lauantai 10. marraskuuta 2012

Scifihaaste 6/12


Aikuisten science fiction
Ian McDonald: Kivi-paperi-sakset (1994)
Suom. Tero Norkola

Nyt se on virallisesti todistettu: aivoni eivät taivu tämänkaltaisten kirjojen ymmärtämiseen. Scifihaasteen suoritus jumittui kesällä pahasti kun yritin turhaan lukea Neurovelhoa. Luovutin suunnilleen sadan sivun kohdalla, koska lukeminen on aika tuskallista jos lukemastaan ei ymmärrä mitään. Tässä kirjassa on paljon samaa kuin Neurovelhossa. Molemmat vaikuttavat alkavan ihan kesken kaiken, eikä mitään selitetä kunnolla. Lukija ikään kuin temmataan vieraaseen maailmaan ja hylätään sinne yksin ihmettelemään.

Esipuheessa Ian McDonaldia tituleerataan maagisen scifin kehittäjäksi. Suomentaja kirjoittaa: "Maagiseen realismiin kuuluu ihmeellisten tapahtumien kuvaaminen aivan kuin ne olisivat jokapäiväisiä, arkisia asioita." Okei, maagisen realismin pystyn jotenkin sulattamaan. Kirjoitin vastikään järkyttävän pitkän esseen Jonathan Safran Foerin kirjasta Kaikki valaistuu ja se saattoi minut hulluuden partaalle. Sen lisäksi että siinä kikkaillaan loputtomuuksiin asti kerronnallisilla keinoilla ja kirjoittamisen aktilla itsellään, siinä on vahvasti läsnä juuri maaginen realismi. Henkilö voi esimerkiksi katsoa kaukoputkella naapuritaloon ja lukea siellä olevasta paperista oman tulevaisuutensa. Kaikki valaistuu -teoksella ja Ian McDonaldin teksteillä onkin eräs yhteinen nimittäjä, joka myös selviää tämän kirjan esipuheesta: Garbiel Garcia Marquesin Sadan vuoden yksinäisyys. Safran Foerilla se on selkeä interteksi, josta esiintyy jopa suoria keskustelunpätkiä Kaikki valaistuu -romaanissa.

Kun maagiseen realismiin vielä yhdistetään scifielementtejä, syntyy ilmeisesti jotain ihan liian vaikeaa. Siksi luokittelen tämänkaltaiset kirjat ilman muuta kovan scifin piiriin. Tärkein kriteeri kovalle scifille vaikuttaisi nimittäin olevan se, etten ymmärrä mitään lukemastani. Kivi-paperi-sakset ei kuitenkaan ole ihan yhtä paha kuin Neurovelho. Ensinnäkin kirja on niin lyhyt, että sen voi tarvittaessa väkisin sinnitellä läpi. Toiseksi, siinä vaikuttaa kulkevan kuin kaksi tarinaa rinnakkain: ymmärrettävä ja ei-ymmärrettävä. Aivoni lähtivät Teneriffalle siemailemaan pina coladaa aina kun havaitsivat ylivoimaisen vaikeaa tekstiä, mutta palasivat välittömästi takaisin havaitessaan jonkin sortin ymmärrettävää toimintaa, kuten dialogia tai ihmissuhdejuttuja.

Melkein kaikki juonenkäänteet valitettavasti sijoittuivat pina colada -jaksoihin, minkä vuoksi tarinasta oli vaikea pysyä kärryillä. Minulta meni ihan ohi, kuka on kenenkin palveluksessa, kuka on kuollut oikeasti ja kuka vertauskuvallisesti, kuka on pahis ja kuka hyvis, kuka on luonut mitä ja miksi päähenkilöllä on kaiken aikaa niin kurjaa. Sen vuoksi en viitsi laatia juonireferaattia. Uskon kuitenkin ymmärtäneeni suuret linjat. Sankari pystyy luopumaan pahuudesta itsessään, kukistamaan pahikset ja saa lopulta naisen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti