Hugo (2011)
Oscar-voittaja on löytynyt! Olen aika varma siitä. The Artist on vielä näkemättä, mutta verrattuna muihin parhaan elokuvan sarjassa ehdolla oleviin leffoihin Hugo on aivan omaa luokkaansa. Enkä edes sano tätä siksi, että olisin huumaantunut ensimmäisestä kokopitkästä 3D-elämyksestäni. Suoraan sanoen en taida pitää 3D-näytäntöjä niinkään elämyksinä. Kolmiulotteista efektiä joutuu hakemalla hakemaan aina kun muistaa ja silloin kun ei muista, epämukavat lasit ärsyttävät. Tuolissa ei voi ottaa mukavaa röhnötysasentoa ja katsoa leffaa sivuttain, koska lasien reunat muuttavat kuvan kaksinkertaiseksi. Naamataulu täytyy jatkuvasti pitää suunnilleen suorassa kulmassa valkokangasta kohti. Kaksituntisen urakan jälkeen silmäni olivat väsyneet ja pääni pyörällä. Mutta maisemat ovat kieltämättä hienoja ja Hugossa on panostettu 3D:n esittelyyn kuvaamalla häkellyttäviä pätkiä korkeilla paikoilla ja kovassa vauhdissa.
Hugo Cabret on orpo, joka asuu Pariisin rautatieasemalla. Hänen kelloseppäsetänsä on kadonnut jonnekin viinapulloineen, mutta opettanut sitä ennen Hugon pitämään aseman kellot ajassa. Hugo tekee tätä työtä salaa ja toivoo ettei kukaan huomaa sedän kadonneen. Ruokansa hän varastaa asemalta ja vapaahetkinään pakoilee aseman vartijaa, jonka rakkain harrastus on järjestää Hugon kaltaisia pikkupoikia orpokotiin. Takaumien kautta selviää, ettei Hugon elämä suinkaan ole aina ollut näin kurjaa. Muistona menneistä ajoista Hugolla on vain rikkinäinen kirjoittava nukke, jonka korjaamisesta on tullut hänen surkean elämänsä päätehtävä. Korjaamiseen tarvitaan kuitenkin erinäisiä osia, joita Hugo varastelee lelukojusta. Eräänä päivänä äreä lelukauppias saa hänet kiinni itse teosta, ja siitä alkaa varsinainen tarina.
En halua kertoa juonesta enempää, koska en itse tiennyt siitä juuri mitään mennessäni katsomaan leffaa. Koin todellisia jännityksen ja kiinnostuksen hetkiä, enkä edes leffan seuraamiselta ehtinyt pohtia, päättyykö se konventioiden mukaisesti, ja millainen konventioiden mukainen päätös kyseisessä tapauksessa olisi. Leffassa on tietynlaista Disney-tunnelmaa, joka tekee siitä jopa liian imelän, enkä hiemankaan kyynisemmässä mielentilassa olisi pitänyt siitä näin paljon. Aika ajoin sydän puristuu kokoon samalla tavoin kuin Bambin äidin kuollessa, mutta murheen alhosta noustaan niin vastaansanomattomalla innokkuudella, että tunne on kuin olisi säästänyt parhaan karkin viimeiseksi.
Hugo on niin loistava kokonaisuus siksi, että se on perinteinen traagis-onnellinen lastenelokuva, joka perustuu osittain tositapahtumiin, jotka saavat aikuisenkin kiinnostumaan. Ja ennen kaikkea Hugo on oodi tarinoille ja etenkin elokuville. Kirjoja intohimoisesti rakastava Isabelle ja elokuviin tunteita liittävä Hugo kohtaavat, yhdistävät maailmansa ja luovat yhdessä jotain maagista. Taianomaisuus välittyy myös kuvauksesta. Elokuvan lämpimät sävyt ja upeat maisemat ovat ehkä siloteltuja ja vahvistavat fiktion tuntua, mutta se niissä juuri vetoaakin. Leffaa katsoessa tulee vahvasti sellainen fiilis kuin katselisi ikkunasta toiseen todellisuuteen.
Sinänsä on mielenkiintoista, että vaikka Hugo kahmaisi kaikkiaan 11 Oscar-ehdokkuutta, yhdellekään elokuvan näyttelijälle ei ehdokkuutta herunut. Harmi, sillä erityisesti lapsinäyttelijät ovat mielestäni mainioita.
Monet tarinan elementit toivat muuten mieleeni viime kuussa lukemani Mathias Malzieun kirjan Sydämen mekaniikka. Ehkäpä Malzieu on lukenut Selznickin Hugo Cabretin? Itse en rakastunut Malzieun teokseen, vain sen kanteen, mutta esimerkiksi Katja/Lumiomena vaikutti haltioituneen siitä. (Jatkaakseni tätä assosiaatioketjua vielä vähän, mainittakoon, että Sydämen mekaniikkaa lukiessani se toi mieleeni vahvasti Francesca Lia Blockin miniromaanin Rakkaus on vaarallinen enkeli. Mutta se menee jo aika kauas Hugo-mielleyhtymistä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti