Ferdinand von Schirach: Rikoksia (2011)
Suom. Raija Nylander
Nyt alkaa hiljalleen tuntua siltä, että kenties olen alkanut selviytyä novellikokoelmista hieman paremmin kuin ennen. Tämä on jo ainakin kolmas, jonka saatoin loppuun tänä vuonna! Yleensä todellakin pääsen korkeintaan puoliväliin saakka ja sitten jokin romaani vie mennessään. Novellikokoelmat on liian helppo lopettaa kesken, mutta jostain syystä niiden pariin ei ole yhtä helppo palata.
Olin tosin aluksi hieman epävarma, millaisesta kirjallisuuden lajista nyt pitäisi puhua - onko kyseessä ylipäänsä novellikokoelma? Kirjan takakansi kertoo periaatteessa jo sen, mikä esipuheesta tarkemmin ilmenee: "Totuus. Ei mitään muuta kuin totuus."
Ferdinand von Schirach on nimittäin berliiniläinen puolustusasianajaja, joka kertoo nyt tapauksia uransa varrelta. Kuulun lukijaryhmään, joka mieluiten tiedostaa täsmälleen, mikä luetussa on faktaa ja mikä fiktiota. "Ei mitään muuta kuin totuus" on harhaanjohtava ajatus, sillä tarinoita on fiktionaalistettu roimalla otteella. Minäkertoja, joka toisissa tarinoissa on vahvasti läsnä myös henkilöhahmona, toisissa taas etäisempi, heittäytyy toisten henkilöiden tajuntoihin sellaisella intensiteetillä, joka ei ole mahdollista vain faktoissa pitäytyen. Niinpä lättäsin ensimmäisen kertomuksen jälkeen kirjaan mielessäni leiman: "perustuu tositapahtumiin" ja aloin lukea kirjaa siltä kannalta.
Kirja vei minut täysin mennessään ja luettuani sitä kaksi päivää saavuin loppuun - eikä kohdalleni ikinä ennen ole sattunut novellikokoelmaa, josta olisi jäänyt vastaava fiilis: "Häh, nyt jo? Voi räkä." (No okei, ehkä Dan Rhodesin Antropologiaa jätti samanlaisen tunteen.)
En osaa täsmälleen sanoa, mikä kirjassa koukutti ja vetosi niin järjettömästi. Alkuun latelevassa kerrontatyylissä oli ehkä jotain vastaansanomatonta. Kirja tykittää "faktoja" pöytään tasaisesti kuin ompelukone: näin tapahtui, sitten näin, sitten näin ja tähän se johti, sillä selvä. Sitten tyyliin ehkä tottuu niin että sen alta alkaa paljastua enemmän vivahteita - tai ehkä tarinat vain muuttuvat pitemmälle edettäessä värikkäämmiksi. Ainakin lukiessa syntyi vahva tunne siitä, että kertomusten järjestys on tarkkaan harkittu. Jo ensimmäinen saa kiinnostumaan, muttei aivan vielä imaise. Sitä seuraavat ovat kuitenkin jokainen edeltäjäänsä kierompia, oudompia tai häiriintyneempiä, kunnes päästään viimeiseen tapaukseen, joka kylvää lukijan mieleen kauniin pienen toivon siemenen.
Vaikka kirja käsittelee pelkkiä rikoksia, joista vielä suuri osa henkirikoksia, se ei jätä jälkeensä pahaa oloa tai ahdistusta ihmiskunnan rappiosta. Pikemminkin kirja kysyy, keitä me olemme tuomitsemaan muita. Esipuheessa todettu, Schirachin tuomarisedän "motto" kuvaa koko kirjan sanomaa hyvin: "Useimmat asiat ovat monimutkaisia, ja syyllisyys on visainen kysymys." Näitä kertomuksia lukiessa syyllistä käy monesti sääliksi.
Kirja on todella mukaansatempaava, mukavan lyhyt ja kiinnostava välipala, jota voi vaikka (yrittää) lukea kertomuksen silloin tällöin muiden kirjojen lomassa. Jos minulla olisi "365 kulttuuritekoa suosittelee" -leimasin, olisin nyt kirjakaupassa läiskimässä leimojani Rikoksiin. Ehkä saan sellaisen joululahjaksi?
Sitä odotellessa, alla näette yhdeksän pisteen vihjeen visaiseen pähkinään koskien blogin tämänhetkistä päämajakaupunkia. Pahoittelen muuten kuvien laatua: en nykyään näe arkisin enää aurinkoa, eikä älypinkkipuhelinkamerani ole parhaimmillaan hämärissä olosuhteissa.
*...heittäköön ensimmäisen kiven.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti