John Steinbeck: Hyvien ihmisten juhla (1945)
Suom. Jouko Linturi
Nihkeilin tämän kirjan ensimmäisten viidenkymmenen sivun parissa ikuisuuden, mutta kun sitten aloin skarpata ja päätin päästä kirjasta eroon, muistinkin yllättäen, että ai niin, minähän tykkään Steinbeckista. Kuten Barney Stinson elämässään, itsekin noudatan usein kirjojen ja elokuvien suhteen sääntöä "uusi on aina parempi" (vaikka Barney paradoksaalisesti toteaakin: "se on vanhin sääntöni ja siksi kaikkein paras").
Steinbeckin täytyy olla ainoa nobelisti ja ylipäänsä ennen 1990-lukua kirjoja kirjoittanut henkilö, jolta olen lukenut jopa neljä kirjaa. Helmi ja Hiiriä ja ihmisiä vetosivat joskus synkkyyden tarpeeseeni ja toista ääripäätä edustavat Ystävyyden talo ja Hyvien ihmisten juhla. Niistä tulee vahvasti mieleen, että ne ovat Pussikaljaromaanin varhaisia esikuvia. Kirjoitin Ystävyyden talosta:
"Juhlia ja naisia piisasi ja kaikki tuntui aina kääntyvän parhain päin kun vaan jostain onnistuttiin saamaan tilkkanen viiniä. Itse asiassa tässä kirjassa saadaan viini kuulostamaan niin houkuttelevalta, että olin jo monta kertaa tarttumassa uudeltavuodelta jääneeseen hanapakkaukseen. Sama efekti kuin Sinuhe Egyptiläisellä." (9.1.2011)
Tässä kirjassa alkoholi ei näyttäydy ihan yhtä houkuttelevana johtuen ehkä siitä, että kirjan henkilöt hörpiskelevät lähinnä sekasotkua, joka koostuu baarin asiakkaiden jättämistä mitä moninaisimmista lasinpohjallisista, jotka eräs henkilöistä kaataa yhteen ja samaan ruukkuun baarissa tuuratessaan. Kirjan henkilöille sotku kuitenkin maistuu ja siitä tekee mielenkiintoista se, että se maistuu joka kerta erilaiselta ja siitä tulee aina erilainen humala sisällöstä riippuen.
Meininki on siis kenties asteen verran spurgumpaa kuin Ystävyyden talon paisanojen kesken. Asunnoton miesporukka valtaa alussa tyhjän talon, jota kaikki pian alkavat nimittää Palatsiruokalaksi. Niin heistä tulee Cannery Row'n asukkaita. Riemukkaat päivät "vuokralaisina" alkavat ja täyttyvät erinäisillä hyvillä aikeilla ja tissuttelulla. Kaveriporukka täyttää joutilasta vapaa-aikaansa jos jonkinlaisilla koiruuksilla, usein mielessään hyvät aikeet ja lopputuloksena kammottava katastrofi.
Eräänä päivänä porukka saa päähänsä, että vastapäisessä laboratoriossa työskentelevä tohtori on niin hyvä tyyppi, että ansaitsisi juhlat kunniakseen. Paras tapa juhlia olisi tietysti yllättää hänet ja jotta kaikki tarvittava olisi käsillä, järkevintä olisi pitää ne tohtorin luona. Innokkaina pojat lähtevät sammankonpyyntiseikkailulle kerätäkseen juhlien rahoituksen ja haalivat sitten koristeita vuoden kaikkien juhlapyhien ajalta. Juhlista on tuleva legendaarinen tapahtuma, josta puhutaan vielä vuosienkin jälkeen.
Jengin toilailua on hauska seurata kun tietää sen olevan fiktiivinen. Pystyn kuitenkin samaistumaan muidenkin asukkaiden jatkuvaan varpaillaan oloon ja epäilyksiin, että hyvissä suunnitelmissa ja kauniissa aatoksissa on aina jokin koira haudattuna. Steinbeck luo moniulotteisia ja hupaisia hahmoja, muttei jätä raportoimatta traagisiakaan elämänkohtaloita. Välillä kirjassa on kuin tunnelmaa luomassa parin sivun mittaisia irrallisen oloisia tarinoita, joista osa myöhemmin nivoutuu osaksi tarinaa ja osa jää ilmaan roikkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti