keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Jotain hyvää, jotain kaunista, jotain traagista


Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää (2015)

Olen aika hidas lukija, mutta aloitin tämän viisisataasivuisen kirjan perjantaiaamuna ja lopetin räkä poskella sunnuntai-iltapäivänä. Sunnuntaiaamuna heräsin viiden tunnin unien jälkeen siihen, että olin nähnyt unta kirjan tapahtumista ja minun oli pakko herätä lukemaan sitä silmät ristissä. Olen tietoinen siitä, että kyseessä on hömppäkirja, johon vahvasti eläytyminen on ehkä jollain lailla vähän "noloa". Toisaalta se, että eläydyn siihen vahvasti ja kyynelehdin sen parissa kertoo vain, että olen hömppäkirjojen kohderyhmää. Eikä siinä oikeastaan pitäisi olla mitään hävettävää.

Jotenkin kirjan aihe ui ihoni alle ja kun pääsin loppuun, tunsin suurta tyhjyyttä. Lisäksi ei ole kovinkaan liioiteltua sanoa, että kirja särki sydämeni. Viime yönä näin jälleen unta kirjan tapahtumista ja kun huomasin miettiväni sen lukemista heti uudelleen, taivuin lopulta tekemään kirjastoon varauksen tarinan jatko-osasta (jonka nimeä en mainitse, koska se on mielestäni jo itsessään spoileri tämän kirjan kannalta). Kaikki itseään kunnioittavat hömppäkirjabloggarit lienevät lukeneen kirjan jo vuosi sitten, mutta itse pääsin sen jäljille vasta nyt nähtyäni siihen perustuvan elokuvan trailerin teatterissa. (Sittemmin olen katsonut sen varmasti ainakin kymmenen kertaa.)

Kirjan päähenkilö on 26-vuotias Louisa, joka jää työttömäksi ja joutuu perheensä taloudellisen ahdingon vuoksi ottamaan vastaan käytännössä minkä tahansa työpaikan. Siten hän päätyy neliraajahalvaantuneen Willin henkilökohtaiseksi avustajaksi. Will on järjettömän komea ja törkeän rikas, mutta pari vuotta sitten tapahtunut onnettomuus on jättänyt hänet muiden armoille ja katkeroittanut hänet. Will on elänyt täyttä elämää vuorikiipeillen, benjihyppien ja laajasti sekstaillen, eikä hän voi hyväksyä elämäänsä vanhempiensa ja ruumiinsa vankina tuppukylässä, jonka nimeä ei kirjassa paljasteta. Vastoin järjen häivähdystäkään Willin äiti palkkaa kömpelön, kokemattoman ja erittäin kummallisen tyylitajun omaavan Louisan Willin seuralaiseksi, koska uskoo hänen voivan piristää tätä.

Työsuhde alkaa takkuillen, mutta sinnikkyydellä (ja koska Will ei pääse pakoon) Louisa saa pomonsa lopulta hieman avautumaan, hymyilemään ja lähtemään ulos talosta. Louisa laatii seikkailukalenterin ja aikoo saada Willin syleilemään jälleen elämää. Jos niin ei aivan tapahdukaan, ainakin hän saa Willin tekemään lähes mitä vain puolestaan. Sillä hups, kun kaksi ihmistä on niin läheisissä tekemisissä toistensa kanssa, on vaikeaa välttää rakastumista.

Kirjassa ehkä parasta on se, että Louisan rakkaus esitetään melkeinpä luonnollisena ja onnellisena asiana. Tämän genren kirjoissa sankarittarella on yleensä kymmenen estettä, ongelmaa ja epäröinnin aihetta suhteessaan siihen komistukseen johon tämä nyt onkaan suhteessa. Siksi on suorastaan hämmästyttävää, että Louisa ei epäröi kahta kertaa tajutessaan olevansa rakastunut neliraajahalvaantuneeseen mieheen. Will hurmaa myös Louisan vanhemmat ja siskon, eikä suhteelle vaikuta olevan muita esteitä kuin se, että Louisa lukee netistä "tetrojen" keskustelupalstalta, ettei kaksoisrooli toimi: ollakseen Willin rakastaja, on Louisan lakattava olemasta tämän henkilökohtainen avustaja.

Kestää jonkin aikaa tajuta, että kirja kertoo oikeastaan nimenomaan Louisasta. Se on toki aivan loogista, koska kyseessä on selvästi naisille suunnattu viihdekirja, romanssi tai jopa chick lit -kirja. Willin tarina on kuitenkin paljon mielenkiintoisempi kuin Louisan, joka kummallisia vaatteitaan lukuunottamatta on aika tylsä. Louisa on asunut koko ikänsä pienessä englantilaisessa kaupungissa, ja työskennellyt kuusi vuotta kahvilassa, jonka hän on mieltänyt unelmatyöpaikakseen. Lisäksi hän kehtaa väittää olevansa onnellinen, vaikka asuu vanhempiensa luona varastokopissa, jonka nimittäminen huoneeksi olisi rikollista. Louisan siis ollessa kirjan varsinainen päähenkilö, tulee Willistä sivuhenkilö, jolla on tehtävä suhteessa päähenkilöön. Vaikka kirja näennäisesti kertoo siitä, kuinka Lou yrittää piristää Williä ja saada tämän tuntemaan elämänsä arvokkaaksi, tulee Will itse asiassa kuin vaivihkaa muuttaneeksi Louisan käsityksen itsestään ja maailmasta. Willin motto, joka on leffan traileriinkin vangittu, on että kaikilla on velvollisuus elää yksi ainoa elämänsä täysillä. Will, jolta mahdollisuus täyteen elämään on viety, ei kestä katsella Louisan tuhlaavan omaansa. Lopulta molemmat henkilöt työskentelevät saman mission kimpussa, mutta Louisan sitä tajuamatta enemmän hänen itsensä kuin Willin hyväksi.

Tässä vaiheessa sanottakoon, että jos aikoo lukea yhden hömppäkirjan kymmenessä vuodessa, suosittelen lukemaan tämän. Se ei ehkä ole paras ikinä - en arvota Moyesin tyyliä kovin korkealle eikä aikomuksenani ole kahlata koko hänen tuotantoaan läpi - mutta se on takuulla yksi ajatuksia herättävimmistä ja sydäntäsärkevimmistä tarinoista, eikä se päästä lukijaa otteestaan pitkään aikaan senkään jälkeen kun kannet on viimeisen kerran suljettu. (Luin muuten erään blogiarvion, jonka kirjoittaja oli saanut kirjan arvostelukappaleena kustantajalta - ja sen mukana oli toimitettu nenäliinapaketti. Asiallista.)

Sitten seuraa armottomia spoilereita, joita en missään tapauksessa suosittele lukemaan ennen kirjaa!


Lukijallehan on alusta asti selvää, että hän lukee rakkaustarinaa. Sen kertoo kirjailijan nimi, kirjan genre ja kannen design, sekä takakanteen painetut sanat: "aseistariisuvan liikuttava rakkaustarina". Lopun lähestyessä uhkaavasti aloin kuitenkin olla jopa hieman närkästynyt, sillä lupailtu rakkaustarina uhkasi mielestäni jäädä vain muutaman sivun mittaiseksi, kun se ei tuntunut ollenkaan pääsevän vauhtiin. Ja niinhän siinä kävi. Will torppaa Louisan suunnitelmat yhteisestä tulevaisuudesta ja ilmoittaa mieluummin menevänsä Dignitas-klinikalle päättämään päivänsä. Louisa vetää kilarit, koska hänen mielestään Will sanoo, ettei Louisan rakkaus riitä syyksi elää. Ja ehkä se ei riitäkään. Ehkä on kohtuutonta vaatia, että yhden ihmisen rakkaus olisi toiselle ainoa syy elää muuten kestämätöntä elämää. Tämä on hömppäkirjalle harvinaisen kypsä oivallus: rakkaus on mahtavaa ja tärkeää, mutta se ei pysty muuttamaan olosuhteita.

Tiesin alusta asti, että kirja tulee päättymään Willin kuolemaan, koska luin jatko-osan Jos olisit tässä takakansitekstin ennen kuin aloin lukea tätä. (Miksi? Koska olen idiootti!) Niinpä Willin kuolema ei sinänsä ollut syynä sydämeni särkymiseen. Syitä siihen on monia. Ensinnäkin se, miten Louisa tuhlasi Willin viimeisen viikon olemalla tälle vihainen! Kuinka Louisa melkein missasi hyvästien hetket, koska hänen itsetuntonsa oli saanut kolauksen! Toiseksi se, miten Willin perhe tuhlasi tämän viimeisen puolivuotisen olemalla tarkoituksellisen etäinen. Ja kolmanneksi, tämä ehkä eniten: se ettei Willin ja Louisan suhde saanut täyttymystään.

Suomeksi: ei seksiä.

Surffaillessaan tetrapalstalla Louisa törmää yhä uudestaan siihen, että kaikkein mieluiten neliraajahalvaantuneet harrastaisivat seksiä, jos saisivat valita kaikesta maailman tekemisestä. On hämmentävää, että tämä tuodaan esiin, mutta sitä ei oikeastaan kommentoida millään tavalla. Louisa vaikuttaa olevan valmis hommiin ja tekemään Willin tavalla tai toisella onnelliseksi, mutta ei kuitenkaan ole erityisen aktiivinen ottaakseen askelta fyysiseen suuntaan. Sekin olisi ihan ymmärrettävää, että häntä pelottaisi mitä touhusta tulee, mutta kun asiaan ei kajota sanallakaan, tuntuu että se vain on jätetty puolitiehen. Niinpä kirja ehkä osaltaan jatkaa pitkäaikaista perinnettä pitää vammaisten seksielämää tabuna.

Ehkä seksin puute suuressa rakkaustarinassa ei kaikkien mielestä ole merkittävä asia, mutta kun tarina itsessään on jo niin helkkarin surullinen, pitääkö sen olla vielä kaiken kukkuraksi niin surullinen, ettei Willille voida suoda edes yhtä unohduksen hetkeä - ja Louisalle jotain muisteltavaa? Suhteen huipennukseksi jää suudelma ennen totuuden hetkeä, kaiken murskaantumista. Luku jossa Louisa ja Will tuijottavat toisiaan silmiin sängyssä mitään puhumatta on tosin jollain lailla vaikuttavampi kuin mikään ihana rakastelukuvaus, jonka olen Danielle Steelin romaaneista lukenut. Se jäi kummittelemaan mieleeni ja siellä se elää omaa elämäänsä varmaan ikuisuuteen asti.

Lueskelin keskustelupalstaa, jossa jaettiin ajatuksia ja tunteita kirjasta ja huomasin, että se on herättänyt ennenkuulumattoman suuria kuohuja ihmisissä. Eräs kommentoija kirjoittaa:
"I loved this book and keep reading it over & over which is something I have never done before with any book. I am not sure if a am hoping a different ending will appear or if I just am not wanting to say goodbye to Lou and Will. I read that the author herself struggled with the ending and at one point was going to give the reader a choice of which one to read. I would really like to read that alternative ending. Maybe then I can put this book to rest."
Juuri tuolta minusta tuntuu. Ja vaikken olekaan kovin kiinnostunut Louisan tarinasta ilman Williä, on minun jonkinlaisen tyydyttävän sulkeuman toivossa pakko lukea kirjan jatko-osakin.

Monet muut kommentoijat toivat esiin ajatuksen, että Willin olisi pitänyt antaa Louisalle esimerkiksi puolen vuoden mittainen jatkoaika, nauttia vähän elämästä ennen kuolemaa. Ajatus kuulostaa vähän höpsöltä. Ehkä Lou selviää näin vähemmillä henkisillä vammoilla. (Kyllä, huomaan puhuvani kirjan päähenkilöistä kuin todellisista ihmisistä.) Tajusin kuitenkin itsekin ainakin alitajuisesti toivoneeni, että pariskunta päätyisi yhteen ja sen jälkeen Will kokisi luonnollisen kuoleman. Se olisi ollut huomattavasti miellyttävämpi ratkaisu kuin se, johon kirjailija on päätynyt. Toisaalta on todettava, kuten monet em. keskustelussakin, ettei kirja jäisi vainoamaan meitä näin, jos siinä olisi yhtään erilainen loppu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti