Napakymppi naislukijoille

88/365
Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää (2013) 
Suom. Tero Valkonen

Huomasin, että melkeinpä kaikilta suosikkikirjailijoiltani on ilmestynyt uusi suomennos tänä keväänä ja amoton vippilainahyllyn kyttäys on alkanut. (Lainauskieltoon on matkaa enää parin euron verran, joten en ole saanut aikaiseksi varata mokomaa kirjapinoa.) Rosamund Lupton ei ole "suosikkikirjailijani", koska häneltä on aiemmin suomennettu vain yksi kirja, eikä niin siksi voi sanoa, mutta mukava bonus Mitä jäljelle jää kuitenkin on suosikkieni kevätrysäyksessä.

Olen pitkään kaipaillut sellaista kirjaa, joka veisi minut täysin mennessään ja ohittaisi kaikki velvollisuudet ja jopa hauskuudet elämässä, koska haluaisin vain lukea sitä. Tiesin jo etukäteen, Sisaren perusteella, että tämä olisi sellainen kirja. Ja tiesin senkin, että siitä jäisi lopulta vähän samanlainen olo kuin jos söisi kokonaisen Daim-kakun yksin. En osaa selittää tätä fiilistä, joka oli jo Sisaren lukemisen ajalta tuttu. Ehkä se voisi olla verrannollinen johonkin H&M:n vaatteeseen: näyttää upealta, mutta kulahtaa pesussa ja menee kahdessa viikossa pois muodista ja hautautuu sitten kaapin perukoille päätyäkseen kirppikselle parin vuoden päästä. Jää sellainen tunne, että on jotenkin "mennyt halpaan". Kaupallisuuden tunnetta lisäsi se, että Sisaren lopussa oli lukunäyte tulossa olevasta Mitä jäljelle jää -suomennoksesta - kikka jota käytettiin varsin toimivasti aikanaan esimerkiksi Mystery Club -kirjojen lopussa. Mitä jäljelle jää -kirjan lopussa puolestaan on katkelma Sisaresta. Tämä on ihan turhaa ja käsittääkseni aika harvinaista, sillä molemmat kirjat jo itsessään kertovat siitä, että kannattaa lukea kirjailijalta muutakin.

Mutta kritiikki sikseen. Kuten aina uudelleen ostan Henkkamaukan vaatteita, niin myös tartun aina innolla tällaisiin kirjoihin, jotka hetkeksi karkottavat muun maailman ympäriltään ja unohtuvat sitten tyystin. On taitolaji kirjoittaa raskaista aiheista kevyttä viihdettä. Siinä mielessä Lupton tuo vahvasti mieleen Jodi Picoultin.

Kirjan alussa vietetään yksityiskoulun liikuntapäivää, kun koulu syttyy tuleen. Perheenäiti Grace syöksyy liekkeihin pelastamaan 17-vuotiasta tytärtään Jennyä. Molemmat päätyvät sairaalaan pahoin loukkaantuneina, eikä kummallakaan vaikuta olevan paljon toivoa selvitä hengissä. Grace ja Jenny irtautuvat ruumistaan ja hengailevat sitten henkinä sairaalan käytävillä. Kun pian käy ilmi, että tulipalo oli tahallaan sytytetty, he aloittavat omat tutkimuksensa ja varjostavat näkymättöminä milloin ketäkin, vahtivat epäiltyjä, osallistuvat palavereihin ja yrittävät muistaa jotain, mikä ratkaisisi rikoksen.

Hörhöltä kuulostavasta juonesta muotoutuu nopeasti jännittävä dekkari, jota on höystetty klassisella sairaaladraamalla ja tunnepornolla. Lupton pitelee käsissään monia langanpäitä, harhauttaa uskottavasti ja solmii tarinansa vasta viimeisillä sivuilla kokoon. Syyllistä on mahdotonta arvata. Dekkarijuonensa ohella kirja kertoo tunteellisempaa tarinaa äidinrakkauden kaikkivoipaisuudesta. Kirjasta muodostuu kompakti kokonaisuus, joka vastaa suunnilleen kaikkiin kuviteltavissa oleviin naislukijan tarpeisiin.