Kolme kovaa

Birdman (2014)

Tätä olen kaikista Oscar-ehdokasleffoista joutunut sulattelemaan pisimpään. Pääni lyö suorastaan tyhjää jos kysytään, mitä ajattelin Birdmanista. Ohjaaja Alejandro González Iñárritun aiemmat leffat 21 grammaa ja Biutiful tekivät minuun aikanaan roimasti suuremman vaikutuksen, vaikka Birdmania varmaankin yleisesti ottaen pidetään hänen uransa huippuna tähän mennessä.

Parikymmentä vuotta aiemmin supersankarileffojen Birdmanina tunnettu Riggan Thomson (supersankarileffoista Batmanina tunnettu Michael Keaton) yrittää nyt Broadway-näytelmän ohjaamalla ja pääosittamalla pelastaa uransa, maineensa ja mielenterveytensä. Siinä missä Riggan kuitenkin on jäänyt Birdmanin vangiksi, tuntuu myös Birdman jääneen Rigganin kahlitsemaksi. On kuin rooli ja näyttelijä olisivat saman henkilön kaksi eri persoonaa. Birdman puhuu Rigganin pään sisällä ja marisee nykyisen elämän banaaliutta, samalla kun antaa Rigganille yliluonnollisia kykyjä esimerkiksi siirrellä tavaroita niihin koskematta. Tai no, tuskinpa antaa, eiköhän Riggan kuvittele koko jutun.

Rigganilla tuntuu olevan näytelmässä pelissä koko omaisuus ja sen ohella elämä, minkä vuoksi siitä on tultava täydellinen. Kun toisen tärkeän miesnäyttelijän roolisuoritus ontuu, Riggan (tai Birdman) hoitelee tämän pois tieltä. Tilalle saadaan ensihetkestä alkaen äimistyttäviä näyttelijänlahjoja ja roolin hallintaa osoittava Mike (Edward Norton). Tämän ego osoittautuu kuitenkin kenraaliharjoituksessa jopa suuremmaksi kuin Birdmanin ja alkaa vahvasti vaikuttaa, että koko näytelmästä tulee pannukakku.

Rigganin vasta huumevieroituksesta päässyttä tytärtä näyttelee Emma Stone, joka ansaitsi suhteellisen pienestä sivuosastaan Oscar-ehdokkuuden. Naomi Watts nähdään jälleen yhdessä mitäänsanomattomassa roolissa. (Argh! Naomille kunnon töitä!!!) The Grand Budapest Hotelin ohella Birdman kahmi tänä vuonna kaikkein eniten Oscar-ehdokkuuksia (9 kappaletta), eikä varmaankaan tule jäämään ilman pystejä.

Jollain tasolla tykkäsin leffasta, eikä se ainakaan missään nimessä ole tylsä. Toisella tasolla se taas kuuluu siihen kategoriaan elokuvia - kuten ehkä suurin osa leffoista - jotka eivät vain mitenkään kosketa minua henkilökohtaisella tasolla. Emotionaalisesti Birdman tuntuu kaikesta huolimatta jäävän pintaraapaisuksi ja hahmot etäisiksi ja epätykättäviksi. Riggan toki herättää sääliä, mutta sääliin sisältyy aina aimo annos vastenmielisyyttä.

Toim. huom. Biutifulia käsittelevässä blogitekstissäni olen vuonna 2011 pohdiskellut, mahtaako olla uusi trendi olla antamatta elokuville enää suomenkielisiä nimiä. Nyt olen varma siitä. Suomenkielisten nimien määrä on takuulla vähentynyt entisestään neljässä vuodessa. Parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaiden joukosta vain yhdelle (Kaiken teoria) on annettu sellainen.

Grand Budapest Hotel (2014)

Jos ihmiset pitäisi jakaa karkeasti kahteen ryhmään jollain mielivaltaisella perusteella, hyvä lähtökohta voisi olla jakaa heidät niihin, jotka pitävät Wes Andersonin elokuvista ja niihin, jotka eivät pidä. (Coenin veljekset olisivat toinen hyvä jaottelija.) Minä en sanottavammin pidä. Niinpä odotin väkinäistä kärsimystä ja vähintäänkin välinukahdusta leffan aikana, kuten Moonrise Kingdomin kanssa kävi. Niinpä olinkin yllättynyt siitä, että melkeinpä tykkäsin leffasta enemmän kuin Birdmanista. Ja vaikka nyt en suuria sanoja suonut sillekään, on tämä suuri edistysaskel suhteessani Wes Andersoniin.

Kaikista kivointa leffassa on se, että se on niin pinkki ja söpö. Lisäksi siinä on selkeä konstailematon veijarijuoni ja liuta äärimmäisen tunnettuja näyttelijöitä. Naisia leffassa ei tosin ole kuin yksi, joten heippa Bechdel! Juonessa ei sinänsä ole mitään erityisen kummastuttavaa tai kiinnostavaa, joskin hauskat pikku episodit siivittävät tarinaa ihan lennokkaasti eteenpäin. Mielestäni parasta leffassa on se, miltä se näyttää. Tätä aspektia olen välillä onnistunut aiemminkin arvostamaan Andersonin elokuvissa.

Myös Grand Budapest Hotelia pidetään kaiketi yleisesti ohjaajansa uran huippuna, mistä myös sen saamat yhdeksän Oscar-ehdokkuutta kertoo. Tällä kertaa täytyy todeta, että olen samaa mieltä.

Nightcrawler (2014)

Moni lienee pettynyt siihen, ettei Nightcrawlerille irronnut enempää kuin yksi Oscar-ehdokkuus (käsikirjoituksesta), sillä leffa on niittänyt mainetta ja positiivisia arvosteluja melkein yhtä lailla kuin tämän postauksen muut elokuvat. Sanon jo alkuun, että tämä kuuluu myös siihen kategoriaan, joka ei tarjoa minulle mitään henkilökohtaista kosketuspintaa. Mutta näistä kolmesta elokuvasta Nightcrawler kuitenkin oli suosikkini.

Jake Gyllenhaal on uskottava ja uskomattoman creepy Lou Bloomina, joka työkseen metsästää mahdollisimman makaaberia videokuvamateriaalia onnettomuuspaikoilta. Sitä tekemällä Lou saa vihdoin arvostusta ja kunniaa, joita on kaikesta päätellen joutunut turhaan aiemmin elämässään kärkkymään. Videomateriaalinsa hän myy Ninalle (Rene Russo), jonka uutiskanava kamppailee katsojaluvuista epätoivoisesti. Kun Lou saa jalkansa oven väliin, tarjoutuu hänelle tilaisuus tehdä kauppaa ja saavuttaa muutakin kuin rahaa.

Kyse onkin ennen kaikkea moraalittomuudesta ja siitä, kuinka ihminen lopulta on aina yksin ja ainoastaan omaa etuaan häikäilemättä tavoittelemalla voi edetä elämässä. Harmillista, ettei Loun hahmon historiaa avata ollenkaan, eikä tämän henkilökohtaiseen elämään vaikuta ennen maineikkaan uran alkua kuuluneen muuta kuin huonekasvi. Epäilemättä Lou on psykopaatti ja kykenemätön aitoihin ihmissuhteisiin. Siihen ei kuitenkaan kovin syvällisesti pureuduta, vaan teot puhuvat puolestaan. Nightcrawler on synkeä elokuva, niin teemoiltaan kuin visuaalisesti, sillä nimensä mukaisesti siitä suurin osa tapahtuu yössä. Ainoa valonpilkahdus on seurata Gyllenhaalin huikeaa näyttelijäntyötä.