Löysin eilen kirjaston hylkäyshyllystä kirjan, joka perustuu suosittuun blogiin. Aloin lukea sitä heti kotimatkalla ja jäin tiukasti koukkuun. Se on niin hauska, ja mikä parasta, siinä on vahva eteenpäin menon tuntu. Blogin kirjoittajalla on päämäärä, jota kohti hän rämpii, ottaa takapakkia ja aloittaa taas, kunnes päämäärä alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa mahdolliselta saavuttaa.
Tämän blogin pitäminen alkoi siitä, kun ystäväni kanssa katsoimme uudenvuodenjuhlien jälkeisessä krapulassa elokuvan Julie & Julia (katso ensimmäinen merkintäni). Leffa perustuu kirjaan, joka perustuu blogiin, joka taas perustuu erääseen keittokirjaan. Elokuva herätti bloggauskuumeen ja pohdin noin puolen tunnin ajan, millaisen päämäärätietoisen blogin voisin itse luoda, niin että päämäärään olisi myös mahdollista päästä. Oikeastaan tämä blogi syntyi siis hetken mielijohteesta, eikä minulla ollut aavistustakaan, tulisiko kolmestasadastakuudestakymmenestä kulttuuriteosta ikinä valmista.
Voisi sanoa, että innostuin tästä projektista. Välillä on ollut vaikeaa, eikä aika tunnu millään koskaan riittävän sekä kulttuuritekoihin että niistä kirjoittamiseen. Kesällä jäin niin paljon jälkeen, että luovuin jo kokonaan ajatuksesta saada 365 täyteen vuodessa. Mutta tämän kirjan lukeminen innosti minua jälleen ja nyt tahdon taistella tieni voittoon. Voitto on pieni ja maailmalle merkityksetön, mutta tiedän, että tulen olemaan itseeni pettynyt jos tavoite jää näin pienestä kiinni. Vielä on nimittäin aikaa kiriä jos tahdon.
Tällä hetkellä kasassa on 220 kulttuuritekoa (yhdeksän kirjoittamatta, ei hyvä). Vuodessa on päiviä jäljellä 67 ja kulttuuritekoja puuttuu 145. Haastavaa! Mahdollista! Olen päätellyt, että yli kahden kulttuuriteon tekeminen päivässä onnistuu kirjaston sarjakuvaosaston avulla. Lisäksi täytyy ehkä tinkiä hieman tekstin määrästä ja siihen vuodattamastani sydänverestä. Tähänastisen kokemukseni perusteella yhden blogitekstin kirjoittamiseen näet kuluu vähintään tunti, mikä tarkoittaisi sitä, että nyt minulla olisi yhdeksän tunnin työpäivä edessä. Ei hyvä! Yritän siis rajoittaa pakollista ilmaisutarvettani jatkossa ja kertoa kirjoista, leffoista, sarjiksista ja muista elämyksistä vain olennaisen. Nyt on aika alkaa todella ponnistella päämäärän eteen.
Älkää pelätkö, en aio keskittyä koko loppuvuotta pelkkiin sarjakuviin, sillä kirjojen lukeminen on minulla veressä ja leffojen katselustakin on tullut tämän vuoden aikana arkinen tapa. Lisäksi olen viimein ryhdistäytynyt teatterin suhteen ja hankkinut Tampereen Teatterin hevijuuseri-kortin, ja yritän ehtiä teatteriin niin paljon kuin aikataulu sallii. Mutta huomisesta alkaen yritän saada kasaan kaksi kulttuuritekoa päivässä, ja jos se ei muuten onnistu, luen sarjakuvia.
Yleensä minulla on tapana saada paljon hienoja ideoita, innostua niistä hetkeksi ja jättää lopulta projekti kesken ilman että kukaan saa koskaan nähdä visioni toteutusta. Olenkin siis oikeastaan aika ylpeä siitä, että olen edennyt tässä blogissa ja tavoitteessa näinkin pitkälle. Vuosi on tuntunut hujahtavan ohi todella vauhdikkaasti kun koko ajan on pitänyt stressata joko puuttuvista kulttuuriteoista tai kirjoittamatta jääneistä kasautuvista rästeistä. Mutta vuodesta on jäänyt paljon kaikenlaista käteen. Olen tänä vuonna ollut ensimmäistä kertaa Sodankylän Midnight Sun Film Festivalilla, Tampere Film Festivalilla, Vihtorin kirjaston kirjamessuilla, Tampere Kuplii -sarjisfestareilla ja Ruisrockissa. Olen käynyt teatterissa liian vähän, mutta silti enemmän kuin viimeisten viiden vuoden aikana yhteensä. Olen ollut VinoKinossa ensimmäisen kerran viiteen vuoteen ja lukenut sarjakuvia enemmän kuin koko elämäni aikana. Enkä edes uskalla laskea, miten monta kertaa olen käynyt elokuvateatterissa. Tunnollisesti olen jättänyt koko vuoden ajan melkein jokaisen keskiviikon vapaaksi töistä, jotta olen halutessani voinut mennä plussasetelillä leffaan. Ja mikä parasta, olen jaksanut raportoida kaikesta tästä kymmenen kuukauden ajan!
Ensi vuonna en halua näin tiukkoja päämääriä. Ensi vuonna haluan kirjoittaa vapaammin kulttuurista, kirjoista ja kaikesta mikä mieleen juolahtaa. Kun 365 on täynnä, voin olla tyytyväinen itseeni ja vapautua. Mitä tästä blogista sitten tulee, se nähdään parin kuukauden päästä. (Oikeasti, voitteko uskoa, että kohta on taas joulu ja uusivuosi???)
Päivätyö kutsuu, mutta palaan kirjoittamaan rästit mahdollisimman pian. Kärsivällisyyttä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti