Louisa M. Alcott: Pikku naisia (1868)
Suom. Sari Karhulahti
Jouduin viikonloppuna henkilökohtaisen kriisin kouriin, joka sekoitti kulttuuriaikatauluni apinan raivolla. Kaikki menetti merkityksensä ja "kaiken" joukossa ovat aina ensimmäisenä typerät itselle asetetut tavoitteet. Olen kuullut viikonlopun aikana olevani hullu ja "get over it"- ja "kyllä se vielä järjestyy" -tyyppisiä kommentteja enemmän kuin lain pitäisi sallia, löytänyt päästäni kaksi uutta harmaata hiusta, jotka uskoakseni ovat suoraa seurausta tästä katastrofista, sekä itkenyt niin että silmieni ympärille on tullut punaisia kuivia läikkiä, kuten aina talvisin vollottaessa. Jos joskus saan kiinni sen tyypin, joka kaiken tämän aiheutti, en tunne armoa. Ja empatiakyvyttömille siteeraan Ally McBealia:
- Miksi sinun ongelmasi ovat aina isompia kuin kaikkien muiden?
- Koska ne ovat minun!
Okei, mutta riittää uhkailu ja itsesääli. Tyttökirjaesseeni kirjoittamisajankohta lähestyy, sillä Pikku naisten jälkeen luettavana on enää yksi kirja (jonka olin suunnitellut lukevani loppuun perjantaina, mutta, noh, kuten sanottua...).
Pikku naisia oli esseetä varten lukemistani tyttökirjoista se kaikkein "klassikoin", johon jopa viitataan kautta rantain muissa kirjoissa. (Setä Pitkäsääressä vähemmän kautta rantain, sillä siinä todetaan suoraan, että kaikki muut tytöt korkeakoulussa oli kasvatettu Pikku naisten hengessä). Tykkäsin kirjasta - tarina on ollut aina suosikkini, ensin anime-elokuvana, sitten Winona Ryder -elokuvana. Olen aina tuntenut suurta viehtymystä idyllejä kohtaan, joissa ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään. Sen vuoksi varmaan rakastan Gilmoren tyttöjäkin. En kuitenkaan lämmennyt kirjalle ihan viiden tähden arvoisesti, koska en pitänyt sen paikka paikoin jäkättävästä opettavaisuudesta. Teoksen voimakkaasti vaikuttavana intertekstinä on John Bunyanin Kristityn vaellus ja jo se kertoo paljon.
Kirja kertoo Marchin perheestä Amerikan sisällissodan aikana. Perheen isä on yrittäessään auttaa ystäväänsä menettänyt paljon rahaa, minkä vuoksi perhe elää nyt miltei köyhyydessä. Ainoastaan vanhin tytär Meg muistaa kunnolla loiston ajat ja haaveilee sen vuoksi jatkuvasti ylellisyyksistä. Perheen isä on lähtenyt sotimaan ja taloa asuttavat siis neljä sisarusta ja heidän äitinsä. Meg, Jo, Beth ja Amy pyrkivät paremmiksi ihmisiksi ja olemaan kiitollisia siitä mitä heillä on, mutta lipsuvat jatkuvasti okaisella hyveen tiellä, jolle heidän äitinsä heidät sitten lempeästi paimentaa takaisin. Tytöt tutustuvat pian sosiaalisen poikatyttö Jon kautta naapurin nuoreen herraan, Laurieen. Hänen kauttaan tytöt pääsevät silloin tällöin maistamaan ylellisyyttä ja lisäksi monenmoisia kolttosia ja huveja.
Kuten sanottua, kirjassa ei paljon tapahdu, paitsi että kaikki tytöt kehittyvät ihmisinä, kasvavat fyysisesti, naisistuvat, kokeilevat siipiään, oppivat kaikenlaista ja kokevat kauhun hetkiä Bethin sairastuessa vakavasti (tämäkin väännellään kirjassa rangaistukseksi siitä että tytöt välillä unohtavat arvostaa kaikkea hyvää elämässään). Kirjana Pikku naisia on lukemistani tyttökirjoista ehkä eniten kärsinyt ajan kulumisesta, sillä nykyään pedagoginen lasten- ja nuortenkirjallisuus on aika lailla pannassa. Jos opettavaisen ulottuvuuden pystyy hyvillä mielillä sivuuttamaan, kirja on kuitenkin varsin mainiota ajankulua, hauska, viihdyttävä ja hyvin kirjoitettu.
Pahoittelen innotonta tekstiä. Olen henkisesti lamassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti