Psykopaatin perikuva?

5/365
Julma maa (Badlands) (1973)

The Tree of Life (2011) syöksi minut leffateatterissa henkisen sortumisen partaalle toissavuonna. Ilokseni voin kertoa, ettei Terrence Malickin esikoispitkä ole sen kanssa ollenkaan samaa maata. Julma maa on kerrassaan ymmärrettävä, lineaarisesti etenevä ja tapahtumasarjana selkeä. Juonivammainen kiittää!

Leffan tapahtumat perustuvat löyhästi tosielämään, Charles Starkweatherin ja Caril Ann Fugaten veriseen pakomatkaan läpi Nebraskan ja Wyomingin. Elokuva sai ensi-iltansa Hollywoodin "outlaw lovers" -trendin toisen aallon harjalla, kuusi vuotta Bonnien ja Clyden jälkeen. Pikainen surffailukierrokseni internetin ihmemaassa antoi ymmärtää, että aikanaan leffa hukkui rikollisrakastavaisten tulvaan ja vasta sen laannuttua sitä on alettu arvostaa ja ymmärtää. Nyttemmin se jo nähdään muista vastaavista elokuvista kaikkein eniten eroavana. Vuonna 1993 Kongressin kirjasto valitsi leffan pysyväissäilytykseen sen "kulttuurisen, historiallisen tai esteettisen merkityksen vuoksi". Elokuvasta löytyy muutama sydänverellä riipustettu romaanin mittainen analyysi netistä, mutta esimerkiksi siitä kertovaan Wikipedia-artikkeliin on panostettu yllättävän vähän. Uskonkin, että kyseessä on yksi nykypäivänä harvinaisista alianalysoiduista kulttuurituotteista.

Kit (Martin Sheen) ja Holly (Sissy Spacek) rakastuvat, mutta Hollyn isä ei hyväksy tyttärensä suhdetta James Deanilta näyttävään roskisprinssiin. "Provosoituna" Kit ampuu Hollyn isän ja pariskunta lähtee pakomatkalle. Kitin mukaan murhasta epäiltyjen on sallittua tappaa kaikki potentiaaliset todistajat, joten ruumiita kasautuu pitkin maita ja mantuja kaksikon paetessa vailla määränpäätä.

Kit on murhaajaksi ilmeisen huoleton heppu, jota eivät omantunnon tuskat juuri vaikuta painavan. Edellämainittu Wikipedia-artikkelikin mainitsee ohimennen Kitin käyttäytyvän sosiopaatin lailla. Itse kuitenkin kiinnostuin leffasta nimenomaan Hollyn hahmon takia luettuani Robert D. Haren mainion Ilman omaatuntoa -teoksen (2004). Hare, joka on elämäntyönään tutkinut psykopaatteja (eli sosiopaatteja, eli narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsiviä) enimmäkseen vankiloissa, ottaa esimerkiksi myös lukuisia kirjojen ja elokuvien henkilöhahmoja. Näin Hare (1999, 85-86) kirjoittaa Hollysta (kiitos Google Kirjat):

Sheila O'Malley on laatinut Hollyn hahmosta tarkkanäköisen ja uuvuttavan pitkän analyysin, jossa sivuaa myös paria muuta kultturellia psykopaattia.

Tykkäsin leffasta ennen kaikkea siksi, että sen molemmat päähenkilöt ovat niin mielenkiintoisia jättäessään paljon tulkinnan ja arvailun varaan. Karut aavikkomaisemat ja autiot tienoot ovat kuin kuvasarja Hollyn näennäisen tyhjästä mielestä, josta aika ajoin putkahtaa ilmoille jokin absurdi anekdootti tai mustan huumorin sävyttämä vitsi.

Suosikkikohtaukseni elokuvassa sijoittuu ylelliseen taloon, jossa asuu mies kuuron sisäkkönsä kanssa. Kit ja Holly siirtelevät koriste-esineitä ympäriinsä, istuvat vuorotellen useilla tuoleilla, enkä edes yritä arvailla mitä heidän mielessään silloin liikkuu. Kohtaus on elokuvan keskellä seesteinen ja jollain oudolla tavalla niin rytmikäs, että se saa leffan ikään kuin soimaan.

Ja hei, hienoja autoja ja sähäkkää kurvailua!