Huone

Emma Donoghue: Huone (2012)
Suom. Sari Karhulahti

Törmäsin tähän kirjaan netissä viime vuonna luettuani Natascha Kampuschin elämäkerran, eikä minun onneksi tarvinnut odottaa kauan sen suomentamista. Moni kirjabloggari luki kirjan jo viime vuonna englanniksi, mutta koska englanninkielinen painos ei koskaan ollut kirjastossa paikalla, odotin suomennosta. Moni kirjabloggari vaikutti myös olevan huolissaan siitä, miten kertojan käyttämä originelli kieli kääntyisi suomeksi menettämättä ainutlaatuisuuttaan. Luettuani käännöksen voin todeta, että juuri tämän kielen väärinkäyttämisen vuoksi en varmaan olisi ymmärtänyt alkukielisestä teoksesta mitään.

Kirjan kertoja on viisivuotias Jack, joka on asunut koko ikänsä 11 neliömetrin laajuisessa Huoneessa äitinsä kanssa. Jack ei tiedä, että on olemassa kokonainen maailma, vaan uskoo, että Huoneen ulkopuolella on korkeintaan ulkoavaruutta. Elämä Huoneessa rytmittyy liikuntahetkien, televisiohetkien ja ruokailuhetkien mukaan. Iltaisin kun kello on yhdeksän, Jackin pitää mennä vaatekomeroon nukkumaan, sillä joinain iltoina mies, jota hän kutsuu Vanhaksi Kehnoksi, tulee vierailulle. Jostain syystä Äiti ei halua, että Vanha Kehno katsoo Jackia. Vaatekomerossa ollessaan Jack ei joskus saa unta, ja silloin hän laskee hampaitaan tai narahduksia, jotka Vanha Kehno saa Sängyssä aikaan.

Tarina alkaa Jackin syntymäpäivästä, ja pian sen jälkeen Äiti alkaa haluta yhä kiihkeämmin Huoneesta pois. Jack ei ymmärrä miksi, sillä oikeastaan heillä on siellä ihan kivaa. Äiti vaikuttaa keksivän mitä mielikuvituksellisempia viihdytyksen muotoja ja rajoittaa television katsomista kuin normaali äiti, jottei Jack muuttuisi zombieksi. Äiti alkaa pikkuhiljaa kertoa Jackille ulkomaailmasta, mutta Jack luulee Äidin valehtelevan. Äiti selittää, että Television ihmiset ovat todellisia ja asuvat kaikki jossain Ulkopuolella. Piirretyt hahmot, joista Jack eniten pitää, eivät kuitenkaan ole todellisia. Suuri osa Televisiossa tapahtuvista asioista ei myöskään ole totta, mutta tavallaan kuitenkin ovat. Jack on hyvin hämmentynyt moisista selityksistä. Kun Jack näkee Televisiossa saman särkylääkepurkin kuin heillä on Huoneessa, hän luonnollisesti päättelee, että Vanha Kehno on hakenut purkin Televisiosta. Sanalla sanoen Donoghuen mielikuvaleikki vankina kasvaneen lapsen tajunnasta on nerokasta.

Äiti puskee pakosuunnitelmansa väkisin läpi, vaikka Jack ei ymmärrä, mikä Ulkopuolella voisi olla paremmin kuin Huoneessa. Jackista tulee pakosuunnitelman avain, mikä on hirveän vaarallista ja kertoo paljon Äidin epätoivoisesta kaipuusta ihmisten pariin. Suunnitelmassa on niin monta aukkoa, etten hetkeäkään uskonut sen toimivan, mutta se toimii kuin toimiikin. Tällaista en oikeastaan odottanut kirjalta, mutta mielestäni teos muuttuu vielä mielenkiintoisemmaksi kun Jack ja Äiti todella pääsevät Ulkopuolelle. Jackille kaikki on ihmeellistä ja samalla pelottavaa. Jackista on hauskaa, että hänellä on Mummi, Pappa ja Mappa (mummin uusi mies), mutta Ulkopuolella hän törmäilee jatkuvasti huonekaluihin, eikä ymmärrä Maailman lukemattomia sääntöjä (kuten että toisten sukuelimiin ei saa koskea, ja omiinkin vain silloin kun on yksin). Tai miksi Pappa pitää Jackia vastenmielisenä, eikä halua olla tämän kanssa tekemisissä. Kivaa on se, kun ihmiset lähettävät Jackille leluja postissa, mutta toiset lähettävät jopa kakkaa, mikä on vähän kummallista. Äiti on varmempi ja onnellisempi päästyään vapauteen, mutta hänkin huomaa, että niin paljon kuin vankina ollessaan kaipasikin ihmisten seuraa, nyt hän ei jaksa olla heidän kanssaan.

Kirjan todella kiinnostavimmat hahmot ovat tietysti Äiti ja Vanha Kehno. Koska koko tarina välittyy Jackin fokalisaation kautta, lukija ei kuitenkaan saa heistä paljon tietoa. Äidistä opitaan kautta rantain yhtä ja toista, koska Jack viettää kaiken aikansa tämän kanssa, mutta Vanha Kehno jää täysin mysteeriksi, koska Jack on melkein aina vaatekomerossa hänen vieraillessaan. Donoghue luottaa siihen, että aikuinen lukija ymmärtää rivien välistä aikuisten motiiveja, vaikka ne Jackille ovatkin hämärän peitossa. Ja toki lukija ymmärtääkin, mutta mielenkiintoisempi kerronnallinen ratkaisu olisi voinut olla vaikka Äidin ja Jackin fokalisaation vaihtelu.

Huonetta on hehkutettu blogeissa niin paljon, että tiesin mitä odottaa. Siksi se ei myöskään ylittänyt odotuksiani. Kirja kaappasi mukaansa intensiivisesti, sen kieli on originellia, lapsen tajunnankuvaus kiinnostavaa ja vapautumisen jälkeisen ajan tapahtumat ovat jopa viihdyttävää luettavaa. Aihe on kiistämättä uniikki ja Kampuschin omaelämäkerran luettuani tapahtumat vaikuttavat vastaavan hyvin todellisuutta. Valitettavasti.