Brian tajuaa, että taputtava yleisö olikin ironinen, ei ihailua täynnä.

Tietysti Brianin pitää rakastua yliopiston halutuimpaan tyttöön, Aliceen, joka on kuin jumalatar. Käsittämättömintä kirjassa onkin se, miten Alice ei kaikesta Brianista huokuvasta viinan ja luuserimarinadin lemusta huolimatta ole tälle täysin kylmä. Siksi kirja ehkä koukuttaakin. Alice pitää Briania otteessaan kuin kuminauhalla, välillä löysää ja välillä kiristää, vetää lähelle, päästää kauemmas. Kirjaa on pakko lukea, koska haluaa tietää miten tarinassa käy. Ja vaikka Brian onkin oman elämänsä antisankari ja pälli johon lukija ei koskisi pitkällä tikullakaan, hänelle on pakko toivoa vain hyvää. Siis naista, joka pelastaisi hänet omalta itseltään.

Viha ei ole se tunne, jota Brian herättää, vaan sääli. Ja voi sitä myötähäpeän määrää. Kirjan kannessa luvattu "Niin noloa. Niin totta. Niin hauskaa." kieltämättä on ihan hyvä kiteytys. Itselleni tuli kuitenkin suoraan sanoen paha mieli siitä, että aika ajoin minulla todellakin oli hauskaa. Brian-parka kulkee leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä, nöyryytyksiä jotka vain pahenevat ja lopussa huipentuvat uskomattoman tuskaiseksi ja ahdistavaksi lukukokemukseksi, ja sille on vain pakko nauraa, koska Nicholls on niin taitava.

En pitkästytä itseäni kertaamalla tähän kirjan juonta, sillä kuten Helsingin Sanomien arvostelussa todetaan: "Asetelma ei poikkea millään tavalla siitä Eiffelin korkuisesta pinosta nuortenkirjoja, joka ristiksemme on kirjoitettu." Mainittakoon, että Rebeccan hahmo ja hänen suhteensa Brianiin ovat kuin suoraan mistä tahansa Tuija Lehtisen nuortenkirjasta, jotka ovat mielestäni todella hyviä ja nautin niistä suuresti teini-iässä, mutta joissa on lähestulkoon kaikissa sama juoni.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Avioliittojuonen kuolema


Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia (2012)
Suom. Arto Schroderus

Tässäpä kirja, joka jo ensimmäisillä sivuillaan sai sormeni syyhyämään bloggaamisen kaipuusta - ja samalla sai kirjoista bloggaamisen tuntumaan niin kovin pintapuoliselta ja turhanpäiväiseltä touhulta. Kirja puhutteli pientä kirjallisuudenopiskelijan sieluani kosiskellen kertomuksilla college-elämästä ja alkuun varsin tiuhalla kirjallisuusviittausten tykityksellä. Löysin kirjasta itseni:
"Oli siis olemassa suuri joukko opiskelijoita, jotka olivat vain ajautuneet lukemaan kirjallisuutta pääaineenaan. Koska heidän vasen aivopuoliskonsa ei ollut kyllin hallitseva tieteeseen, koska historia oli liian kuivaa, filosofia liian vaikeaa, geologia liian öljypainotteista ja matematiikka liian matemaattista - koska he eivät olleet musikaalisia, taiteellisia, taloudellisesti motivoituneita tai oikeastaan niin kovin fiksuja, nämä ihmiset tavoittelivat yliopistollista tutkintoa tekemällä suurin piirtein samaa kuin olivat tehneet ensimmäisellä luokalla: he lukivat kertomuksia. Kirjallisuutta opiskelivat pääaineenaan ne, jotka eivät tienneet mitä olisivat opiskelleet pääaineenaan." (Naimapuuhia, 38.)
Haa! Vaikka en olekaan kirjallisuuden pääaineopiskelija, voin samaistua tähän täysin. Hain yliopistoon opiskelemaan informaatiotutkimusta, koska kuulin baarissa, että sinne on helppo päästä. Informaatiotutkimus (ja interaktiivinen media, joka myöhemmin lisättiin oppiaineen nimeen jotta se saataisiin vaikuttamaan vieläkin luotaantyöntävämmältä) osoittautui nopeasti kaikkea muuta kuin omaksi alakseni, ja niinpä aloin kasvattaa kirjallisuuden sivuaineopintojani. Aika ajoin löydän kirjallisuudenopiskelusta sen kaikkien kaipaaman tunteen, "tää on mun juttu", mutta Eugenidesin analyysi on silti riemastuttavan tarkkanäköinen. Totta kai "tää on mun juttu", koska teen sitä samaa kuin ensimmäisellä luokalla: luen kertomuksia. Tämänkin kirjan luin, koska se oli erään kurssin lukulistalla.

Naimapuuhia sijoittuu 1980-luvulle. On Madeleinen, Mitchellin ja Leonardin valmistujaispäivä. Ensimmäisenä lukijalle esitellään Madeleine, teoksen hallitsevin henkilöhahmo. Madeleine on se perinteinen romaanikirjallisuuden sankaritar, joka on saanut käsityksensä rakkaudesta lukemalla romaaneja. Madeleine on kiintynyt viktoriaanisen ajan romaaneihin, jotka vaikeuksien jälkeen huipentuvat avioliittoon. Tätä perinteistä kaavaa kutsutaan avioliittojuoneksi, joka on myös Naimapuuhien alkuperäinen nimi: The Marriage Plot. Heti alkuun teos esittää professori Saundersin suulla, että "romaanimuoto oli huipentunut avioliittojuoneen eikä ollut koskaan toipunut sen katoamisesta" (s. 39). Saundersin mukaan sukupuolten välinen tasa-arvo, avioero ja avioehto ovat tappaneet avioliittojuonen, mitätöineet avioliiton merkityksen ja siten myös romaanien merkityksen. "Mitä väliä sillä olisi, kenen kanssa Emma menee naimisiin, jos hän voisi myöhemmin hakea avioeroa?" (s. 39).

Totta! Vai onko? Koko teoksen tulkitseminen tämän teorian valossa vaatisi työkaluja, joiden käyttöä en täysin hallitse. Se on kuitenkin selvää, että ainakin itse pyrin alusta asti lukemaan tätäkin teosta avioliittojuonena. Madeleinen kirjan alussa särkynyt sydän aktivoi avioliittojuonen kehyksen ja luin kirjaa ensisijaisesti kiinnostuneena siitä, kenen kanssa tämä päätyy yhteen ja millä tavalla. Teos ei kuitenkaan tarjoa suoraviivaista suudelmasta avioon -kehityskertomusta, vaan osoittaa, miten tasa-arvo ja avioero eivät suinkaan ole tappaneet romaanimuotoa, vaan monimutkaistaneet avioliittojuonta entisestään ja tarjonneet loputtomasti uusia mahdollisuuksia.

Lisäksi väitän, että avioliittojuoni ei suinkaan edes ole kuollut. Kauniit ja rohkeat perustuu edelleen pitkälti sille, eikä avioliiton suomaa täyttymystä vähennä yhtään se, että avioliittoja on jo useampi kymmenen takana. Polttarittarissa Kirsten Dunstin henkilöhahmo, menestyvä ja itsevarma nykynainen tuntee olevansa täysi luuseri, koska häntä ei ole kosittu. Harlekiinikirjat huipentuvat avioliittoon. Moniakin monituisemmat tv-sarjat päättyvät siihen, että kausitolkulla toisiaan jallittaneet hahmot viimein päätyvät yhteen, niin kuin katsojat ovat koko ajan toivoneet käyvän. Kaikki romanttiset komediat perustuvat sille idealle. Edward ja Bella menevät naimisiin, eikä kukaan Twilight-sarjan luettuaan tietenkään ajattele, että "joo joo, kyllä ne vielä ottaa eron".

Madeleine on varsin perinteisessä tilanteessa (aika samanlaisessa kuin Bella). Hän on rakastunut Leonardiin, kuten kaikki muutkin tytöt collegessa. Leonard on viileä, seksikäs, älykäs ja kiehtovan monimutkainen, mikä tietysti lupaa hankaluuksia. Madeleinea ei karkota edes Leonardin maanis-depressiivisyys (eikä Bellaa se että Edward on kuollut). Tarjolla olisi kuitenkin järkevämpi vaihtoehto, maata Madeleinen jalkojen alla palvova Mitchell (ja Bellalle Jacob). Madeleine kuitenkin näkee Mitchellin vain ystävänä, eikä ole kiinnostunut tästä fyysisesti.

Mitchell pakenee Madeleine-kuumettaan valmistumisen jälkeen Intiaan ja kamppailee siellä uskonasioiden kimpussa. Leonard ja Madeleine käyvät taistoon maanis-depressiivisyyttä vastaan.

Naimapuuhia on äärimmäisen koukuttava teos, vaikka onkin vaikea sanoa miksi. (Ja vaikka inhoan kirjoja, joita ei ole jaettu inhimillisen pituisiin lukuihin.) Juonessa ei ole mitään kovin erikoista, päin vastoin. Eugenides kirjoittaa kuitenkin niin taitavasti, että kirjan maailmaan tempautuu auttamatta sisälle. Fokalisaatio vaihtelee Madeleinen, Mitchellin ja Leonardin kesken, ja aina kun näin käy, unohdin lukiessani muut päähenkilöt kokonaan, niin eläviä mielenmaisemia Eugenides luo.

Kirjan tunnelma, alkuasetelma ja jossain määrin sekä henkilöt että tapahtumatkin toivat mieleeni viime vuonna lukemani David Nichollsin Sinä päivänä. Pidin myös siitä paljon. Molemmissa kirjoissa kirjallisuudenopiskelijanaispäähenkilö esimerkiksi esittää melkein saman teorian siitä, kuinka ihmiset avioituvat kolmessa vaiheessa - mikä vain alleviivaa sitä, kuinka nuorten opiskelijoiden uniikit ajatukset aika harvoin ovat kovin uniikkeja. Vippilainahyllystä mukaani tarttui sopivasti Nichollsin tuore suomennos Kaikki peliin, jonka kimppuun käynkin seuraavaksi. Viivyn siis vielä tovin fiktiivisten kirjallisuudenopiskelijoiden parissa.