Kapina ja sekasorto

Lauren Oliver: Pandemonium - Rakkaus on kapinaa (2012)

Suom. Marja Helanen

Spoilerivaroitus! Koska Pandemonium on toinen osa trilogiassa, jonka Delirium aloitti, spoilaa siitä kertominen vääjäämättä edeltäjänsä. Eteneminen omalla vastuulla.

Yritän nykyään kovasti vältellä kirjasarjoja, koska seuraavien osien odottelu on aina tuskallista ja siinä ajassa ehdin yleensä unohtaa edeltävän osan tapahtumat huolella. En myöskään kestä ajatusta siitä, että tarinan päätökseen saamiseen voisi mennä useita vuosia, ja siksi suosinkin sarjoja, joiden pituus on jo ennalta määrätty. Trilogian voin vielä jotenkin sietää. Havaitsin myös, että blogin pitämisestä voi olla konkreettista hyötyä siinä vaiheessa kun yrittää muistella, ketäs tässä sarjassa nyt seikkailikaan ja miksi halusinkaan lukea tämän jatko-osan.

Huomaan olleeni jokseenkin nihkeä Deliriumin suhteen, enkä osaa sanoa, onko Pandemonium todella parempi, vai olenko vain kiinnittänyt edellisen osan yhteydessä huomiota sen heikkouksiin. Joka tapauksessa suoriuduin tästä jatkosta huomattavasti nopeammin kuin ensimmäisestä osasta, enkä enää pitänyt päähenkilöä ääliömäisenä.

Lena onkin kokenut suuren muutoksen, joka sai alkunsa jo Deliriumin loppupuolella, jolloin tämä muuttui tyhmästä nynneröstä suorastaan supersankariksi. Sarjan ensimmäisen osan lopussa Lena ylittää "zombimaan" ja "Korven" toisistaan erottavan aidan ja menettää matkalla Alexin, syyn siihen, että rakkauden puolesta ylipäänsä kannattaa taistella. Paluuta ei kuitenkaan ole, Lenan identiteetti pyyhitään lopullisesti kadoksiin, kuten kaikille karkureille käy.

"'Voit tottua siihen nyt saman tien', hän sanoo hiljaa mutta kiivaasti. 'Kaikki, mitä sinä olit, entinen elämäsi, ihmiset, jotka tunsit... tomua.' Hän pudistaa päätään ja sanoo vähän napakammin: 'Mitään ennen ei ole. On vain nyt ja se, mikä koittaa seuraavaksi.'"

Korvessa Lenasta koulitaan kovis ja hänet otetaan mukaan undercover-operaatioon. Siinä missä Delirium keskittyi fiktiivisen maailmansa esittelyyn ja siihen, kuinka Lena alkaa nähdä ympäröivän yhteiskunnan mädännäisyyden rakastumisen myötä, Pandemoniumista ei puutu toimintaa ja mäiskettä. Supersankari-Lena lahtaa pahiksia tuntematta pienintäkään värähdystä ensimmäisenkään tapponsa yhteydessä.

Yhteiskunta osoittautuu monimutkaisemmaksi kuin ensi näkemältä vaikutti. Kahtiajako hyviksiin ja pahiksiin ei ole selviö, vaan "hyvikset" eli parantamattomatkin jakautuvat ainakin kolmeen eri leiriin: raadonsyöjiin, muotopuoliin metrotunneleissa eläviin rottaihmisiin ja järjestäytyneisiin hippianarkisteihin, jotka aikovat tosissaan saada aikaan vallankumouksen. Hyvisten ja pahisten rivit sekoittuvat entisestään kun nämä käyttävät toisiaan hyväkseen yhteisessä sodassa. Maailma ei ole mustavalkoinen ja Korpi on korruptoituneempi paikka kuin Lena osasi odottaa.

Lena soluttautuu DVA:n (Deliriasta Vapaa Amerikka) riveihin tietämättä oikeastaan miksi. Julkisesta mielenosoituksesta hänet kaapataan maan alle yhdessä DVA:n johtajan pojan Julianin kanssa. Julian edustaa kaikkea sitä, mitä Lena vihaa. Tämä aikoo marssia julkisesti parannettavaksi silläkin uhalla, että hän sairauden vuoksi todennäköisesti kuolee proseduuriin. DVA:n mottoihin kuuluu, että joskus yksilöitä täytyy uhrata suuremman hyvän puolesta - eikä rakkaudesta parannetussa maailmassa herätä edes kummastusta se, että isä näin uhraa poikansa. Itse asiassa fiktiivisen Amerikan "uskonto", tiedettä ja kristinuskoa yhdistelevä, rakkaudesta vapaa yleinen ohjenuora elämään, pitää sisällään tekstin, joka kiteyttää Julianin isän aikomukset:

"Pappi lukee Aabrahamin kirjaa. Tietenkin. Siinä Jumala käskee Aabrahamin tappaa oman poikansa Iisakin, kun Iisak sairastuu deliriaan. Ja Aabraham tottelee. Hän vie poikansa vuorelle ja iskee veitsen suoraan tämän rintaan. --- Tottele Jumalaa, turvallisuusmääräyksiä ja luonnonlakia, sitähän Aabrahamin kirja meille opettaa."

Ennen kuin Julian ehtii uhrautua, hänet siis kaapataan ja työnnetään pieneen huoneeseen Lenan kanssa. Samalla kun näennäisesti eri puolilla olevat nuoret taistelevat henkensä edestä, tyttöjen läsnäoloon tottumaton Julian tietysti sairastuu deliriaan, rakastuu Lenaan, ja käy pikavauhtia läpi sen kehityksen, jota Lenan osalta tahkottiin Deliriumissa satojen sivujen verran.

Pidin kirjasta ehkä juuri siksi, että sen maailma osoittautuu niin paljon monimutkaisemmaksi kuin ensimmäinen osa antoi ymmärtää. Kuvittelin, että Korvessa ihmiset eläisivät onnellisina kaikkeen rakkauteensa kietoutuneina, mutta arki onkin rankkaa, nälkä ja kylmyys jatkuvaa, kuolema on osa elämää ja kaiken lisäksi itsensä pelastaminen ei riitä Korven asukkaille: tavoitteena on saada koko Amerikka vapaaksi ajatuksesta, että rakkaus on tappava sairaus. Taistelu vaikuttaa yhä toivottomalta, mutta kirja tuo hyvin esiin sen, kuinka vastarinta on trilogian ensimmäisestä osasta laajentunut ja muuttunut näkyvämmäksi. Nyt kirjassa törmätään jopa anarkistisiin graffiteihin, kun Deliriumissa "invalidien", kapinallisten korpiasukkaiden, olemassaoloa ei edes julkisesti myönnetty.

Kirjan loppu ennakoi sotaa niin kansallisella kuin henkilökohtaisellakin tasolla ja jättää lukijan kovin ikävään mielentilaan, odottelemaan tuskissaan viimeisen osan suomentamista.

Delirium ilmestyi suunnilleen samaan aikaan kuin Ally Condien Tarkoitettu. Molemmissa kirjoissa rakkaus ja runous ovat pannassa ja elämä kuuluu elää yhteiskunnan valitseman puolison kanssa. Naispäähenkilöt alkavat kapinoida yleistä järjestystä vastaan ja niin edelleen. Myös Condien kirja on nyt saanut suomenkielisen jatko-osan, Rajalla. En ole vielä saanut sitä hyppysiini, mutta odotan sen lukemista mielenkiinnolla ja toivon, että trilogioiden yhteneväisyydet toisten osien myötä hälvenevät ja ne lähtevät jotenkin eri teille.