Kun itse ei etsimällä löydy

Vihjevisa alkaa käydä kuumana ja lähestyä loppuaan, sillä meneillään eli yllä on jo kahdeksan pisteen vihje. Pahoittelen sen mitäänsanomattomuutta - en tiedä itsekään mikä kyseinen pallukka kuvassa on - mutta muut räpsimäni vihjeet tuntuivat vielä tässä vaiheessa liian helpoilta. Lupaan, että seuraava vihje on himpun verran tolkullisempi. Mainittakoon, että tältä samalta nurkalta olen antanut jo kolme(!) vihjettä aiemmin. Kyllä, kärsin äärimmäisen rajoittuneesta kaupunkikuvasta, mutta tämä on toisaalta hyvä nurkka - ja erittäin kultturelli sellainen!

Olen nyt tehnyt periaatepäätöksen, jotta pääsisin lopustakin bloggausstressistä eroon. Se kuuluu jokseenkin näin: Whatever! No ei vaiskaan. Mutta. Olette tai ette ole huomanneet, kulttuuritekojen numerot pomppivat täällä taas sikin sokin miten sattuu. En yritä huijata, siksi ei numeroita puutu välistä. En vain yksinkertaisesti jaksa ja/tai ehdi kirjoittaa kaikista, vaikka kuinka lupasin. Nyt olen päättänyt antaa olla. Kirjanpito niistä on olemassa ja julkaisen listan puuttuvista jossain vaiheessa ennen vuoden loppua, mutta tästä eteenpäin bloggaan suosiolla vain niistä, joista jaksan.

Huh, kylläpä vierähti painolasti harteilta.

226/365

Stephen Chbosky: Elämäni seinäruusuna (2010)

Suom. Jussi Korhonen

Valitsin päivän teemaksi ns. teiniangstin, koska vanhempien luona asuessani oloni on välillä äärimmäisen teiniangstinen siitäkin huolimatta, että lähestyn jo kolmeakymppiä, kuten isäni kauniisti totesi. Kirosana. (Teininä en olisi hillinnyt itseäni näin hyvin, vaan olisin oikeasti kirjoittanut sanan jota ajattelin.)

Ns.-lyhenne yllä teiniangsti-sanan edellä viittaa tietysti siihen, etteivät näiden kirjojen päähenkilöt missään nimessä koe samanlaista maailmantuskaa kuin minä teini-ikäisenä (ja nyt!), vaan tuskaa, joka johtuu ns. (jälleen ns., koska erilaisia tuskia ei voida verrata määrässä eikä laadussa, mutta maalaisjärjen puitteissa voi aina vähän yrittää) suuremmista/hankalammista/todellisemmista ongelmista.

Elämäni seinäruusuna -kirjan Charlien syy maailmantuskaan ei tosin ole selvä. Oikeastaan vaikuttaa siltä, että hän potee nimenomaan teineille tyypillistä maailmantuskaa, mikä ei kuten yleensä ilmene vihaisuutena, vaan pikemminkin surullisuutena. Nopeasti kuitenkin selviää, että Charlie on ollut tuskainen ja surullisuuteen taipuvainen melkeinpä aina - ja koska olen itse sellainen vieläkin, samaistuin tämän hahmoon ja aloin jo epäillä, että edustamme jotain herkempää lajia kuin muut ihmiset.

Charlie on ulkopuolinen, sivullinen, sellainen tyyppi joka mieluummin katselee elämää sivusta kuin osallistuu siihen. Kirjan alussa hän aloittaa lukion ja alkaa kirjoittaa kirjeitä "ystävälle", jollekin tyypille, jonka henkilöllisyys ei tarkalleen ottaen selviä, eikä ole ihan varmaa, onko tämä edes todellinen henkilö vai Charlien keksimä kirjeiden muka-vastaanottaja. Eikä sen niin väliä. Tärkeintä ovat tapahtumat, joista kerrotaan. Ja kirjat joista kerrotaan. Tai ajatukset, joista kerrotaan.

Oikeastaan on aika vaikea sanoa, mikä tässä kirjassa on tärkeintä.

Lukiossa Charlie tutustuu Patrickiin ja Samiin, sisarpuoliin, joiden ympärillä koko hänen elämänsä alkaa pyöriä. Vaikka Charlie pääsee osaksi suurta kaveripiiriä ja osalliseksi mitä moninaisimpiin tapahtumiin ja kriiseihin, hän vaikuttaa edelleen mieluiten katselevan kaikkea pienen etäisyyden päästä. Edes silloin kun hän saa tyttöystävän, hän ei oikein vaikuta olevan läsnä. Kiinnekohta Charlien elämässä on tämän suuri ihastus Samiin, mutta jopa tässä suhteessa hän mieluummin ihailee Samia kaukaa kuin yrittääkään saada tätä omakseen. Samin onni on Charlielle tärkeämpi kuin tämän oma - mikä vaikuttaisi lopulta pätevän kaikkiin muihinkin ihmisiin.

Kaikki tämä valkenee varsin hitaasti. Tarina keriytyy auki erittäin taidokkaasti ja kirja jättää jälkeensä paljon mietittävää. Romaania on verrattu monissa paikoissa (mm. sisäkannessa) Sieppariin ruispellossa. Vertaus on kieltämättä varsin osuva, eikä yhteys luultavasti ole sattumanvarainen, sillä Charlie myös lukee kyseistä kirjaa yhtenä monien joukossa, joita hänen opettajansa hänelle vinkkaa. Fiilis kirjoissa on jotenkin hyvin samanlainen.

Olen jostain syystä lukenut Siepparin kolmeen kertaan, vaikken ole koskaan erityisemmin pitänyt sitä edes yhtenä suosikeistani - mutta jokin tyylissä selkeästi vetoaa minuun alitajuisesti. Myös Elämäni seinäruusuna tuntui aluksi vähän pitkäveteiseltä, mutta kun lopulta aloin kellua tarinan mukana, se veikin mennessään. Lakkasin jossain vaiheessa odottamasta, että tarina saavuttaisi jotain tai että syy siihen, että Charlie on sellainen kuin on, selviäisi. Sieppari ruispellossahan tuntuu loppuvan vähän niin kuin kesken ja vahvan intertekstuaalisuuden vuoksi odotin samaa tältäkin kirjalta. Niinpä sen loppu tulikin melkoisena yllätyksenä, riippumatta siitä, miten paljon vihjeitä matkan varrella oli ripoteltu. Nyt melkeinpä tekisi mieli aloittaa kirja heti alusta, niin paljon pidin ja hämmennyin tästä kokemuksesta.

228/365

Maria Björk: Poika (2013)

Vinokinoa käsitelleessä postauksessani totesin rivien välistä, että okei, yhdessä elävät lesbot ovat jo vanha juttu, eikä vedä saleja täyteen edes Suomessa. On siis aika siirtyä seuraavaan aiheeseen myös kulttuurin kentällä. Transsukupuolisuudesta ei vielä ole olemassa järin paljon suomalaista kirjallisuutta, mutta tilanne tulee epäilemättä muuttumaan mitä pikimmiten, koska Poika on saanut osakseen niin paljon huomiota - mm. Finlandia Junior -ehdokkuuden. (Myös aina ajan hermolla oleva Salla Simukka, jonka kaikissa kirjoissa on esiintynyt sateenkaariväkeä, on jo haistanut tämän uuden tuulahduksen.)

No, heti kun tällainen kirja ilmestyy, sitä huomaa, että hei, juuri tällaiselle kirjalle olikin muuten tarve. Lisäarvoa tarinalle antaa se, että se perustuu kirjailijan oman pojan kokemuksiin.

Marion tietää pienestä asti olevansa oikeasti poika. Hän ihastuu tyttöihin, eikä ymmärrä, miksi on epäsopivaa kirjoitella näille rakkauskirjeitä. Hän haluaa pukeutua pojaksi ja rukoilee joka ilta, että hänelle kasvaisi pippeli.

"Ihmettä ei tapahdu, muna ei kasva, tulevaisuutta ei ole, jokainen päivä on yhtä epätoivoinen. Jotkut lintsasivat koulusta pikkujuttujen takia, esimerkiksi jos uusimmat farkut olivat vielä aamulla vähän märät tai leukaan oli tullut finni. Minä olin kokonaan väärä. Minua ei olisi pitänyt olla olemassakaan. Jokin juttu oli mennyt vitusti pieleen." (s. 54-55.)

Ongelmat paisuvat teini-iässä samaan tahtiin ei-toivottujen tissien kanssa. Kun terveysopin tunnilla puhutaan menkoista, Marion ei lotkauta korvaansa, koska ei kuvittele asian koskevan itseään. Lopulta vessaan menemisestäkin tulee painajainen: tytöt alkaisivat kirkua jos menisi naistenvessaan ja miestenvessassa on omat ongelmansa. Niinpä Marion pidättää. Ja masentuu. Perhesiteet ovat enemmän tai vähemmän sekavat ja ystävyyssuhteet sukupuoli-identiteettikysymyksen hämmentämiä. Pojat hyväksyvät kyllä porukkaansa, mutta kun totuus aina lopulta käy ilmi, muuttuvat hekin varautuneiksi. Tissit Marion teippaa piiloon ilmastointiteipillä. Kun hän löytää elämänsä rakkauden, suhde kaatuu siihen, ettei hän uskalla kertoa olevansa tyttö.

"Ymmärtävätköhän ne olevansa onnellisia, joilla on kaikkea, koti ja muija ja lapset, työ ja oma itse." (s. 212.)

Kirjan tyyli on paikoin ehkä liiankin dokumentaarinen, mutta siitä huolimatta mielenkiinto pysyy hyvin yllä. Tarinan perusteella muodostuu varsin kattava kuva siitä, miltä tuntuu tuntea itsensä aina vääräksi. Joskus transsukupuolisuutta koskevissa keskusteluissa nousee esiin idea siitä, ettei sukupuoli-identiteetin pitäisi antaa muodostua koko elämää määrittäväksi asiaksi. Asia lienee kuitenkin niitä, joita ei voi täysin ulkopuolelta käsin ymmärtää. Niinpä on mukavaa, että joku edes yrittää kirjoittaa kirjan pureutuen sellaisen ihmisen tajuntaan, jolla ei ole edes omaa itseä. Romaani romaanina on suhteellisen keskiverto, mutta aihepiirinsä puolesta tärkeä ja suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa uranuurtaja.

"Ihmisen sukupuolisuus on vakava asia. Minusta näihin asioihin pitää suhtautua asiallisesti." (s. 182.)