Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (2011)
Suom. Outi Menna
En ole koskaan ollut Erlend Loeen niin hulluna kuin monet muut. Supernaiivi oli mielestäni vain ihan okei ja Tosiasioita Suomesta tuskallisen tylsä, kun taas Naisen talloma, jonka kaikki yleensä sivuuttavat Loesta puhuttaessa, oli hulvattoman hauska ja piilosyvällinen. Ehkä olen vain fiksoitunut kirjallisiin parisuhteisiin.
Tämä kirja oli poikkeuksellinen aidosti lyhyt lyhyt kirja, joka tuli luettua parissa tunnissa yhden päivän aikana. Sellaisilla asioilla kuin lyhyet luvut on oikeasti paljon merkitystä lukemisen kannalta. Kuulostaa tyhmältä, eikä himolukija varmaan saisi sellaista edes sanoa, koska hänen kuuluu rakastaa lukemista ja ahmia kirjoja riippumatta siitä, miten ne on jaoteltu osiin. Olen kuitenkin puhunut tästä toistuvasti yhden lukupiirin jäsenen kanssa, ja olemme tulleet siihen päätelmään, että paras ratkaisu kirjailijan kannalta on kirjoittaa mahdollisimman lyhyitä lukuja. Riippumatta siitä, onko kirjassa sata vai tuhat sivua, se tulee luettua nopeasti, jos luvut ovat niin lyhyitä, että aina voi lukea "vielä yhden" ennen valon sammuttamista. Tällaiset kirjat antavat sellaisen vauhtisysäyksen, joka auttaa lukemaan seuraavankin kirjan nopeasti.
Mielestäni Erlend Loe ei ole mikään maailman syvällisin kirjailija, vaan yksinkertaisesti hauska ja hyvä sanojen kanssa. Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa on viihdyttävä ja hupaisa, enkä tuntenut omantunnonpistoksia porskuttaessani sen läpi vauhdilla.
Norjalainen perhe lähtee saksalaisen pariskunnan loma-asuntoon viettämään laatuaikaa keskenään. Perheen dramaturgi-isä on kirjan kiinnostavin hahmo ja tavallaan tarinan fokalisoija. Isä aikoo kirjoittaa näytelmän, joka mullistaa koko teatterimaailman, ja ehkä muunkin maailman. Edistääkseen näytelmän syntymistä hänen täytyy useasti päivän aikana vetäytyä ajattelemaan teatteria. Kaikkea hienoa, kaunista, jännää tai muuten arvokasta hän kuvaa sanoen: "Se on teatteria!". Vaimo on ehkä vähän turhautunut kun teatteria ei kaikesta ajattelusta huolimatta vaikuta syntyvän, ja järjestää itselleen draamaa erillään miehestään.
Kun mies ajattelee "teatteria", hän tosiasiassa ajattelee yhä useammin tv-kokki Nigella Lawsonia. Se alkaa ihan kiltisti kokkaamalla Nigellan reseptien mukaan, jatkuu vähemmän kiltisti kehittelemällä seksifantasioita Nigellasta, mutta päättyy aivan hullusti kun mies tajuaa, että hänen täytyy pelastaa Nigella tämän onnettomasta avioliitosta, jossa häntä pidetään lähes vankina. Loppupuolella kirja muuttuu ihan ihmeelliseksi koheltamiseksi ja siitä katoaa kaikki kepeä hauskuus.
Pidin kirjassa eniten avioparin dialogeista (joita siinä eniten onkin), jotka vaikuttavat ihan absurdeilta. Mutta minkä pariskunnan välinen kahdenkeskinen dialogi ei vaikuttaisi absurdilta jos joku tulisi sitä salaa kuuntelemaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti