Whiplash (2014)
"Genius is one percent inspiration and ninety-nine percent perspiration." - Thomas A. Edison
Tästä elämänviisaudesta ammentaa myös ohjaaja Damien Chazellen toinen pitkä elokuva. Se perustuu ohjaajan aiemmin tekemään samannimiseen lyhytelokuvaan. 19-vuotias Andrew Neyman (Miles Teller) opiskelee ensimmäistä vuottaan jazz-konservatoriossa. Hänen tavoitteensa rumpalina on olla Yksi Suurista. Lahjojakin Andrew'lla on, mutta niitä tärkeämpää on kova työ. Koulun pelätyin opettaja Terrence Fletcher (J. K. Simmons) näkee Andrew'n potentiaalin ja pyydystää tämän bändiinsä vararumpaliksi. Fletcher on erittäin tiukka opettaja, joka ei salli yhtyeensä hävitä kilpailuja, eikä harjoituksissa ole sijaa harjoittelulle. Jos et osaa, itket ja osaat. Tai saat tuolin päähäsi. Onneksi Andrew ei ole lannistuvaa tyyppiä, vaan ryhtyy työskentelemään ankarasti tehdäkseen Fletcheriin vaikutuksen. Hän ajaa itsensä äärirajoille treenatessaan sormet veressä ja hiki roiskuen, eikä salli itselleen edes tyttöystävää, joka olisi vain tiellä hänen matkallaan kohti suuruutta.
Elokuvan vaikuttavuus koostuu pitkälti huutamisesta ja kiroilusta, ponnistuksen viemisestä äärirajoille ja jopa niiden yli ja ahdistuneesta jännityksestä, jota aluksi naiivin ja viattoman Andrew'n puolesta joutuu jatkuvasti tuntemaan. Fletcherin rooli on kuin tehty J. K. Simmonsille, jota laajalti jo pidetään varmana miessivuosapystin voittajana Oscareissa. Miles Teller on myös hyvä herkkänä, mutta määrätietoisena Andrew'na ja jäi luultavasti vaille Oscar-ehdokkuutta vain siksi, että Simmos varastaa koko show'n.
Fletcherin hahmo on vaikuttava niin ulkoiselta habitukseltaan kuin opetusmetodeiltaankin. Ainoastaan muusikoille yleensä ominainen herkkyys ei Fletcheriltä oikein luonnistu. Toki mukaan on pitänyt kirjoittaa kohtaus, jossa tämä näyttää pehmeän puolensa, mutta kontrastina kaikelle muulle se tuntuu lähinnä teeskentelyltä. Fletcher on ennen kaikkea orjapiiskuri vailla inhimillisyyttä, mikä vain korostuu huimaa loppuhuipennusta kohti mentäessä. Tällaisten opettajahahmojen julmuus perustuu usein siihen, että he ovat kokeneet elämässään jotain ikävää, kuten menettäneet rakkauden, tulleet sitten koviksi ja paenneet työhönsä - tai olleet itse aivan hilkulla menestyä ja katkeroituneet, koska eivät ole olleet tarpeeksi hyviä ja alkaneet sitten kostaa sen lahjakkaille oppilailleen. Whiplashissa ei sorruta tähän kliseeseen eikä Fletcherin yksityiselämään puututa. Hänellä vaikuttaa olevan vain yksi tavoite: jalostaa oppilaitaan kärsimyksen kautta tavoittelemaan suuruutta.
Leffassa on tiivis tunnelma ja loistava tempo, eikä se pitkästytä hetkeksikään, vaan loppuu kenties jopa hieman liian aikaisin. Whiplash on Hank Levyn kappale, jota elokuvassa harjoitellaan ahkerasti. Se tarkoittaa myös piiskaniskuvammaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti