Maailman vahvin nainen

211. kulttuuriteko 14.10.2011
Natascha Kampusch: 3096 päivää (2011)
Suom. Anja Meripirtti

Piti miettiä pitkään mitä tästä kirjoittaisin, koska kuten arvata saattaa, kyseessä on elämäkerta, joka ei voi olla herättämättä paljon tunteita. Tein tästä kirjasta oikein varauksen kirjastoon ja kun esittelin sitä ystävilleni, sain hämmästyksekseni huomata, miten harva heistä edes muisti tapauksen. (Osa jopa väitti välttyneensä koskaan kuulemasta siitä!) Omaan mieleeni on syöpynyt kuva huivipäisestä vasta vapautuneesta Nataschasta antamassa ensimmäistä haastatteluaan.

En tiedä miksi tämä juttu on jäänyt mieleeni niin vahvasti. En muista, että olisin sen myötä alkanut jotenkin pelätä enemmän. Luulen, että se vain yksinkertaisesti oli niin uskomaton juttu, ja ensimmäinen lajissaan. Pian Nataschan vapautumisen jälkeenhän näitä juttuja alkoi putkahdella esiin lisää ja karmein niistä on varmaankin Josef Fritzlin ("insesti-isän") tapaus, jossa Fritzl piti tytärtään 24 vuotta vankina kellarissa, samassa talossa jossa asui vaimonsa kanssa, ja teki tyttärensä kanssa seitsemän lasta, joista kolmea piti myös kellarissa vankina ja neljää kasvatti talossaan väittäen vaimolleen tyttärensä hylänneen lapset heidän ovelleen. Fritzlin jutun rinnalla Natascha Kampuschin tapaus vaikuttaa suorastaan inhimilliseltä. Verratkaapa vaikka Josef Fritzlin kuvaa Wolfgang Priklopilin kuvaan ja sanokaa, eikö pahuus suorastaan paista edellämainitun naamasta?

Fritzl

Priklopil

No niin. Oltuaan muutaman vuoden vapaalla jalalla Natascha Kampusch viimein kirjoitti kirjan, jota koko maailma oli odottanut. Kirjassaan hän kertoo lyhyesti lapsuudestaan, joka jäikin varsin lyhyeksi, ja enimmäkseen ajastaan vankeudessa. Natascha kaapattiin ihan tavallisena aamuna matkalla kouluun. Edellisenä iltana hän oli riidellyt äitinsä kanssa ja lähtenyt kouluun sanaakaan sanomatta. Tilanne oli poikkeuksellinen, sillä äiti oli aina opettanut, ettei vihaisena saa lähteä, koska ikinä ei tiedä, milloin näkee toisen viimeisen kerran. "Mitä muka voisi tapahtua?", Natascha miettii viimeisinä hetkinään vapaudessa. Niinpä niin. Alusta asti hyvin kerronnallinen juttu. Koulumatkalla Natascha itkeskelee ja miettii hyppäämistä auton alle - silloin äiti ja isä itkisivät ja ihan varmasti tajuaisivat kaikki virheensä. Matka katkeaa, kun hänet aivan yhtäkkiä heilautetaan nopealla liikkeellä pakettiautoon. Lapsuus on ohi.

Priklopil pitää Nataschaa ensin puoli vuotta maan alla pimeässä tyrmässä. Aluksi hän väittää toistuvasti, että hänen "toimeksiantajansa" tulevat vielä hakemaan tyttöä, joka pelkää kuollakseen, koska on seurannut isojen pedofiilirenkaiden paljastumista uutisista koko vuoden ajan. Keksimällä tällaisen jutun Priklopil maalaa itsestään hyväntekijän, joka toimeksiantajien jättäessä tulematta suostuu huolehtimaan tytöstä hyvää hyvyyttään.

Pikkuhiljaa Nataschan vankeus alkaa käydä siedettävämmäksi. Hän saa kirjoja ja videokasetteja, kasettisoittimen ja musiikkia, ja lopulta hän saa alkaa viettää yhä enemmän aikaa yläkerrassa, maan pinnalla. Pitkän ajan kuluttua hän saa jopa käydä hengittämässä ulkoilmaa yöllä, ja ihan viimeisinä vuosinaan hän tekee kirkkaassa päivänpaisteessa puutarhatöitä ja Priklopil vain selittää naapureille hänen olevan apulainen. Lopulta he käyvät yhdessä ostoskeskuksissa ja vieläpä hiihtoretkellä. Priklopil onnistuu rakentamaan Nataschalle niin voimakkaan psyykkisen vankilan, että tämä menettää monta pakomahdollisuutta ennen kuin lopulta onnistuu pakenemaan. Priklopil nälkiinnyttää ja pieksee tyttöä ja kahlitsee hänet välillä itseensä yöksi nippusiteellä. Kun Natascha lopulta onnistuu pakenemaan, kyseessä on toinen hetki kahdeksanvuotisen vankeuden aikana kun Priklopil kääntää hänelle hetkeksi selkänsä.

Koko juttu on ihan karmea ja niin käsittämättömän suuri vääryys, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Mutta kuitenkin Nataschalla ja sieppaajalla on välillä hyviäkin hetkiä. Kirjassa kuvataan hyvin sieppaajan kaksia kasvoja, pelottavaa arvaamattomuutta, vainoharhaisuutta, sadismia, ja kuitenkin sitä, että hän haluaa vain viettää normaalia elämää naisen kanssa, mutta ainoa mahdollisuus hänen sairaalle mielelleen sitä toteuttaa oli kaapata ja alistaa pieni tyttö orjakseen. Lopulta sieppaajaa käy melkein sääliksi. Hiihtoretki on hänelle suuri askel, suurta teatteria, jossa hänen on tarkoitus esittää itselleen kohtaus, jonka aikana hän "kumppaninsa" kanssa laskettelee iloisesti kumppanin ihaillessa hänen taitojaan. Suunnitellessaan hiihtohousujen ostamista Nataschalle sieppaaja "oli hetken onnellisen näköinen".

Kampusch ei kuvaa kirjassaan sitä seksuaalista hyväksikäyttöä, jonka kohteeksi hänen oletetaan joutuneen. Hän toteaa, että se on ainoa asia, joka hänellä on yksityisyydestään jäljellä vapautumisen jälkeen. Hän kertoo kuitenkin, että vaikka lievä seksuaalisuus oli jatkuvasti läsnä, media löi "seksuaalihirviö"-termillään kirveensä kiveen.

Pitkän aikaa minua ärsytti kirjassa sen ylianalyyttisyys, se, kuinka kymmenvuotiaan tytön ajatuksia, tekoja ja motiiveja kuvataan niin syvällisellä psykologisella ymmärtämyksellä, ettei se voi olla peräisin kuin laajasta jälkikäteen saadusta terapia-aivopesusta tai kirjan kirjoittamisessa avustaneilta henkilöiltä. Syntyy kuva jonkinlaisesta superihmisestä, joka jatkuvasti ymmärtää omia ja sieppaajansa tunteita, vaikka kyseessä on vasta lapsi. Kun Natascha kirjan aikana kasvaa 18-vuotiaaksi, tämä lakkaa jonkin verran häiritsemästä. Selvästi kirja on kuitenkin kirjoitettu jälkikäteisymmärryksen vallassa, eikä Kampusch edes pyri pysyttelemään silloisten tunteidensa tasolla.

Joka tapauksessa Nataschan selviytymistaktiikoita ei voi kuin ihailla. Hän kaivaa sielunsa syövereistä kaiken mahdollisen avun, joka auttaa häntä selviämään päivästä toiseen, elämässään vain yksi toinen ihminen. Sitä on vaikea käsittää, mutta Nataschan on pakko opetella antamaan anteeksi ainoalle ihmiselle elämässään, ja oppia pyytämään häneltä kaikki tarvitsemansa. Koska lapsi tarvitsee välillä fyysistä kosketusta, Natascha joutuu jopa pyytämään sieppaajaltaan, että tämä halaisi häntä. Kohtaus on koskettava, koska kumpikaan ei oikein enää tiedä, kuinka se tehdään, ja yhdessä he joutuvat etsimään oikean tavan halata.

Jo vankeutensa alkuvuosina Natascha antaa itselleen lupauksen, että vapauttaa itsensä 18-vuotiaana. Iltaisin sängyssä maatessaan hän "jakautuu kahdeksi", kuvittelee läsnäolevaksi 18-vuotiaan minän, joka rohkaisee ja lohduttaa häntä tulevaisuudesta käsin. Ulkopuolisen keskustelukumppanin puutteessa hän kirjoittaa itselleen viestejä: "älä luovuta". Kun sieppaaja antaa hänen sisustaa tyrmänsä uudelleen, Natascha valitsee samanlaisen tapetin kuin hänellä oli kotona huoneessaan. Hän nukahtaa iltaisin koskettaen tapettia ja ajattelee, että kaikki on vain pahaa unta ja aamulla hän herää kotonaan koskettaen samaa tapettia. Kun hän sitten oikeasti vapautuu, hän menee lapsuudenkodissaan makaamaan vanhaan sänkyynsä, koskettaa tapettia ja sanoo: "Katso nyt. Se onnistui".

Tämä kirja on ihan mieletön, joskaan ei mieltäylentävä, tarina selviytymisestä, ja opetus siitä, ettei koskaan pidä antaa periksi, eikä lopettaa kadonneen läheisen etsimistä.