Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu (2011)
Suom. Auri Paajanen & Susanna Tuomi-Giddings
Kirjavuosi pyörähti käyntiin tämän melko originellin omaelämäkerran myötä. "Tiikeriäiti" Amy Chua kertoo tiiviissä teoksessaan siitä, kuinka kasvatti kaksi tytärtään perinteiseen kiinalaiseen tapaan, ja kuinka se onnistui. Chua leipoi molemmista tyttäristään täyttä häkää ammattimuusikoita ja molemmilla kieltämättä taisi olla lahjojakin alalle. Esikoistytär Sophia oli mallilapsi, ei koskaan valittanut mistään, teki kaiken mitä äiti halusi ja pääsi äitinsä tavoitteeseen, soittamaan pianoa Carnegie Halliin. Kuopus Lulu sen sijaan oli pienestä asti temperamenttinen (lue: hankala) ja häntä piti retuuttaa, kurittaa ja lahjoa päivästä toiseen jatkuviin intensiivisiin viuluharjoituksiin.
Chuan mielestä koulussa opetettiin välillä sellaista höpöhöpöä, että hän saattoi aivan hyvin hakea tytöt kotiin kesken koulupäivän harjoittelemaan soittamista. (Tämä ei tarkoittanut sitä, että koulusta olisi saanut tuoda kymppiä huonompia arvosanoja!) Harjoitukset kestivät tuntikausia. Chua ahdistui muiden äitien toistuvista pyynnöistä tuoda tytöt joskus leikkitreffeille (mitä turhuutta!) ja yökylään. Muut äidit eivät millään saaneet päähänsä, ettei tytöillä ollut vapaa-aikaa koskaan. Tämän lisäksi Chua ei esimerkiksi huolinut tyttäriensä tekemiä synttärikortteja, koska niiden eteen ei oltu nähty tarpeeksi vaivaa, vaan käski lasten tehdä uudet.
Loppujen lopuksi tarina päättyi hyvin, sillä Lulu kapinoi kiinalaista kasvatustaan vastaan teini-iässä niin raivokkaasti, että äiti luovutti, antoi tyttären lopettaa ammattiin tähtäävän viulunvonguttamisen ja aloittaa ammattiin tähtäämättömän tenniksen.
Suomessa seuraavaa ei varmaankaan saisi edes sanoa, koska täällä lapset otettaisiin huostaan jos heihin sovellettaisiin kiinalaista kasvatusta. Mutta täytyy sanoa, että sillä on mielestäni hyvätkin puolensa. Synttärikorttien hylkääminen kuulostaa julmalta ja saa länsimaiset äidit haukkomaan henkeään, koska meillä on tapana arvostaa lapsen jokaista hätäistä tuherrusta kuin kalleinta aarretta. Lasten uskotaan saavan traumoja jos heiltä vaaditaan liikaa, heitä ei kehuta tarpeeksi ja arvosteta sellaisina kuin he ovat. Ja kuitenkin Chua huomauttaa, ettei monia länsimaisten mielenterveysongelmia edes tunneta Aasiassa. Sen sijaan että lapsia arvostettaisiin rousseaulaisesti puhtaina luontokappaleina, "kiinalaiset äidit" (termi joka voi tarkoittaa ketä tahansa tällaista kasvatusmenetelmää soveltavaa vanhempaa) puristavat lapsistaan irti parhaan mihin he pystyvät, ikään kuin vapauttaen koko lapsen potentiaalin käyttöön. Eivätkä kiinalaiset lapset suinkaan kasva vihaamaan vanhempiaan vaan ovat kasvatuksestaan kiitollisia (toisin kuin länsimaalaiset, joilla todellakin kaikilla vaikuttaa olevan jokin lapsuustrauma) ja huolehtivat vanhemmistaan heidän tullessa vanhoiksi (kun länsimaiset lykkäävät heidät yhteiskunnan huollettaviksi).
(Edellinen kappale sisälsi noin kymmenen julmaa yleistystä, enkä väitä että kaikki kiinalaiset olisivat keskenään samanlaisia, eivät myöskään länsimaalaiset.)
Chua toteaa kirjassaan että Lulun reputettua Juilliardin pääsykokeen hän oli neuvoton, koska kiinalainen kasvatus on heikoimmillaan kohdatessaan pettymyksen. Se ei nimittäin ollenkaan ota huomioon epäonnistumisen mahdollisuutta. Jäin tässä miettimään Chuan sisaren tarinaa. Tämä sairastui syöpään, josta alun alkaen oli täysin mahdotonta parantua, mutta urhoollisen taistelun ja melkein luovuttamisen jälkeen sisar kuin ihmeen kaupalla selvisi siitä hengissä. Kun tämä jo itse totesi, etteivät hoidot taida toimia ja parasta olisi jättää jäähyväiset perheelle, Amy sanoi tälle "höpö höpö" ja alkoi jutella omiaan. Chua itse ei sanallakaan viittaa siihen, että "taistelun" voittaminen olisi jotenkin johtunut sisaren saamasta kiinalaisesta kasvatuksesta. Kun meillä kuitenkin on tapana puhua aina siitä, miten paljon asenne vaikuttaa, ja käyttää sairauksia vastaan kamppailemisesta juuri "kamppailun" kaltaisia sanoja, ikään kuin voisimme ruumistamme jäytäville taudeille jotain vain tahdonvoiman avulla, on tällainenkin näkökulma mielestäni ihan varteenotettava.
Syväluotaavampi ja vallan huomionarvoinen postaus tästä kirjasta löytyy blogista Luen ja kirjoitan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti