Sade vie jäljet mennessään

90/365

Jälkiä jättämättä (The Killing)

Ensimmäinen tuotantokausi (2011)

Kun tämä sarja joskus (kaiketi viime vuonna) alkoi tulla Maikkarilta, sitä mainostettiin jatkuvalla syötöllä ja näyttävästi, niin että vaikken sitä muistanut telkkarista seurata, ajatus siitä jäi kytemään jonnekin takaraivooni. Pääsiäisen venyvinä päivinä aloin sitten viimein katsella sitä Netflixistä. (Vaadin pian sponsorisopimusta, sillä tämä blogi alkaa epäilyttävästi muistuttaa Netflix-mainosta - tosin ilman puhuvia eläimiä.)

Jälkiä jättämättä perustuu tanskalaiseen tv-sarjaan Forbrydelsen. Varmaan kovin paljon alkuperäisestä ei ole jäljellä, mutta ajatus lämmittää kuitenkin sydäntäni, sillä Tanska elokuvamaana on tällä hetkellä "the place to be", jos minulta kysytään.

Sarjassa selvitetään nuoren seattlelaistytön, Rosie Larsenin, murhaa. Jutun päätutkijana toimii Sarah Linden (Mireille Enos), joka ensimmäisessä jaksossa jo viettää läksiäisiään aikeenaan muuttaa Sonomaan ja mennä naimisiin. Murhajuttu kuitenkin ilmaantuu suunnitelmien tielle ja pomo vaatii, että Linden jää selvittämään sen ennen lähtöään. Työpariksi ja koulutettavaksi hänelle lykätään jokseenkin raivostuttavan oloinen Stephen Holder (Joel Kinnaman), joka on juuri saanut siirron huumepoliisista murharyhmään.

Puoleenväliin mennessä ensimmäinen tuotantokausi ei ollut koukuttanut minua vakavasti. Alkuun siinä ärsytti moni pinnalliselta kuulostava asia. Ensinnäkin sää. En vaan yksinkertaisesti lämpene sille, jos ruutu on koko ajan ihan harmaa ja suurimman osan ajasta vielä sataa kaatamalla. Olen ehkä hieman paradoksaalisesti sitä mieltä, ettei ole mitään syytä, miksi murhasarjan pitäisi masentaa katsojaa. Aviomieheni kommentoi jatkuvasti toisesta huoneesta, miten huonolta sarja kuulostaa, kun koko ajan vain kiljutaan ja huudetaan. Pari ensimmäistä jaksoa kuluikin suurien tunteiden äärellä kadonnutta tyttöä etsittäessä ja tämän löytyessä, mutta siitä en itse lainkaan ärtynyt. Päinvastoin, pidin sarjan tunneilmaisua harvinaisen rikkaana.

Toinen alkuun ärsyttänyt tekijä sarjassa on Sarah Lindenin hahmo kaikkiaan. Ajattelin pitkään, että onpas harvinaisen epäviehättävä nainen tv-sarjan pääosaan. Lisäksi Lindenin muka-sotkuinen yksityiselämä on tylsääkin tylsempää ja jatkuva arpominen aiheesta lähteäkö Sonomaan, pääsisinkö jo lähtimään, ehtisinkö jo tällä kertaa lennolle, haluanko ylipäänsä mennä jne. ei kiinnosta pätkääkään. Katsojallehan on alusta asti aika selvää, että Lindenin pitää pysyä Seattlessa kauden loppuun asti, jotta murha saadaan purkkiin. Sanalla sanoen Lindenissä ärsytti aluksi kaikki. Angstisuus, jonka alkulähde ei ole ihan selvä, nikotiinipurkan jauhaminen päättäväisesti ja stressaantuneesti, pehmeät piirteet joille melkein aina kova ilme ei sovi ollenkaan ja surkeat sosiaaliset taidot.

Holderin hahmosta taas oli pitkään vaikea saada otetta. Wikipedian mukaan hahmo on kirjoitettu niin, että kahdeksanteen jaksoon saakka katsoja joutuu arpomaan, onko Holder hyvis vai pahis. Sitä on todellakin vaikea sanoa, mutta hahmosta on hänen hyvyydestään tai pahuudestaan riippumatta vähän pakko tykätä, koska tämä toimii rentoudessaan niin loistavana vastapainona takakireälle Lindenille. Holderin tapa huikata "Yo, Linden!" jää melkeinpä päähän soimaan, koska se kuulostaa niin hauskalta.

Kolmanneksi, alusta loppuun ärsytti se, miten sarjaan sotketaan poliittista juonittelua. Pormestariksi kisaavat Darren "lempeä, surkea koiranpentu" Richmond (Billy Campbell) ja Lesley "antikristus" Adams (Tom Butler) kieroilevat epäkiinnostavasti ja poliittinen kuvio vaikuttaa murhatutkimuksesta täysin irralliselta harhautukselta, joka on väkipakolla ängetty mukaan sillä verukkeella, että rikokseen vaikuttaa liittyvän Richmondin kampanja-auto.

Poliittinen ulottuvuus oli ainoa, joka ei lakannut ärsyttämästä sarjan edetessä. (Tosin siihen liittyi kiinnostaviakin elementtejä ja tykkäsin vaivihkaisesta viittailusta Clinton-Lewinsky-skandaaliin.) Lindenin kompleksiseen hahmoon ja Holderiin kiinnyin yhä vain enemmän ja harmaus ja sateisuus alkoi sekin tuntua jotenkin kovin aidolta ja murhatutkimuksen tunnelmaan sopivalta. Murhajuttu alkaa sarjan edetessä saada jopa twinpeaksmaisia piirteitä, joskin vailla yliluonnollisia elementtejä, ja ehkä senkin vuoksi olin loppua kohti yhä enemmän haltioissani.

Tykkäsin siitä, miten etäiseksi hahmoksi Rosie sarjassa jää - ettei hänestä esimerkiksi löydy videopäiväkirjaa jossa hän kertoisi syvimmät tuntonsa tai näytetä takaumia, joista katsoja tajuaisi, miten kaunis ja rohkea hän eläessään olikaan. Rosien perhe jää hämmennyksen valtaan ja tutkimuksen edistyessä hämmennys vain kasvaa. Tunsiko kukaan Rosieta? Oliko Rosie kiltti tyttö vai jotain ihan muuta? Ja selviääkö katsojillekaan koko totuus? Rosien perhe on sekin monimutkaisuudessaan samalla käsinkosketeltavan aito ja vaikeasti ymmärrettävä. Suuri suru on läsnä, mutta siihen sekoittuu joukko monimutkaisempia tunteita. Vihjailevia katseita ja puolihuolimattomia viittauksia menneeseen ei selitetä puhki, eikä koko perheen historia valaistu taianomaisesti ainakaan ensimmäisellä katselukerralla.

Kaksi viimeistä jaksoa pitikin sitten katsoa melkein hengittämättä. Murhajuttu alkaa keriytyä auki ja tunnelma on tiivis kuin juusto. Kaikki aiemmin opittu pitää kyseenalaistaa ja laskelmoida ja tulkita uudestaan. Täytyy sanoa, että kauden viimeiset pari minuuttia ovat ehkä mestarillisimmat ja raivostuttavimmat murhatutkimussarjojen historiassa. Spoileri, maalaa näkyviin: Ykköskausi päättyy ihan tyydyttävään ratkaisuun, jonka katsoja voi jotenkin hyväksyä, mikäli onnistuu pyyhkimään mielestään ne pari viimeistä minuuttia. Ne kuitenkin jättävät epäilyksen kytemään ja pikaisella googlauksella selvitinkin, että ykköskauden lopussa napattu roisto osoittautuu kakkoskaudella vääräksi tyypiksi. Niinpä sarjan toisella kaudella tutkitaan edelleen Rosien murhaa. Sitä en osannut odottaa.