Enemmän kuin rakkaustarina

219/365
Helen Fielding: Bridget Jones: Mad about the Boy (2013)
Suom. Annika Eräpuro

Bridget Jones on taas täällä! Odotettu ja pelätty kirja, jolle ei kerta kaikkiaan onnistuttu keksimään suomenkielistä nimeä, ilmestyi kaikeksi onneksi käännöksenäkin melko nopeasti. Ehdin jo ounastella, että käännös olisi hutaisten tehty, kuten monen hittikirjan tapauksessa, jotka on ollut pakko suomentaa nopeasti, jotta ne myös pysyisivät hittikirjoina julkaisuun asti. Olin kuitenkin väärässä, sillä Bridgetin laajaa fanikuntaa on kunnioitettu huolellisella käännöstyöllä. Siis paitsi että nimi on unohdettu suomentaa.

Myös itse kirja on taatusti tuttua Bridgetiä. Oikeastaan jopa hämmentävän paljon. Niiden vuosien aikana kun emme ole hänestä kuulleet, on entisestä ikisinkusta tullut vaimo, kahden lapsen äiti ja lopulta leski - eli siis jälleen ikisinkku. Aluksi kaikki vaikuttaa jopa liian tutulta. Ainoa ero aiempiin kirjoihin on se, että Bridget on nyt vanhempi - viisikymppinen - ja hänen poikaystävänsä nuorempi - kolmekymppinen. Bridgetistä on siis tullut puuma, ihan niin kuin nykytrendi vaatii.

Onneksi autuaasta toyboyn ja täiden täyteisestä nykyisyydestä hypätään kuitenkin taaksepäin vuoden takaiseen aikaan. Silloin Bridgetin aviomiehen Markin kuolemasta on tullut kuluneeksi neljä vuotta ja Bridgetin ystävät päättävät, että tämän on aika kömpiä kolostaan ja alkaa taas deittailla. Ensin on kuitenkin karistettava lasten ja surutyön jälkeiset makkarat, jotka ajavat Bridgetin pahalta kuulostavalle lihavuusklinikalle. Siellä hän osoittautuukin yhdeksi hoikimmista asiakkaista, kasvattaa itsetuntoaan, kutistaa itseään ja on pian taas valmiina palaamaan markkinoille.

Kirjaa on ilmeisesti maailmalla kritisoitu nimenomaan siitä, ettei Bridget ole menneiden viidentoista vuoden aikana kasvanut ollenkaan ihmisenä, vaan on melkeinpä täsmälleen sama hahmo kuin ollessaan huoleton sinkku. Huolenaiheetkin ovat pitkälti samoja: paino, alkoholiannokset ja deittailuetiketti. Kirjasfäärissä todetaan kuitenkin osuvasti näin: "Henkilökohtaisesti pitäisin erittäin uskottavana sitä, että ihminen ei välttämättä kasva henkisesti, vaikka itsetehtyjen perheenjäsenten määrä perheessä kasvaa."

Mutta tietysti Bridget on kasvanut ihmisenä, kuin vaivihkaa. Edellämainittujen ongelmien lisäksi hän joutuu nyt ratkomaan yöllisiä oksennuskatastrofeja, joilla ei ole mitään tekemistä liiallisen alkoholinkäytön kanssa, saattamaan lapsensa ajoissa kouluun vaikka itse myöhästyykin edelleen joka paikasta, ja lasten saadessa täitä huolehtimaan onko mahdollisesti onnistunut siirtämään niitä rakastajaansakin. Pikemminkin kuin niin, että näkisin Bridgetin edelleen täysin epäkypsänä hahmona, haluan kuvitella, että tämä vain pyrkii suhtautumaan elämään huumorilla ja optimistisesti vielä senkin jälkeen kun se on heittänyt häntä märällä rätillä.

Palatessaan deittailun maailmaan Bridget saa ensi töikseen huomata, etteivät vanhat säännöt enää päde, eivätkä farkut välttämättä toimi iskuvaatteena enää viisikymppisenä. Bridget järjestää itsensä sosiaaliseen mediaan, jossa jää erityisesti koukkuun Twitteriin. Sieltä hän löytää vanhemmista naisista tykkäävän Roxterin, joka on epäilemättä juuri sitä mitä Bridget tarvitsee ja melkeinpä liian hyvä ollakseen totta (ai niin, Bridget Jones on fiktiota, sniif).

Huomiot teknologian aikaansaamista muutoksista deittailun saralla ovat muuten mielenkiintoisia, enkä ole niitä tajunnut edes noteerata. Kirjasta opin, että jopa Säännöt on nyttemmin päivitetty vastaamaan paremmin nykytodellisuutta. Silloin kun viimeksi olen "deittaillut" (eli siis käynyt treffeillä nykyisen aviomieheni kanssa - deittailu on ehkä vähän harhaanjohtava sana, koska se synnyttää mielikuvan useista deittailukumppaneista), en vielä edes tuntenut käsitettä sosiaalinen media. Silloin käytössäni oli sähköposti ja blogi livejournalissa. Silloin vaihdettiin vielä puhelinnumeroita, koska vain marginaalinen osa nuoristakaan oli Facebookissa. Ally McBealista ja Sinkkuelämästä opitut deittailuopetukset tuntuivat vielä ihan järkeenkäyviltä. Siis sellaiset, kuin että älä vastaa heti tekstariin, älä sovi treffejä samaksi illaksi, älä koskaan soita miehelle ensin jne. jne. jotta et vaikuttaisi yli-innokkaalta.

Nykyään, älypuhelinten ja supernopean kommunikoinnin aikana jo yli vuorokauden mittainen radiohiljaisuus tuntuisi kieltämättä ehkä jopa naurettavalta - tai selkeältä viestiltä siitä, ettei yhteydenottoa ole edes tulossa. Niinikään tahtoisin uskoa, että olemme jo päässeet yli-innokkuuden pelosta ja kuvitelmista, ettei nainen voi mitenkään tehdä aloitetta olematta joko epätoivoinen tai huora. Niin hämmentävältä ja täysin erilaiselta kuin olen tähän mennessä oppinut kuin se kuulostaakin, tärkein Bridgetin oppima läksy nykyajan deittailusta vaikuttaisi olevan se, että suora ja rehellinen kommunikointi toimii parhaiten. (Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, kuten että lastenhoito-ongelmia ei kannata korostaa siinä vaiheessa kun yrittää saada treffejä sovituksi.)

Vaikka pidänkin itseäni Bridget Jones -fanina, en voi sanoa olevani niin fanaattinen, että mielenrauhani olisi juurikaan järkkynyt kuullessani Mark Darcyn kuolemasta ennen suomennoksen julkaisua. Ratkaisu ei ole kaunokirjallisuudessa vieras: moni sankaritar on joutunut sen kokemaan tehdessään kirjallisen comebackin. Mielestäni Bridget Jones ilmiönä on enemmän kuin yksi vuosisadan rakkaustarina lisää, ja koska edellisestä kirjasta on jo vierähtänyt niin pitkä aika, voi Mad about the Boyn mielestäni lukea melkein kuin erillisenä teoksena. Jos nyt rehellisiä ollaan niin kaikkihan muistavat Bridgetin viimeistä piirtoa myöten, mutta kuka oikeasti enää muistaa, millainen Mark Darcy oli ihmisenä? (Siis paitsi ihana.) Mitä tarkalleen ottaen jäitte hänessä kaipaamaan?

Lyhyesti: tykkäsin kirjasta kuin hullu puurosta. Ja syön muuten puuroa nykyään joka aamu. Menettelee samppanja-kaviaari-croissant-aamiaisia odotellessa. Ruoasta puheenollen, yhdentoista pisteen vihje siitä, missä puuroni syön, löytyy alta. On sanottava, ettei kyseessä ole mikään paikallinen perinneherkku, mutta koska kyseinen ateria löytyy ihan leffateatterin vierestä, sen täytyy olla kultturelli ruoka. Nam!