Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita (2006)
Suom. Satu Leveelahti
Kun nyt olen taas muutenkin tullut lukeneeksi Joanne Harrisia kesäni ratoksi, innostuin jatkamaan kirjavuorelleni kapuamista tämän vuosikaudet hyllyssäni pölyttyneen opuksen matkassa. Olen aina pitänyt tätä kirjaa jotenkin epäilyttävänä, koska se, toisin kuin Harrisin tunnetuimmat kirjat, ei sijoitu Ranskaan - ja koska Sinisilmäkin osoittautui niin tympeäksi tekeleeksi.
Herrasmiehiä ja huijareita muistuttaa itse asiassa rakenteellisesti paljon Karamellikenkiä, jonka juuri luin toiseen kertaan. Tällä kertaa ei juonitteluun kuitenkaan sekoitu taikuutta, vaan paljon suorempaa toimintaa. Herrasmiehiä ja huijareita kallistuu myös hieman mysteerin puolelle, eikä pelaa täysin avoimin kortein.
Tarina sijoittuu St. Oswaldin poikakouluun, jossa Quasimodoksi kutsuttu vanhoillinen jäärä, latinanopettaja Roy Straitley aloittelee jälleen uutta lukukautta. Muutoksen tuulet puhaltavat, sillä syksy tuo mukanaan joukon uusia opettajia, luokkahuoneen vaihdoksia ja lisää tietotekniikkaa. Yksi uusista opettajista on koulun entisen portinvartijan jälkeläinen, joka on saapunut kostamaan St. Oswaldille - mitä tarkalleen ottaen, se selviää hiljalleen tarinan edetessä. Tämä peluri ei kaihda keinoja, ei edes suoraviivaista murhaa, mikä käy heti alussa ilmi. Enimmäkseen hänen toimintatapansa ovat kuitenkin juonikkaita ja kieroja ja perustuvat sille idealle, että kun epäilyksen siemen kylvetään, tuomitsemaan taipuvaiset ihmiset järjestävät itse tuhotyön loppuun. Kostajan maailmankatsomuksessa on paljon samaa kuin Karamellikenkien Zozien elämänfilosofiassa. Myös Harrisin kerronnallinen ratkaisu vuorotella lukuja Straitleyn ja kostajan näkökulmista kerrottuina, on tuttu sekä Karamellikengistä että Pienestä suklaapuodista ja Persikoiden aikaan -teoksesta.
Kirjassa vallitsee niin vanhanaikainen tunnelma, että kesti kauan ennen kuin sain itseni vakuutetuksi siitä, että tarina sijoittuu nykyaikaan, ja lakkasin hätkähtämästä joka kerta kun "kännykkä" tai "sähköposti" esiintyivät tekstissä. Tarina ei etene kovin rivakkaa tahtia ja pikainen googlaus osoitti, että moni onkin pitänyt kirjaa tylsänä. Joanne Harrisin kerronnan tästä kuitenkin tunnistaa ja itse nautin kirjan hidastempoisuudesta ja jonkinlaisesta yksinkertaisuudesta, minkä vuoksi jaksoin lukea sitä jopa yövuorojen tauoilla yksitoistatuntisen työrupeaman aikana. Vanhat salaisuudet ja St. Oswaldin aaveet paljastuvat hiljalleen ja luovat rapistuvan rakennuksen ympärille sitä hohtoa, jonka portinvartijan lapsi on aina nähnyt.
Lopulta Herrasmiehiä ja huijareita osoittautuu yhden jipon tarinaksi, minkä vuoksi sen joko haluaa heti lukea uudestaan eri näkökulmasta, tai sen pariin ei viitsi sen koommin palata. Niin miellyttävä ja viihdyttävä kuin lukukokemus olikin, kallistunen jälkimmäisen ratkaisun kannalle.
Tämän teoksen myötä olen kivunnut neljäsosan kirjavuorestani. Hiljaa hyvä tulee...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti