Rakkauden, haikeuden ja vaikeuden teoria

Kaiken teoria (The Theory of Everything) (2014)

Sanotaan, että jokaisen suurmiehen takana on nainen. Niin myös Stephen Hawkingin tapauksessa. Kaiken teoria perustuu Hawkingin entisen vaimon Janen muistelmateokseen Travelling to Infinity: My Life with Stephen. Niinpä kyseessä ei olekaan suurmiehen suurtekoja painottava elämäkertaelokuva, vaan fokus on ennen kaikkea Stephenin (Eddie Redmayne) ja Janen (Felicity Jones) parisuhteessa. Jane on tässä tarinassa vähintään yhtä suuressa ellei suuremmassakin roolissa kuin Stephen. Siksi jotkut (mies)kriitikot kenties ovat päätyneet tituleeraamaan elokuvaa tylsäksi ja jopa tyhjänpäiväiseksi tai turhaksi.

Totta kyllä, elokuva ei valista maallikkoa juurikaan siitä, mikä Stephen Hawkingin merkitys maailmankaikkeudelle on. Kaikesta päätellen tällä on erittäin hyvin toimivat aivot, mutta niiden aikaansaamista mullistavista ajatuksista en ole leffan nähtyäni yhtään sen enemmän kärryillä kuin aiemminkaan. Niistä kärryille päästäkseen pitää siis lukea Hawkingin kirjoja (vaikka epäilen vahvasti, etteivät omat aivoni taipuisi siihen). Mielestäni on kuitenkin vähintäänkin yhtä kiinnostavaa tietää, millaista elämä suuren neron vaimona sitten on.

Stephen ja Jane tapaavat Cambridgessa opiskelijabileissä 1960-luvulla. He tuskin ehtivät alkaa rakastua, kun Stephen jo kaatuu keskelle kampusta ja saa kuulla sairastavansa ALS-tautia, joka tulisi lopulta viemään häneltä niin liikunta- kuin puhekyvynkin. Eliniänodote diagnoosin saamisen jälkeen on kaksi vuotta. Vastarakastunut Jane haluaa Stephenin vastusteluista huolimatta saada kaiken sen ajan mikä saatavissa on ja pariskunta kirmaa nilkuttaa alttarille. Sukupuolielämään motoneuronitauti ei suoranaisesti vaikuta ja Jane tuleekin raskaaksi joka kerta kun katsoo Stepheniä kunnolla silmiin. Lasten lukumäärän lisääntyessä ja Stephenin taudin edetessä arki käy Janelle yhä raskaammaksi. Stephen kieltäytyy palkkaamasta hoitajaa ja haluaa loppuun asti leikkiä normaalia perhettä.

Janen ollessa kaikesta päätellen uupumuksesta pimahtamaisillaan tämän äiti (Emily Watson) ehdottaa hänelle liittymistä kirkkokuoroon. Tunti viikossa, edes pieni hengähdyshetki omaishoitajan arjessa. Jane ystävystyy pian kuoronjohtaja Jonathanin (Charlie Cox) kanssa ja tämä alkaa viettää Hawkingin perheen kanssa aikaa nostaen siten painoa Janen hartioilta. Ja tietäähän sen mitä siitä seuraa.

Leffassa ei sinänsä ole mitään kovin ihmeellistä, se ei ole maaginen, tarunhohtoinen tai nerokas. (No okei, ehkä hetkittäin maaginen.) Se on hyvin perinteisin ja varmoin ottein ohjattu kaikkien aikojen Oscar-tyrkky - se on musiikkiaan myöten niin ilmeinen Oscar-voittaja, ettei se edes ole enää ilmeinen. Ymmärrän hyvin sitäkin väestön osaa joka ei innostu Kaiken teoriasta ollenkaan. Olen kuitenkin itse miettinyt sitä elokuvateatterista poistuttuani lähes herkeämättä 30 tunnin ajan - se tuli jopa uniini. Jostain syystä jäin lumoihin leffan maailmaan, Janen ja Stephenin mahdottomaan ja silti hetkittäin hyvinkin onnelliseen ja ennen kaikkea uskomattoman sitkeään suhteeseen.

Elokuvan painopiste on niin vahvasti parisuhteessa, ettei sellaista useinkaan elokuvissa näe. Tyypillisessä juonessahan tavataan, rakastutaan, väärinkäsitetään, erotaan ja palataan yhteen, eikä todellista arkea moisessa kohelluksessa ehditä juuri elää. Ehkä siksi leffa on niin voimakas kokemus paatuneelle romantikolle. Toinen syy ovat näyttelijät. Eddie Redmayne on Stephen Hawking, jota tulkitsee uskomattomalla herkkyydellä silloinkin, kun ilmaisukeinot ovat ruumiinvamman seurauksena erittäin rajatut. Felicity Jonesin lumoissa olen ollut siitä asti kun näin Like Crazyn ja hän on myös Kaiken teorian sielu ja sydän.

Kaiken kaikkiaa tykkäsin leffasta hullun lailla ja jonotan ensimmäisenä varausjonossa mikäli Jane Hawkingin muistelmat suomennetaan. Gaalojen suhteen on vielä aikaista tarkkoihin ennustuksiin (vaikka Oscareihin on juuri nyt enää tasan kaksi viikkoa!), mutta pysteittä leffa tuskin tulee jäämään Oscar- ja Rascal-gaaloissa.