H. G. Wells: Maailmojen sota (1898)
Voi pojat, olenpa iloinen että viimein pääsin tämän kirjan loppuun. Olen viime aikoina poikkeuksellisen paljon jumittunut kirjoihin, eikä Maailmojen sota ainakaan parantanut asiaa. Kiinnostukseni ei millään riittänyt siihen, että olisin alkanut lukea sitä kotona iltaisin (saati aamuisin), vaan luin kirjan melkein kokonaan bussimatkoilla noin viiden sivun pätkissä. Joka bussimatkalla tuntui kirjassa tapahtuvan täsmälleen samat asiat: jossain tapellaan, jonnekin hyökätään, jostain sännätään jonnekin, joku uusi tyyppi tavataan tai hylätään ja niin edelleen. Onneksi kirja on lyhyt.
Teos on jaettu kahteen osaan: Marsilaisten tuloon ja Maahan marsilaisten vallassa. Ensimmäinen osa ihan ensimmäisiä sivuja lukuun ottamatta on uskomattoman tylsä, mutta toinen osa on mielenkiintoisempi ja sen luin melkeinpä kerralla.
Ihan ensiksi havainnoin kirjasta sen, että vuoden 2005 Tom Cruise -leffalla ei ole kirjan kanssa enää juurikaan tekemistä. Teos on raadollinen kuvaus ihmisluonnosta, ihmisen ahneudesta, eloonjäämisvietistä ja eläimellisyydestä. Tarinan nimetön kertoja-päähenkilö huomaa vasta marsilaisten hyökättyä, kuinka ihmiset kohtelevat ja alistavat eläimiä, ja ihmisistä itsestään tulee marsilaisten päättömän tuhoamisvimman pyörteissä pelokkaita kaniineja, jotka eivät voi ymmärtää sortajiensa motiiveja. (Huom. Wells oli periaatteessa pasifismin kannattaja.)
Toiseksi olin ilahtunut siitä, että jo kirjan ensimmäisillä sivuilla marsilaisten hyökkäykselle tarjotaan motiivi. (Spielberg taisi unohtaa sen leffasta, sillä en ainakaan sitä muistanut.) Mars on hiljalleen käymässä asuinkelvottomaksi jäähtymisensä vuoksi ja niin ollen älykkäät telepatian avulla viestivät ja ilman seksiä lisääntyvät marsilaiset tarvitsevat uuden planeetan jolle asettua asumaan. Marsilaisten tuho, joka leffassa vaikutti niin naurettavalta, on kirjassa myös esitetty aivan uskottavasti.
Kolmanneksi, voisi kuvitella, että näin vanhan kirjan kieli olisi etäännyttävää ja hankalaa, mutta mielestäni näin ei ole. Suomennos on tosin julkaistu vasta vuonna 1979, joten ehkä sekin osaltaan vaikuttaa kielen sujuvuuteen. Kieli ei siis hankaloittanut lukemista, vaan vähäiset pakokauhun seasta erottuvat selkeät juonenkulkuun vaikuttavat tapahtumat.
Lyhykäisyydessään kirjan juoni on siis tämä. Marsilaiset sinkoutuvat "lieriöissä" ympäri Lontoota ja alkavat polttosäteiden avulla riehua jättäen jälkeensä useita ruumiita. Alkaa hillitön pakeneminen ja pula ruuasta ja juomasta on niin kova, että Ilmestyskirjan oppeja mukaillen veljet kääntyvät veljiään vastaan. Päähenkilö jättää vaimonsa turvalliseen paikkaan serkkunsa vartioitavaksi ja lähtee uteliaana seikkailemaan. Matkalla hän kohtaa erilaisia persoonia, kiintoisia teorioita ja mielenhallinnan pettämistä. Taitaapa siinä tulla vähän viiniäkin juotua.
Minäkin valitsin tämän scifi-haasteen vanhaksi klassikoksi... ja se sattui olemaan myös kirjastossa hyllyssä. Olin aikaisemmin lukenut Wellsiltä Aikakoneen, joten osasin varautua hänen vähäeleiseen kirjoitustyyliinsä, joka jättää kertojan identifioimatta. Wellsin suomenoksien kieli toimii vielä, mutta edellinen Taru sormusten herrasta-käännös oli minusta jäänyt kielellisesti jälkeen nykyajasta ja tuotti minulle suuria vaikeuksia ymmärtää tekstiä.
VastaaPoistaSormusten herraa yritin lukea joskus teininä mutta en päässyt kovin pitkälle kun se oli mielestäni niin kuolettavan tylsä. Voipi sillä olla jotain tekemistä kielenkin kanssa.
Poista